Olin viikon yksin valohoitomatkalla pienessä kaupungissa Kanariansaarilla. Se oli hyvin erikoinen viikko, koska sairaudentunto oli poissa lähes koko ajan. Joitakin ahdistuskohtauksia tuli, mutta ne olivat melko pieniä ja selvärajaisia. Huomasin, että ne olivat osa sairauskimppua. Sisällä velloo jäsentymätöntä ahdistusta tai muuta, joka ottaa käsillä olevan teeman purskahtaessaan mielen pintaan. Esimerkiksi en usko, että todellisuudessa ahdistun siitä, jos en suorita turismia, kun olen matkustanut kauas. Depis kuitenkin keksi, että tehdään tuosta ahdistuksen tekosyy ja muoto. Onneksi se haihtui nopeasti silkkaan höpsöyteensä.
Kävelin joka päivä kerran tai kaksi ympäristössä, kiipeilin portaita, ihailin maisemia ja kävin kahvilla. Ilma kaupungissa oli hyvin herkullista. Allergisoimattomien kasvien kevyet tuoksut ilahduttivat nenää, mutta tärkein herkullisuuden syy, niin uskon, oli ilman sisältämä suolainen kosteus.
Nukuin hyvin. Nukuin yöt ja siestailin päivälläkin, jos huvitti. Luin neljä kirjaa viikon aikana. Vaikean stressin vuosina olen ehkä lukenut neljä romaania puolessa vuodessa, lähinnä dekkareita. Matkassani oli Fred Vargasin Sinisten ympyröiden mies ja Murakamin 1Q84 1- ja 2-osat. Vargasin ahmaisin heti menomatkalla ja Murakamit lopahtivat aivan kesken, mutta onneksi mukanani oli myös Kindle, jolla pystyin hankkimaan kolmannenkin osan. Luin vielä jotain vähemmän kiinnostavaa dekkaria, mutta noiden kahden kirjailjan teksti oli ollut niin sävykästä, etten päässyt litteämmän tekstin imuun.
Osaan taas lukea! Uskallanko luottaa siihen? En tiedä, mutta opettelen kotonakin sysäämään tietokoneen syrjään ja tarttumaan kirjaan. Se ei ole ihan helppoa, mutta pidän mielessäni, miten hyvältä lukeminen, tekstiin uppoaminen tuntuu.
Kun kävin kävelyllä, sisäinen dialogi toimi monesti kaikkitietävän kertojan monologina Vargasin ja Murakamin tyyleillä leikitellen. Kuten joskus nuorena, luetun kerrontatapa ja rytmi tarttuivat ajatteluun myös lukemisen ulkopuolella. Välillä nuorena katselin elokuviakin niin intensiivisesti, että katselu- ja kerrontatavat valuivat leffojen ulkopuolelle. Se on hauskaa, ja päätäni hyödyttävät erilaiset tavat tarkastella käsillä olevia asioita.
--- Istun nyt kahvilassa ja naapuripöydän tyttö käytti "vammanen"-sanaa jostain huonosta. Vistottaa. Kieli on täynnä toinen toistaan mehukkaampia ja kuvaavampia sanoja kaikenlaisille huonouksille, miksi käyttää vammainen-sanaa? Olen jopa autisti-sanaa nähnyt käytettävän merkityksessä "urpo". En voi itselleni mitään, sellainen kielenkäyttö avaa halveksuntatankkini hanat ja tuottaa pettymyksenkin, mikäli olin odottanut sanankäyttäjältä parempaa. Nykyään useimmat "tiedostavat" ihmiset osaavat olla käyttämättä esim. ihonväriin tai seksuaaliseen suuntatutumiseen liittyvää sanastoa haukkumiseen, mutta vammaisuussanaston käyttöä olen nähnyt vammattomien, valkoihoisten heteromiesten puolustavan tippa silmässä sananvapauteen vedoten. Koska VVH:lla nyt vain pitää olla oikeus käyttää haavoittuvassa asemassa olevien ihmisryhmien nimityksiä haukkumiseen. En ole itsekään mikään täydellinen sanankäyttäjä tässä mielessä, mutta ainakaan en puolustele tökeröyksiäni sananvapauteen tai "läpällä"-korttiin vedoten, vaan yritän oppia virheistäni.
---
Ja niin ajatukseni hajosi. Tarvittiin vain yksi haukkumiseen käytetty "vammanen". Mutta saan keskittymisen myös takaisin kokoon! Kanarialla ollessani keskityin loistavasti myös loppujen sivutoimiopintojeni valmiiksi saattamiseen. Olin täysin varma, että kelloni (sekä tietokoneen että puhelimen) olivat väärässä, koska portfolion tekemiseen oli mennyt n. 2 tuntia vähemmän kuin kuvittelin. Vasta löydettyäni julkisen kellon uskoin, että täysi keskittyminen generoi lisää aikaa tyhjästä. Tai keskittymättömyys tööttää aikaa tyhjyyteen, kuinka sen haluaa ajatella. Taidan ottaa tuon ensimmäisen tavan. Ilon kautta -periaatteella.
