Äitienpäivä

Masentunein päivä aikoihin. Joka tuutti on täynnä lasten ja vanhempien ihmeellistä ihanuutta. Suuria sanoja, suloisia kuvia, hehkutusta. Käyn Facebookissa vain ylläpitämässä jotain ryhmää, pää ei oikein kestä nyt muuta. Yleensä tämä ei haittaa, mutta tänä vuonna olen ahdistua hengiltä. En kyllä muutenkaan jaksa olla missään somessa juuri lainkaan näinä päivinä.

Äidilleni tämä oli ehkä vuoden hankalin päivä lapsuusmuistojen, koetun riittämättömyyden tunteen ja vastaavien takia. Jalustalle nostaminen tuntuu paskalta, jos on omasta äitiydestä kaikkea muuta kuin idealisoitu mielikuva.

Onneksi itse olin lapsena sen verran sosiaalisesti kyvytön, etten tajunnut, miten omituinen ja vääränlainen olin vanhempienikin mielestä. Kuvittelin olevani kotona verrattain hyvässä turvassa ja hyväksytty, muualla oli vaikeaa. Vasta jälkikäteen osasin vedellä viivat numerosta toiseen ja pystyin katsomaan koko kuvaa. En osannut olla eikä kukaan kertonut, miten voisin korjata olemistani. Sosiaalinen puusilmäisyys voi suojella ihmistä, ei siitä pelkästään haittaa ole.

Tämä kevät on niellyt liikaa voimia. Töissä pitää venyä hirveästi enkä pysty nukkumaan kunnolla. Tiedän, ettei minun pidä ottaa kaikkia tuntemuksiani vakavasti, koska orastava uupumus vetää depisajatuksia puoleensa ja värittää kaiken haljuksi. En jaksaisi enää vain selviytyä. Haluaisin vihdoin alkaa myös suunnitella ja rakentaa jotain pitkäjänteisempää sekä töissä että siviilissä. Ehkä ensi vuonna? Näinhän ajattelin myös viime vuonna, toissavuonna ja sitä edellisenä.

Työnhaku

Miksi, miksi on pakko hermoilla näin paljon työnhaun takia? Taatusti teen ensi vuonnakin mielekkäitä, koulutustani vastaavia töitä, vaikka en nyt saisi vakituista työpaikkaa. Iso osa hermostuksesta liittyi yhteen työpaikkaan, johon halusin ja en halunnut, halusin, en sittenkään, halusinpas ja lopulta en halunnut, useasta syystä. Sinne olisi ollut suuri mahdollisuus/riski päästä. Äh.  Sain lopulta päätetyksi olla hakematta, joten päätä puristanut vanne väljentyi ainakin pari senttimetriä. Hyvä minä! Ei ollut helppo ratkaisu, mutta terveellinen.

Valmennan itseäni tulevaan haastatteluun ja odottelen eräästä paikasta haastattelukutsua. Aion hakea vielä paria muuta mestaa. Toista niistä jo yritin, mutta verkkolomake kaatui ennen lähettämistä, jolloin kaikki sitkeästi hinkkaamani työ katosi. Saatoin hieman harmistua tapauksen johdosta.

Töissä olen kuitenkin taas leppoisampi. Tietoisuus siitä, että nykyinen tehtäväni ei aukea haettavaksi, heilutteli tunne-elämää muutaman viikon. On työlästä pitää tuollaiset tunteet piilossa eikä se ehkä täydellisesti onnistukaan, mutta minun "asiakkaani" eivät ansaitse väsynyttä ja ärtynyttä tyyppiä vaivoikseen, kun olisi tarvis rakentaa turvallista ja hyvää meininkiä sekä tarjota tukea.

Työnhakuhermostukseni liittyy myös siihen, että vanhenen koko ajan ja haluttavuuteni työnhakijana laskee. Haluan vakipaikan niin kauan kuin olen vielä virkeä ja innokas kehittämään työtäni sekä rakentamaan hyviä käytäntöjä, joista voi hyötyä koko työpaikka.

Kuinka kauan voi olla kyynistymättä ja myrtymättä, jos roikotetaan vuodesta toiseen määräaikaisena? Kollegoissa on käsittämättömän paljon hyviä työntekijöitä, joilta voisi kysyä omakohtaisia kokemuksia tästä asiasta.

Joogaa ja muuta liikahtelua

Nykyään elämäni on kivempaa, jos joogaan joka päivä. Seuraan verkosta lataamiani joogavideoita, enimmäkseen teksasilaista Adrienea. Jostain syystä suostun ohjaukseen paremmin, kun ohjaaja puhuu englantia. Epäilen, että kieli hämää auktoriteettikammoani. Adriene osaa hommansa. En koskaan koe, että hän tietäisi minua paremmin, mikä minulle on hyväksi. Hän suuntaa huomiotani, jotta voisin tarkastella omaa olemistani uusilla tavoilla. Ei tunnu, että hän lässyttäisi, vaikka hän puhuu rakastamisesta ja huolenpidosta, sanoo namaste joka helkutin kerta. Tammikuun alussa itkin monien harjoitusten aikana. Se oli outoa, mutta ei epämiellyttävää.

Kun vielä sairastin, pidin todennäköisenä, että liikunnasta olisi hyötyä mielenterveydelleni. Mutta millä liikkua, kun depressio lamaannuttaa raajat? Onnistuin vaihtelevasti suostuttelemaan itseni jonkinlaiseen liikahteluun. Kävelen vaikka viisi minuuttia tuonne päin ja tulen sitten takaisin. Kymmenen minuuttia on selvästi enemmän liikuntaa kuin nolla minuuttia, vaikka D kommentoisi kuinka ikävästi. Siirryin lisäksi lihasvoimalla paikasta toiseen, jos onnistuin käymään asioilla. Se on minulle luontevampaa kuin yksityisautoilu.

("Kun vielä sairastin" tökkää edelleen silmään, koska en uskalla ajatella, että olisin parantunut. Pitäisikö sanoa, että on remissiossa?)

Kun äiti kuoli 2015, lamaannuin fyysisesti. Perustilani on fyysisesti melko levoton ja liikuttelen itseäni vaivihkaa koko ajan. Suru kuitenkin pysäytti kaiken liikkeen ja havahduin jatkuvasti siihen, että jokin osa minusta oli puutunut. Olin kaatua noustessani ylös pitkän istumisen jälkeen. Niska-hartianseutu oli jumissa, ja silmät kuivuivat, kun en räpytellyt niitä tarpeeksi usein. En ollut sairas, vaan surin.

Nyt toivon, että pystyisin juurruttamaan rutiiniin liikahtelun - joogan, kävelyn, pyöräilyn - niin syvälle, että mielialojen ja stressien runnellessakin pystyisin pitämään jonkinlaista liikettä yllä. Vanhenen koko ajan eikä keho enää palaudu mistä vain. Sitä paitsi liikkumisen yhteys pään hyvinvointiin on alkanut näyttää yhä ilmeisemmältä.

Toivon, että saan nyt elää tavallisen tylsää arkea ja kehitellä hyvinvointia sekä terveyttä kannattelevia rutiineja. Vaikka oleminen on vaikeaa ja maailma täynnä tyhmiä, raivostuttavia ja epäreiluja juttuja, elämishomma on kiinnostavaa. Haluan nähdä, mitä on seuraavan nurkan takana. Haluan korjata tekemiäni virheitä parhaani mukaan ja ammentaa kaikesta oppimastani muiden hyväksi, jos suinkin mahdollista. Olen vastaanottanut valtavasti monenlaista materiaalia tieteestä taiteeseen, opiskellut ja työskennellyt, imenyt tietoa ja vaikutteita, joten nyt on aika antaa takaisin maailmalle.

En uskalla koskaan sanoa parantuneeni

Jos mieleni olisi orkesteri, depressio olisi yksi soittimista. Se on ollut siellä aina eikä poistu vahvuudesta luultavasti koskaan. Kun D. alkaa kunnolla torveilla, se sooloilee ja mölyää niin lujaa, että muut äänet jäävät peittoon. Silloin olen sairas. Kun orkesteri on paremmassa tasapainossa, D. on tummin ääni, joka kyseenalaistaa, raastaa kuvia, antaa syvyyttä kokonaisuudelle. En pysty suhtautumaan depressioon edelleenkään positiivisena asiana, koska se tärveli niin monta vuotta elämästäni. Ehkä, ehkä siitä voi seurata jotain hyvääkin. Ainakin ihmisyyden eri puolien ymmärtäminen laajenee, kun pääsee pois depression ylivallasta, mutta ei unohda kokemuksiaan.

Uusi, ison D:n tuhkista noussut työkykyni täytti hiljattain viisi vuotta. Suhtaudun siihen edelleen hieman varautuneesti ja epäluuloisesti. Olen opiskellut ja tehnyt töitä näinä vuosina niin paljon, että voisin hissukseen alkaa luottaa sen kestävyyteen. Viime vuosi oli liian raju, kun tein vaativaa täysipäivätyötä ja opiskelin kovalla rytinällä isohkoa kokonaisuutta osittain eri paikkakunnalla. Sain kuitenkin työt ja opinnot kunnialla pakettiin. Käytin kesä- ja heinäkuun toipumiseen ja perheeseen. Toipuminen tarkoitti lepäämistä, äänikirjoja ja sekalaista kivaa liikkumista, kuten uintia ja fillarointia. Se ilmeisesti riitti, koska syksyllä olin taas oma itseni ja jaksoin innostua työhommista.

Valmistuin siis viimein haluamaani työhön ja toivon, että saisin pian pysyvän työpaikan. On raskasta tehdä töitä vuoden pätkissä, kun olen alalla, jossa pitäisi pystyä suunnittelemaan nenäänsä pidemmälle. Työssä kiintyy ihmisiin ja saa heistä arvokasta tietoa, joka siirtyy huonosti seuraajalle. En kumminkaan jaksaisi useiden menestyksekkäästi vakinaistettujen työkaverien käyttämää menetelmää. He ovat aktiivisina kaikissa mahdollisissa työpaikan elimissä ja osoittavat suunnatonta sosiaalisuutta ja reippautta aamusta iltaan vaivojaan säästelemättä. Haluan saada vakipaikan ilman loppuunpalamista. Sopivankokoisen korvaamattomuuden kehittely on ehkä realismin rajoissa. Mietin asiaa.

En harrasta tällä hetkellä pahemmin ystävyyssuhteita enkä odota keneltäkään mitään. Oli hyvin selkiyttävää, kun vuosi sitten pidin työ- ja opiskelukiireiden paineessa FB:ssä taukoa kaksi kuukautta. Päivityksessäni sanoin jotain siihen suuntaan, etten ole paljon Facebookissa, mutta muita reittejä tavoittaa. Yksi ihminen tykkäsi päivityksestäni, nolla kommentoi, kaksi ihmistä kysyi tuona aikana kuulumisiani. Depressio opetti minut uskomaan, ettei ketään kiinnosta. Se on edelleen työhypoteesini.

Täällä blogissa oli kuitenkin kaksi tuntematonta miettinyt kommenteissa, mitä minulle kuuluu. Tietämättäni kirjoitukseni olivat kurottaneet jonkun luo ja koskettaneet. Tiedän kyllä, että tällaista tapahtuu jatkuvasti ja olen itse tullut tekstin koskettamaksi monesti. Nämä kommentit joka tapauksessa liikuttavat ja lämmittivät mieltäni. Samalla olen pahoillani, etten lukenut kommentteja jo paljon aikaisemmin ja vastannut niihin.

Vähintään kerran kuussa blogin kirjoittaminen nousee ajatuksiin. Yhtä usein ohitan nuo impulssit ja teen jotain muuta. Ehkä nyt olisi taas aika kirjoittaa tänne? Yritän hissuksiin päästää enemmän näkösälle sitä ominta minää, joka pilkahtelee esiin koko ajan enemmän, kun en yritä väkisin olla joku muu, joku huippupärjäävä normaali.