Poissa, läsnä

Olin viikon yksin valohoitomatkalla pienessä kaupungissa Kanariansaarilla. Se oli hyvin erikoinen viikko, koska sairaudentunto oli poissa lähes koko ajan. Joitakin ahdistuskohtauksia tuli, mutta ne olivat melko pieniä ja selvärajaisia. Huomasin, että ne olivat osa sairauskimppua. Sisällä velloo jäsentymätöntä ahdistusta tai muuta, joka ottaa käsillä olevan teeman purskahtaessaan mielen pintaan. Esimerkiksi en usko, että todellisuudessa ahdistun siitä, jos en suorita turismia, kun olen matkustanut kauas. Depis kuitenkin keksi, että tehdään tuosta ahdistuksen tekosyy ja muoto. Onneksi se haihtui nopeasti silkkaan höpsöyteensä.

Kävelin joka päivä kerran tai kaksi ympäristössä, kiipeilin portaita, ihailin maisemia ja kävin kahvilla. Ilma kaupungissa oli hyvin herkullista. Allergisoimattomien kasvien kevyet tuoksut ilahduttivat nenää, mutta tärkein herkullisuuden syy, niin uskon, oli ilman sisältämä suolainen kosteus.

Nukuin hyvin. Nukuin yöt ja siestailin päivälläkin, jos huvitti. Luin neljä kirjaa viikon aikana. Vaikean stressin vuosina olen ehkä lukenut neljä romaania puolessa vuodessa, lähinnä dekkareita. Matkassani oli Fred Vargasin Sinisten ympyröiden mies ja Murakamin 1Q84 1- ja 2-osat. Vargasin ahmaisin heti menomatkalla ja Murakamit lopahtivat aivan kesken, mutta onneksi mukanani oli myös Kindle, jolla pystyin hankkimaan kolmannenkin osan. Luin vielä jotain vähemmän kiinnostavaa dekkaria, mutta noiden kahden kirjailjan teksti oli ollut niin sävykästä, etten päässyt litteämmän tekstin imuun.

Osaan taas lukea! Uskallanko luottaa siihen? En tiedä, mutta opettelen kotonakin sysäämään tietokoneen syrjään ja tarttumaan kirjaan. Se ei ole ihan helppoa, mutta pidän mielessäni, miten hyvältä lukeminen, tekstiin uppoaminen tuntuu.

Kun kävin kävelyllä, sisäinen dialogi toimi monesti kaikkitietävän kertojan monologina Vargasin ja Murakamin tyyleillä leikitellen. Kuten joskus nuorena, luetun kerrontatapa ja rytmi tarttuivat ajatteluun myös lukemisen ulkopuolella. Välillä nuorena katselin elokuviakin niin intensiivisesti, että katselu- ja kerrontatavat valuivat leffojen ulkopuolelle. Se on hauskaa, ja päätäni hyödyttävät erilaiset tavat tarkastella käsillä olevia asioita.

--- Istun nyt kahvilassa ja naapuripöydän tyttö käytti "vammanen"-sanaa jostain huonosta. Vistottaa. Kieli on täynnä toinen toistaan mehukkaampia ja kuvaavampia sanoja kaikenlaisille huonouksille, miksi käyttää vammainen-sanaa? Olen jopa autisti-sanaa nähnyt käytettävän merkityksessä "urpo".  En voi itselleni mitään, sellainen kielenkäyttö avaa halveksuntatankkini hanat ja tuottaa pettymyksenkin, mikäli olin odottanut sanankäyttäjältä parempaa. Nykyään useimmat "tiedostavat" ihmiset osaavat olla käyttämättä esim. ihonväriin tai seksuaaliseen suuntatutumiseen liittyvää sanastoa haukkumiseen, mutta vammaisuussanaston käyttöä olen nähnyt vammattomien, valkoihoisten heteromiesten puolustavan tippa silmässä sananvapauteen vedoten. Koska VVH:lla nyt vain pitää olla oikeus käyttää haavoittuvassa asemassa olevien ihmisryhmien nimityksiä haukkumiseen. En ole itsekään mikään täydellinen sanankäyttäjä tässä mielessä, mutta ainakaan en puolustele tökeröyksiäni sananvapauteen tai "läpällä"-korttiin vedoten, vaan yritän oppia virheistäni.

---
Ja niin ajatukseni hajosi. Tarvittiin vain yksi haukkumiseen käytetty "vammanen". Mutta saan keskittymisen myös takaisin kokoon! Kanarialla ollessani keskityin loistavasti myös loppujen sivutoimiopintojeni valmiiksi saattamiseen. Olin täysin varma, että kelloni (sekä tietokoneen että puhelimen) olivat väärässä, koska portfolion tekemiseen oli mennyt n. 2 tuntia vähemmän kuin kuvittelin. Vasta löydettyäni julkisen kellon uskoin, että täysi keskittyminen generoi lisää aikaa tyhjästä. Tai keskittymättömyys tööttää aikaa tyhjyyteen, kuinka sen haluaa ajatella. Taidan ottaa tuon ensimmäisen tavan. Ilon kautta -periaatteella.

Jaksaa, ei jaksa, jaksaa, ei jaksa...

Ei jaksaisi mennä nukkumaan eikä jaksaisi herätä yöunilta. Aamulla ei jaksaisi miettiä, mitä pukea päälle, mitä syödä, pitääkö mennä suihkuun vai eikö pidä. Ei jaksaisi mennä suihkuun, pukea, pestä hampaita (tai no, hammaspesu menee usein autopilotilla, eli jaksaa sittenkin), laittaa aamupalaa, syödä aamupalaa, lähteä ovesta ulos. Menen kuitenkin useimpina päivinä ovesta ulos, koska se tuntuu parantavan yleistä toimintakykyä. Toimintakyky ja aikaansaaminen puolestaan parantavat yleistä vointia ja mielialaa. Yleisen voinnin ja mielialan parantuminen lisää jaksamista. Häntää pureva käärme koko elämä. Positiivista kierrettä tässä yritetään virittää vaikka edes pienin keinoin, koska negatiivinen on perheestä.

Tänään tarkoitukseni oli aamulla porottaa valohoitoa naamalleni, mutta kun naksautin lampun päälle, se ei syttynyt. Piuha ei ollut kiinni. En jaksanut nousta ja työntää töpseliä pistorasiaan. Jos olisin saanut valohoitoa, olisin ehkä jaksanut. Jaksoin syödä gluteenitonta näkkäriä ja klementiiniä aamutelkkaria silmäillen, jaksoin juoda kahvia ja lähteä ovesta ulos terapiaan. En jaksanut käydä suihkussa, mutta ulkona satoi, joten ei sen niin väliä. Köh.

Ensi viikolla pääsen valohoitomatkalle, joten minulla olisi toinenkin terapiakerta tälle viikolle. Peruin kuitenkin ajan, koska tuntui, etten jaksa käyttää sitä. Kun pitäisi jaksaa tehdä opintohommat loppuun, että pääsen loppukokeisiin joulukuussa. Terapiassa virkistyin kuitenkin niin paljon, että alkoi heti kaduttaa peruminen. Äh.

Puoliso oli varannut lastenhoitajan eilisillalle, joten jaksauduin ovesta ulos hänen seurassaan. Kävimme syömässä ja vietimme sen jälkeen pari tuntia musavisassa. Joukkueemme ihmiset ottivat ystävällisesti ja lämpimästi vastaan. Tuntui hyvältä. Palasimme kymmeneksi kotiin ja sekin oli hyvä. Katselimme Kriminalistia ja sitten vielä vitkuttelin itsekseni sohvalle ennen kuin siirryin yhdeltä nukkumaan. Kieriskelin vuoteessa hyväsen aikaa kaaoksen kainalossa.

Tuntuu että kaaos on koko ajan aivan lähellä. Kaaos on enimmäkseen pimeää tyhjyyttä, mutta siellä välähtelee viiltävän kirkkaita valoja ja kuuluu kakofonia, raastava melu, lähestyvä tuhomyrskyn ääni. Elämäni on sitä, että kuljen kaaoksen vellonnan yllä kapeita pitkospuita ja yritän olla horjahtamatta.

Kaaoksen mielikuva ja siihen suistumisen riski on aina ollut mukanani. Järkevä minä rauhoittelee. Jokaisen stressipiikin kohdalla voi miettiä konkreettisesti, mikä on pahinta, mitä voi sattua. Mikään niistä pahimmistakaan vaihtoehdoista ei sisäisen realistini mielestä ole suistuminen tuohon kivulla täytettyyn tyhjyyteen.

Eilen olin myös lääkärillä, hyvä minä! Lääkärin kohtaaminen oli miellyttävää. Hän kuunteli tarkkaan ja teki perustutkimukset ja antoi labralähetteen. Ainakin verensokeri ja kilpirauhasarvot katsotaan, kuten onkin tapana väsymyskohtausten tapauksessa. Olin jotenkin arka ja soperteleva lääkärillä ja samantapainen tunne oli myös illalla musavisassa. Olen aikuisiällä tottunut olemaan melko sanavalmis ja rauhallisen itsevarman oloinen. Arkuus tuntui oudolta, mutta ei oikeastaan pahalta.

Mietin, voisiko tämän kääntää positiiviseksi. Voisiko uudenlaisen arkuuden yhdistää alentuneisiin suojamuureihin? Musiikin kuuntelu ja muu taiteen vastaanotto on edellyttänyt muurien purkamista. Suojauksien poisto lisää yleistä herkkyyttä. Arkuus ja vetäytyminen ovat ihan hyviä defenssejä, jos ei halua rakentaa muureja takaisin, vaan jatkaa herkkänä. Ovathan ne sata kertaa parempia defenssejä kuin kylmyys, aggressiivisuus tai liiallinen alkoholinkäyttö, noin esimerkiksi. Jos ajattelen positiivisesti, ehkä toipumiseni on siinä vaiheessa, että voin tulla jälleen herkemmäksi ympäristölle ja siitä tulee vähän horjahtelua, ehkä takapakkejakin, mutta yleissuunta on terve.

Niin kuin muovaisin itseäni uudelleen. Elämäni ja minänikin ovat muuttuneet, prioriteettini, tarpeeni ovat toiset, joten pitää muovata elämä ja toiminta uudelleen. Joudun ehkä luopumaan jostain, mutta jotain muuta tulee tilalle, ehkä parempaakin kuin vanha, vaikka saatan olla epäluuloinen. On usein helpompaa tarrautua vanhaan, vaikka se olisi haitallistakin, kuin rakentaa uusia malleja ja toimintatapoja. Mutta pitkällä aikavälillä työ kantaa hedelmää. Tai niin aion uskoa, että jaksan jatkaa.

Heilahteleva vireys

Oman ajankäytön arvioiminen tuntuu mahdottomalta. Aamulla tuntuu, että tottahan tänään teen pikkuhomman x. Sitten jaksaminen romahtaa kerta kaikkiaan ja hädin tuskin jaksan tehdä jotain perusasioita, kuten lapioida ruokaa lasten eteen. Viikonlopulle olin suunnitellut pari helponsorttista ja motivoivaa opintotehtävää, mutta en jaksanut ehdä yhtään mitään! Juuri jaksoin laittaa ruokaa ja jutella lasten kanssa, mutta muuten olin kuin koomassa.

Tosin jaksoin myös menestyksekkäästi käydä baarissa ystävän kanssa lauantai-iltana! Lähdimme kahdeksan maissa illalla ja palasin puoli kahdelta. Nautin suunnilleen juoman tunnissa, eli oli sopivan syntinen olo, mutta ei typerää humalatilaa. Tämä ystävä on mainio puhumaan eikä minun tarvitse näin ollen pinnistellä uusia puheenaiheita tai miettiä, kiusaantuuko toinen hiljaisuudesta. Hän kyllä antaa minullekin tilaa juttelussa tarvittavat määrät. Tällainen puheliaisuus voi nykyisellään olla rentouttavaa. Sekin on kivaa, jos kumppania ei häiritse hiljaisuus millään tavoin, vaan hiljaisuus on ystävällistä luonteeltaan.

Useimmiten, kun lähden ihmisten ilmoille, olen valmistautunut sosiaalisuuteen ja muutamaksi tunniksi riittää voimaa muiden kokonaisviestinnän vastaanottamiseen ja oman tuottamiseen. Pelkäänpä, että nonverbaalinen viestintäni ei nykyään ole aina aivan asianmukaista. Reagointi on hidasta ja välillä kokonaisuudellani sanon jopa päinvastaista kuin on tarkoitus. Sitä on vaikeaa hyväksyä, runsaan opettelun myös tulin vuorovaikutuksessa (luullakseni) aika hyväksi ja pystyin olemaan hyvin voimakkaasti läsnä aina jaksaessani ja halutessani. Nyt keskittyminen herpaantuu ja ajatus vie mukanaan varoittamatta, kidnappaa. Olen katkonaisempi, välillä ajatus myös karkaa ja jättää minut!

Depis-uupumus on jonkinlainen luonnonvoima, joka meuhkaa omien lakiensa mukaan, mutta ehkä sen voi ajan mittaan kesyttää ja valjastaa niin kuin kosken tai tuulen.

Viime viikolla jaksoin saattaa loppuun useita sivuopintojeni asioita, mikä on oikein hyvä, koska muuten koko ryhmämme saattaisi joutua kärsimään. Kirjoitusystäväni on edennyt huimin harppauksin omassa isossa duunissaan ja se on säteillyt minuunkin lisäenergiaa ja intoa. Iloa myös. Tämän alkuviikon koomatin jälleen, mutta nyt olen saamassa harjoittelut aivan kohta pakettiin ja kansiin. Vertauskuvallisiin kansiin siis.

Tänään polkaisin pyörällä matkan, johon yleensä menee kymmenisen minuuttia. Nyt kului ainakin vartti eikä hengästyminen ollut loppua millään. Limaa nousi keuhkoista niin, että oksetti. Peevelin flunssa on istunut nenässäni koko syksyn eikä tunnu häipyvän, vaikka jo kokeilin maidottomuuttakin, jolla olen aiemmin saanut häädettyä sitkeitä nuhia. Mutta pyöräilinpä kuitenkin ja pyöräilen jälleen kotiin sekä saan hieman valohoitoa, koska aurinko näyttää meille naamaansa!

Ylläoleva kirjoitus tuntuu risukasalta, mutta en jaksa enempää muokata sitä tällä kertaa, joten painan Julkaise-nappia aivan juuri.

Vaikeneminen on multaa

Mielialapentele notkahti melko pahasti ja päädyin terapiassa siihen, että viime viikon kurssi nosti esikoisen vaikeavammaisuuteen liittyviä menneitä ja nykyisiä juttuja pintaan. Väsymyskohtausten en kuitenkaan usko johtuvan siitä, vaan kyseessä on jokin muu. Diabetes pitää ainakin selvittää ja voi olla muutakin autoimmuunijuttua taustalla, koska yksi autoimmuunisairaus jo on ja sen sanotaan lisäävän muiden vastaavien riskiä. Äh. Mutta varasin kuin varasinkin omalääkärille ajan ja se on vajaan kahden viikon päästä. Kiusallista vain, kun omiin tuntemuksiin ei voi täysin luottaa, sillä depis voimistaa usein huonoja tuntemuksia, kipua jne.

Lähetin eilen iltapäivällä sisarusten sähköpostilistalle pientä kuvausta käsillä olevasta depressiotaudista. Yritin olla neutraali, vähän humoristinenkin, mutta selkeä ja naseva. Taidan kirjoittaa järkyttävämmin kuin itsestä tuntuu, koska yhtään vastausta ei tullut iäisyydeltä tuntuvaan aikaan. (Yleensä reagoivat melko nopeasti toistensa viesteihin.) Lopulta vanhin veli vastasi lähemmäs 20 tuntia myöhemmin ja ihan hyvin vastasikin.

Vaikeneminen ei ole kultaa, vaikeneminen on paskaa näissä tilanteissa. Jouduin vuosikaudet sietämään hermoromahdusta läpikäyvän puolison usean vuorokauden mykkäkouluja ja se on edelleen herkkä paikkani, koska henkinen väkivalta jättää vaurionsa. Mutta ilman sitäkin tuossa kohtaa vaikeneminen on pahuutta ja muistin juuri, että edellisen kerran, kun yritin puhua tästä, kukaan ei sanonut mitään. Muistini oli pyyhkinyt sen pois. Toivoin lähisuvulta jotain inhimillistä kädenojennusta, mutta jouduin pettymään. Latteudet kävisivät sympatian osoittamiseen oikein hyvin (koita jaksaa, onpa kurjaa jne.), koska niistä saa sen tarpeellisimman viestin: olen olemassa, joku välittää, joku kuulee, mitä sanon.

Älä toivo, ettet pety -periaate oli vuosikausia ahkerassa käytössä, mutta haluaisin hissuksiin karsia sitä suojakerrosta pois ja toivoa taas ihmisiltä jotain. Jaksanhan itsekin jo antaa jotain.

Väsynyt väsymykseen

Mullon niin mieletön väsymys, en edes nukkua jaksa. Piti soittaa tänään omalääkärille, jos vaikka saisi ajan. Tsekkaisi kilpirauhasarvot, tsekkaisi diabeteksen. Tämä väsymys ei näköjään reagoi lääkkeen nostoon, mutta makeasta se pitää. Kun väsyttää, ei jaksa soittaa omalääkärille, vaikka pitäisi ottaa hänen avullaan selvää, voisiko väsymykselle tehdä jotain.

Jaksoin kuitenkin mennä esikoisen kouluun palaveriin, jossa käsittelimme henkilökohtaista opetuksen järjestämistä koskevaa suunnitelmaa (HOJKS vaan erityispedan jargonilla). Olin vain 2 minuuttia myöhässä, mikä johtui siitä, etten löytänyt lompakkoani. Huoh. Kehuimme siellä jälkikasvua ja puhuimme konkreettisia siitä, mitä teinin kannattaisi erityisesti opiskella ja mitä mukavaa sitten, jos vielä jää aikaa. Meillä on melkein aina ollut pätevät HOJKSit, joista jää hyvä mieli, kun koulussa teinistäni välitetään ja häntä jeesataan kehittymään.

Nyt pitäisi mahdollisimman pian soittaa aikaa konsultoivalta puheterapeutilta ja mahdollisesti neurologiltakin (katsoo nyt). Ajan saa tavallisesti kolmen kuukauden päähän. Haluaisin, että pojalla jatketaan puheterapiaa yksilöterapiana, koska hän edistyy koko ajan, ja työtä on vielä paljon tehtävänä niin kommunikaatiokeinojen kuin puheen ja äänteidenkin saralla. Mutta Kela suhtautuu nihkeämmin yli 16-vuotiaiden puheterapiaan kuin alle, koska 16-vuotiashan on jo kypsä eläkkeelle tjsp (vttu).

Soitan mahdollisimman pian omalääkärille ja kehitysvammapolille. Ehdin soittaa heti huomenna aamupäivällä. Soitan. Soitan ainakin sinne polille, jos en omaa asiaani jaksa viedä eteenpäin. Mutta hei ystävä, soita nyt itsellesikin lääkäriaikaa, kun on vain tämä yksi terveys. Aika monta viikkoa on jo omalääkärihaun tulos ollut yhdessä selaimen täpässä odottamassa, että tarttuisin puhelimeen. Huomenna on hyvä päivä sellaiselle, vaikka olisi sitten itse mañana. Vähemmän energiaa kuluu ihmiseltä, kun hoitaa asiat melko nopeasti pois mielen päältä.

Elämäni masentavin tilanne

Muistin juuri, mikä tilanne erottuu kaikkein mustimpana ja musertavimpana elämässäni. Yritin saada vaikeavammaista pikkukoululaislastani keskussairaalaan siihen yksikköön, jossa hänen erityistä vammalaatuaan ymmärrettäisiin parhaiten. Tarvitsimme kipeästi apua ja asiantuntijoiden tutkimusta sekä näkemystä. Yksikössä sanoivat, ettei se missään nimessä käy, kun esikoinen on kehitysvammainen eikä heille oteta kehitysvammaisia. Raja vedettiin siellä niin, että puhumattomat ohjataan keva-puolelle. Emme sitten saaneet asiantuntija-apua.

Saman sairaalan eri osaston neropatit keksivät myös, ettei lapseni voi saada puheterapiaa, kun hänellä ei ole puhetta. Tekisi mieli huutaa megafonilla talon katolla kaikki tämä patoutunut vitutus taivaalle, jotta se voisi haihtua sinne ja poistua sydämeni päältä.

Aina, kun tapaan muualta maasta tulevia "kollegoita" tai tupladiagnooseilla olevien (esikoistani vastaavien) lasten vanhempia, saan kuulla heidän saamistaan kuntoutuksista ja apukeinoista, jotka meiltä on evätty. Se vetäisee helvetin katkeraksi.

Tämä nousi yhtäkkiä pintaan, kun puoliso mietti, pitäisikö sieltä keskussairaalalta nyt kysellä apua. Aloin holtittomasti itkeä ja säikäytin lapsetkin siinä sivussa. En pysty menemään sinne enää koskaan enkä kohtaamaan sitä paskalääkäriä, joka puhui paljon paskaa lapsestani tietämättä tästä yhtään mitään. Puoliso voi hoitaa asian ja toivottavasti hoitaakin.

Jos olisin ollut fiksu, olisin muuttanut johonkin parempaan kaupunkiin. En jaksanut enkä jaksa nytkään.

Olen aina ollut ääliö, mutta vasta nyt tajuan sen itse

Depis ottaa kovat keinot käyttöön ja taas tuntuu, että se puhuu totta, vaikka tietenkin haluan leikkiä, että se höpöilee omiaan. Kukapa ei haluaisi ylläpitää kuvitelmaa itsestään kivana ja fiksunakin olentona? On vahva tunne siitä, ettei minun pidä lähteä kotoa mihinkään muita tapaamaan. Täällä sentään saan pidetyksi itseni kasassa, muualla välttämättä en. Muutenkin on parasta vain pitää turpa kiinni ja olla sössimättä mitään tärkeitä ja hyviä asioita omalla tökeryydelläni.

Kurssilla istuttiin iltaa keskiviikkona ja kaiketi join turhan nopeaan tahtiin ja sitten filmi hiukan pätkii. Mielestäni en voinut tulla kamalan humalaan niillä määrillä, vaan jotain outoa on koko kuviossa. Nolasin itseni kuitenkin - tai ainakin tuntuu siltä. Yäk. Viina ei ole depressiojuoma. Olen ottanut kantaa rokotuksiin ja siksi tuntuu kurjalta, koska puheissani on takuulla näkynyt turhautumiseni nykyiseen rokotusvastaiseen hörhöilyyn.

Ymmärrän kyllä, jos jotain tiettyä rokotusta joidenkin yksilöiden tai ryhmien kohdalla vastustetaan hyvin argumentein, mutta yleinen rokotusvastainen (fanaattinen) asenne on jännä 1st world -ilmiö eikä sen tueksi löydy asia-argumentteja. Yleisesti ottaen rokotukset ovat yksi ihmiskunnan merkittävimmistä keksinnöistä, koska niiden avulla on saatu vähennetyksi valtaisat määrät inhimillistä tuskaa ja kärsimystä.

Kuopus joskus tenttaa minulta, ketä rakastan ja ketä vihaan. Vihaamiskysymykseen vastaan aina, että viha kohdistuu tekoihin tai tekojen seurauksiin eikä niinkään ihmisiin, mutta kun tivaus jatkuu, saatan nimetä Andrew Wakefieldin. Hänen opportunistinen tutkimushuijauksensa, joka yhdisti kolmoisrokotteen ja autismin, julkaistiin Lancetissa 1998. Se pani liikkeelle rokotusvastaisen aallon, joka on yltänyt tänne asti, ja sen seuraamuksia nyt ihmettelemme. Eikä se ota laantuakseen. Se on vaikuttanut vammattomiin lapsiin ja nuoriin, mutta myös syönyt autismitutkimuksen resursseja, joita oltaisiin kipeästi kaivattu muihin asioihin (kuntoutukseen, todelliseen etiologiaan, lääkitykseen...) kuin rokotteiden ihmettelyyn.

Tässä linkki Darryl Cunninghamin englanninkieliseen sarjikseen, jossa koko hommeli on selitetty pätevästi: http://tallguywrites.livejournal.com/148012.html (Mainittakoon nyt, että itse opiskelin näitä asioita alun perin muista lähteistä, kun joku siellä taas kumminkin rupes...)

Mutta vertaistuki-illanvietto ei ole oikea paikka näille asioille. Pystyn kyllä juttelemaan niistä pää kylmänä, koska harjoitusta on niin paljon, mutta silti. Turhautuminen näkyy väkisinkin.

Tilanteeni taustalla on se, että muistin lääkitykseni väärin ja shrinkki kirjoitti 150 mg Voxraa, kun piti olla 300. Hinta on oikeastaan sama näillä eri määrillä, eli kallis. Se tuntuu pahalta. Voinko muka vetää kahta nappia kerralla tai ostaa heti perään uutta 80 euron satsia? Vai kärsinkö mieluummin siitä, että polla sekoilee, vaikeat väsymyskohtaukset iskevät jne.? Huoh. Viksua on tietysti kärsiä ja saada muutkin kärsimään. Ehkä pyydän puhelinreseptiä tutulta lääkäriltä vaikka heti ja käytän nuo puolikkaat tabut sitten, kun joskus erkaannun Voxrasta.

Nyt vasta hoksaan, että voimakkaat kello viiden väsymykset eivät luultavasti johdukaan perussairaudestani, vaan tästä lääkityksestä.

Istun kirkasvalolampun ääressä ja suunnittelen ulkoilua. Tuolla on sankka sumu, joka parempina päivinä on kiehtovaa ja kaunista, tänään kolkkoa ja koleaa. Valohoitomatkaani on 23 päivää. Siellä saan mielin määrin katsella luonnon kirkasvalolampun valoa ja olla yksin kokonaisen viikon!

Vittu että haluaisin saatana päästä näistä helvetin alkoholijutuista eroon perkele. Pahoittelen voimasanankäyttöä, mutta jumalauta olen kypsä tähän aihepiiriin. Eikä turhautumista vähennä se, että tiedän kyllä keinot, joilla saisin aiheen siirretyksi historiaan. Tai periaatteessa tiedän. Käytännössä en tällä päällä välttämättä saa montakaan sanaa suustani ilman alkoholia sosiaalisessa tilanteessa, jossa on oudompia ihmisiä ja voin kiusaantua hengiltä. Miksi minusta on tullut tällainen? Ei ennen tuottanut mitään vaikeuksia olla ääliö selvinkään päin. Tarkoitan sopivan puhelias selvinkään päin. Nytkin pärjään kyllä ilman viinaa, jos keskityn kuuntelemiseen enkä itseeni. Siitäkin saa sosiaalisen kanssakäymisen hyvää vaikutusta, vaikka oma ilmaisu jäisi vähäiseksi.

Kaikki muut ovat paremmin kuntoutuneet kuin meidän laps.

Olemme sopeutumisvalmennuskurssilla ja poikamme on vaikeimmin vammainen tässä porukassa. Muut ovat suunnilleen lähikoulussa ja käyvät normaalia oppimäärää, meidän poikamme opettelee viisitoistavuotiaana yhteen- ja vähennyslaskua noin sadatta vuotta. Lukemista ja kirjoittamista. Yksi isoäiti puhuu Einsteinista, kuinka tämäkin oli vammanen (tjsp). Ja ihmettelee, miksei ole pilleriä, jolla poistaisi tämän ongelmavyyden. En jaksaisi.

Yksi kouluttaja sanoi, ettei pidä kehitysvammaisuus-sanasta. Minä pidän siitä. Se kertoo, että vammaisuus on kehityksen alueella. Kehitysviive kuulostaa ohimenevältä, mutta kehitysvammaisuus on pysyvä olotila. Oppiminen ja kehittyminen on erilaista ja vaikeampaa kuin muilla.

Tämä on paljon paremmin järjestetty kuin pelkäsin. Majoitus, ruoka, järjestelyt ovat tosi ok. Minua vain masentaa hirveästi. Mietin, mitä kaikkea olisi pitänyt tehdä toisin. Intensiivinen varhaiskuntoutus olisi tehnyt lapseni elämästä täysin erilaista, mutta sellaista ei ollut tarjolla enkä itse pystynyt sitä rakentamaan ja tarjoamaan. Päähän putoilee kaikenlaisia muistoja ja ajatuksia, mitä lapsen sikiöaikana tapahtui perheessämme ja sen jälkeen.

Kaikki on minun syytäni. Jos olisin osannut paremmin, jaksanut paremmin, vaatinut enemmän, muuttanut pois tämän vammalajin kehitysalueelta...

Normaalisti en jaksa jossitella, mutta täällä se iskee suoraan keskelle otsaa, miten eri maailmasta voi samalla diagnoosilla ihminen olla. Toisaalta tällä diagnoosilla 10-20 vuotta sitten olisi poikani kaltainen ihminen ollut myös eri maailmasta kuin poikani nyt on. Hän on oppinut teini-iän kynnyksellä puhumaan ja vuorovaikuttamaan siten, että pystyy hoitamaan monia asioitaan.

Aikuiskasvatuseetoksen sisäistäneenä minun pitää ajatella, että oppiminen on elinikäistä. Aivot ovat hautaan asti plastiset, vaikka jäykistyvätkin jonkin verran matkan varrella. Kehitys ei lopu koskaan, ellei iske rappeuttava tauti.

Olen aika romuna. Onneksi perhe meni saunaan, niin saan olla yksin ja itkeä. Muistan myös ensimmäisen sovakurssin, ensitietokurssin, johon osallistuimme.. Keskelle viikkoa oli järjestetty illanvietto, jolloin avustajat hoitivat lapsia. En pystynyt lähtemään. En halunnut jättää lastani, joka oli vielä pieni eikä oikein kestänyt vieraita ihmisiä. En myöskään jaksanut olla ihmisten kanssa, vaan halusin olla rauhassa. Intensiivinen sosiaalisuus ja miljoona vammaismaailman uutta asiaa väsyttivät puolikuoliaaksi. Siellä sitten istuin hämärissä ja yritin kerätä itseäni. Kuten nytkin.

Flegmaticus maximus

Sunnuntai

Bloggaustauko yllätti, en ollut yhtään ajatellut tällaista. Kaiketi ikuiselta tuntuva flunssa on vaikuttanut ja sekin, että vietimme syyslomaa viime viikon. Kuopus on aika intensiivinen enkä häntä kokopäiväisesti hoitaessani välttämättä jaksa juuri muuta. Kävimme ostamassa hänelle talvivaatteita alkuviikosta ja sain toistella itselleni, ettei lapsen vaatteiden tarvitse olla minun makuuni. On mukavinta, kun puoliso hoitaa vaateostoksia, koska hän ei stressaa hintaa. Huomaa hyvin, kumpi on köyhästä perheestä. Lisäksi stressaan sitä, että kaikki tuntuu tulevan Kiinasta!

Loppuviikosta olimme kuopuksen kanssa peräti kolmen yön yökylässä ystävillä. Uhmasimme kolmen päivän sääntöä siis, mutta mielestäni onnistuneesti. Lapsilla oli toisistaan seuraa ja meillä aikuisilla toisistamme. Sain myös vetäytyä. On tärkeää, että asioita ei haudota hampaankolossa, vaan on olo, että kaikki järjestyy puhumalla. Jaamme tiedon, että olemme hyvisten puolella kaikki neljä.

Ei-omissa nurkissa kotitalouspuuhailu tuottaa erikoisia tunnehaamuja, vaikka se on myös mukavaa, mielenrauhaa ylläpitävää ja mielekästä. Koin lapsena ja nuorena olevani hyvin hidas ja kömpelö, vaikka osasin tehdä vertaisjoukkoa enemmän monenlaisia taloustöitä ja minulla oli kavereitani huomattavasti paljon parempi tuntuma esimerkiksi ruoanlaittoon ja leivontaan. Vaikka en ole maailman näppärin ja nopein, saan aikaan kaikenlaista hyvää aivan siedettävässä ajassa. Noihin aikoihin sekalaiset talousihmenaiset kokivat usein tarpeelliseksi nälviä ja nöyryyttää hitaampaa ja epävarmempaa reviirille tulijaa. Kotona en ollut edes epävarma, mutta muiden nurkissa sain aina pelätä, että tavarat menevät väärille paikoille tai sotken juuri sen hienon juhlaesiliinan (sic), hajotan jotain, sotken valkoisen keittömaton tai muuta vastaavaa. Osalla ihmisistä on hyvin jäykkiä sääntöjä, miten huushollissa sopii toimia eivätkä kirjoittamattomien lakien vaalijat ole aina lempeitä olentoja.

Voi myös olla, että olin ärsyttävä besserwisser kotitalousihmeiden mielestä, minkä takia nämä kokivat tarvetta näpäyttelyyn. Minulla oli tehokkaasti kaikenlaista tietoa imevät aivot ja omaksuttu tieto valahti ulos suustani hallitsemattomasti assosiaatioiden voimasta. Se ominaisuus tuotti ällistyttävät määrät inhoa ja nöyryyttämisen tarvetta lajitovereissa. Sain niin paljon henkisesti turpaan, että opin kuuntelemaan enemmän kuin puhumaan ja edelleen useimpien kanssa kuuntelen enemmän kuin puhun. Se on ihan hyvä asia. Tosin on niitäkin ihmisiä, joiden seurassa puhkean puhumaan täysin vapautuneesti. Sekin on hyvä. Toisinaan kaipaan alkoholia puhehanojen avaamiseen. Se ei ole hyvä. Mutta se auttaa keskittymään tasapuolisemmin itseen ja muihin paitsi sitten, kun annostelu pettää eikä pysty keskittymään juuri mihinkään ja kaikesta tulee tylsää. Se olkoon oma tarinansa.

Missään tapauksessa kyläpaikka ei kuulu tuohon jäykistelyosastoon. Kroonistunut stressi vain tuo noita ikivanhoja tunteita mielen pintaan ja niitä saa olla päästelemässä pois. En edes hoksannut asiaa ennen kuin nyt. Tunteet tai niiden käsittely eivät aina ole järin sanallista toimintaa. Vanhojen tunteiden haamut eivät ole kovin voimakkaita, mutta pienikin lisäkuormitus nykytilassa hidastaa ja kääntää sisäänpäin jonkin verran. Joskus mietin, onko edessä täydellisen sulkeutunut katatonia, jos stressi kasvaa tietyn rajan yli, mutta toistaiseksi perusliikkumiskyky on sentään säilynyt. (No niin. Liioitteluhuumori auttaa usein.)

Ystävällinen ympäristö ehkä onkin juuri oivallinen haamujen poispäästelyyn. Siellä ne nyt nousevat kohti avaruuden tyhjiötä. Poksahtavat ja jättävät jälkeensä muutaman vesitipan matkaamaan pitkin loputonta maailmankaikkeutta.

Maanantai

Havahduin eilen illalla siihen, että luennoin tiistaiaamuna eikä luentoni ole vielä juuri missään kuosissa. Aihe on umpituttu ja olen vastaavantapaisia luentoja pitänyt aiemminkin, mutta puolentoista tunnin tiukka paketti vaatii silti vääntämistä. En jaksanut eilen tehdä oikeastaan yhtään mitään, jos reissupyykkien lappamista pesukoneeseen ja kuivaustelineelle ei lasketa. Katselin televisiosta sekalaisia asioita ja pelasin monotonista FB-peliä ja seurustelin vähän perheen kanssa, mutta en jaksanut edes käydä ulkona katsomassa päivänpaistetta.

Viikon kuluttua menemme vammaisperhekurssille ja hermostuttaa, sillä kurssipaikka on kokematon meidän problematiikkaamme liittyvien asioiden kurssittamisessa. Kelan kilpailutuksessa tämä oli yhtäkkiä putkahtanut tarjontaan. Vertaisten kokemukset paikan kursseista ovat olleet kehnoja, eikä perusasioitakaan välttämättä ole osattu toteuttaa. Viisi päivää huoletonta täysihoitoa kuitenkin saamme, jos emme muuta. Toivon tosin, että vammaton kuopus saisi osaavaa ammattilais- ja vertaistukea, tilaa käsitellä asioita, joita ikätoverit eivät tavallisesti kohtaa. Me muut olemme sitä onneksi saaneet jo paljon. Yritän olla stressaamatta etukäteen - siellä paikan päällä ehtii kyllä.

Eilinen maailmankaikkeuskela on muuten tyypillinen. Olen aika ajoin mielikuvaharjoituksissa päästänyt raskaita ajatuksia pois rintalastaa painamasta. Mutta mitä! Mielikuvassa tulee huoli ja ahdistus, että murheet vaeltavat pitkin kotia ja asettuvat muihin perheenjäseniin. Tai jos ne pääsevät ikkunanraosta ulos, pilaavat oravan päivän ikävällä tavalla eikä tiaisellakaan ole kivaa. Siispä ne nousevat suoraan ylös, läpi ilmakehien ja avaruuteen asti. Tyhjiössä poksahtavat ja muuttuvat haitattomiksi aineiksi. Olen ehkä varajeesus, mutta en aina pysty pääsemään irti muiden hyvinvointiin liittyvistä huolista edes täysin vapaassa mielikuvittelussa. Mielikuvaharjoituksissa usein metaforia ajatellaan konkreettisina, joten vaikka tiedän, etteivät tunteeni ole ilmassa kulkevia möykkysiä, vaan keskushermostoni toimintaa, mielikuvaharjoituksessa uskon hetkellisesti toisin. Kuvittelun aikana möykkyset noudattavat möykkysääntöjä eivätkä keskushermoston toimintaperiaatteita.

Luentokeikka on muuten hyväntekeväisyyttä. Luennoin vammaisuuteen liittyvistä tuntemistani aiheista toisinaan vain levittääkseni tietoa sekä herättääkseni ajatuksia ja asenteiden uudelleenjärjestelytarpeita. Tosin pyysin luentosarjan vakiopettajalta polttoainekorvausta, eli pullakahveja. Me fillaristit olemme huumorivitsailevia ihmisiä.

Somaattinen soppa

Tänään olen ollut kehon orjana, kun vointi ei ole antanut oikein tilaa aivotoiminnalle. Jaksoin sentään vääntäytyä leikkauttamaan hiukseni, mikä virkisti oloa mystisellä tavalla.

Nuha ei mene pois. Etoo yhtenään. Aamulla tuntui tukkoiselta ja kuumeiselta. Mittasin lämmön, mutta mittari näytti normaaliksi määritettyä lukemaa. Yritin lepäillä sohvan pohjalla ja onnistuinkin kohtuullisesti. Vatsa tuntuu turpoilevan välillä kolminkertaiseksi, jos syön jotain ja varmaankin ruokahaluttomuus liittyy siihen, että syöminen tuottaa helposti epämiellyttävää oloa. Mitä nyt taas? Gluteenittomalla ruokavaliolla on ollut hyvä vointi tähän asti eikä mielestäni gluteenihippusia ole ruoassani sittemmin ollut.

Hiuspaikan peilissä näytin ahavoituneelta merimieheltä. Kasvoni punoittavat ja ovat turvoksissa, iho on karkea. Silmät punoittivat. Pitää kai rasvata joskus nahkaa ja jatkaa alkoholin välttelyä. Ja saada tämä epämääräinen flunssa-mahaoireisto kuriin ennen kuin tulen hull... äh.

Maanantaina oli terveempi päivä, kun aloin haaveilla kuntosalijäsenyydestä ja vertailinkin eri paikkoja, ihmettelin ohjattuja selkäjumppia ja muita jännittävän keski-ikäisiä houkutuksia. Saattaapa olla, että pääsen vielä fyysiseen terveyteen ja jaksan jälleen harrastaa liikuntaa. Saattaahan?

Tiedän paikan ihanan

Sain vihdoin kunnolla otetuksi kiinni iltojeni vaikeuksista. Siitä, miksi en suostu menemään nukkumaan, vaan valvon aina siihen asti, että ihan varmasti nukahdan pian. Pelkään, että asetuttuani vuoteeseen ja sammutettuani valot ahdistus ja häpeä käyvät kimppuuni vimmattuina, pidäkkeettöminä luonnonvoimina. Raivotautiset raatelijat tulevat kuin kutsusta enkä osaa puolustautua. Eivät ne läheskään aina tule, mutta aina niitä pelkään. On kai tämä asia ollut tiedossa jo pitkään, mutta olen ollut haluton tarttumaan siihen. Mieluummin olen valvonut vielä vähän, vielä vähän.

Muistan sellaisia iltoja ja öitä jo lapsuusasjoilta. Häpeä ja ahdistus yhdessä tai erikseen pakottivat pysymään hereillä ja iskivät yhä uudestaan. Parempi oli pitää valoa päällä ja lukea kirjaa. Kirjasta säteili turvapiiri ympärilleni. Nykyään puoliso valittaa, jos käytän valoa lukeakseni. Pyydän häntä asettelemaan t-paidan silmilleen, mutta en silti viitsi kovin usein häiritä. Hän kuitenkin herää aikaisin, hoitelee omien aamutoimiensa ohella lapset kouluun ja keittää kahvit. Lukemalla usein pystyy saavuttamaan sellaisen hyvän unisuuden tilan ja kun itse on vielä kirjan maailmassa, omat häirikköni eivät pääse karkottamaan unta.

Puhuin terapiassa tästä ja terapeutti kääri hihat ja alkoi hommiin. Teimme mielikuvaharjoituksen, jossa loin itselleni turvapaikan. Minulla oli joskus aikoinaan mielikuvaturvapaikka ja käyttelinkin sitä ahkerasti, mutta sitten mokasin ja päästin mielikuvaseikkailuillani sinne muita ihmisiä ja paikka meni pilalle. Äh. Ehkä se ei muutenkaan toimisi nyt enkä saisi siihen liitetyksi turvaa, rauhaa ja ikioman paikan tunnetta. Loin uuden paikan. Tulin terapiasta pois hymyillen ja hartiat rentoina, näkökenttä laajempana. Illalla tai oikeastaan milloin vain haluan saan mennä paikkaani eikä kukaan voi ottaa sitä minulta pois eikä ängetä sinne sotkemaan asioitani tai tallomaan tunteitani ja tarpeitani.

Myös sellainen tietoisen läsnäolon (mindfulness-) harjoitus on auttanut, jossa otetaan keskittymistuki hengityksestä ja etäännytään päässä riehuvasta ajatusten sekamelskasta. Ajatukset ja tunteet voivat olla vaikkapa kulkuvälineitä ja itse vetäydyn tarkkailemaan niiden muodostamaa liikennettä. Annan niiden huristella, saatan myös tarkastella niitä hieman tarkemmin (hyväksyvästi) ja antaa niiden jatkaa matkaa. Ruuhka, kaaos ja meteli rauhoittuvat, kun vain katselen niitä etäältä, sivustaseuraajana. Usein likenneruuhka on lopulta enemmänkin kuin virtaava vesi, jossa uiskentelee kaloja muina kaloina ja jokin vesikasvi liekkuu. Olo on kummasti rauhoittunut, ahdistus etääntynyt. Eilen illalla mielikuvassani ahdistus-häpeä olivat puna-oranssi kuorma-auto, joka yritti jyrätä muita kulkijoita. Siihen oli maalattu hävittäjätyyliset hainhampaatkin.

Punainen on hyvä, dynaaminen, energinen väri todellisuudessa, mutta mielikuvissani se usein edustaa tulehdusta. Depressio eri piirteineen on kuin keskushermostoon asettuneiden tulehduspesäkkeiden kokonaisuus. Usein, kun mielessäni lähestyn tiettyjä alueita, niistä tulee kipusignaaleja samaan tapaan kuin tulehtuneista lihaksista, haavoista tms.

Uskon, että tuolla tulehdukselle voi tehdä jotain ja uskoa parantaa se, että vanhat lääkkeeni, etenkin musiikki, ovat tulossa takaisin. Saatan toistella tätä asiaa, mutta olen todella onnellinen tästä melko vähäisestäkin musiikkiin hakeutumisen kyvystä, koska se tuntuu niin terveeltä ja tervehdyttävältä. Monenlainen taide auttaa minua, jos vain pystyn sitä käyttämään. Depression ja stressin riehuessa en kuitenkaan usein kestä niitä tunteita, joita taide saa minut tuntemaan.

Terapeutti antoi vinkkejä myös kuvalliseen työskentelyyn. Ehkä vielä joskus kuvantekokykykin palautuu. Yritykset ovat olleet surkeita löpsähdyksiä vuosikaudet, mutta valokuvaamalla ja valokuvia manipuloimalla voisin saada otetta kuvantekoon. Tarvitsisin valtavasti harjoittelua, jos mielisin saada vanhan tuntuman edes jotenkin mallilleen, mutta ei pidä jäädä jumittamaan siihen, etten osaa enää mitään. Ideat ja silmä ovat kuitenkin tärkeimmät ja menetelmät sen mukaan, miten hyvin käsi kulloinkin tottelee ajatusta. Eikä tarvitse tulla mitään ihmeellisen hienoa, kun vain itselleni sitä kuitenkin teen.

Aivot eivät edelleenkään suostu työskentelyyn ja tämä alkaa tuntua turhauttavalta. Kipusignaalit alkavat heti, kun ajatus siirtyy työn alueelle. Auttaisikohan kylmähoito, kun se usein auttaa inflammaation kourissa räytyviin lihaksiin. Jäitä hattuun ja menoksi.

Ruuvit löysällä ja vieteri katki

Taputtelen itseäni olalle, kun sain sekä varatuksi hammaslääkärille ajan että käydyksi paikattavana. Se tosin olisikin ennenkuulumatonta, etten käyttäisi varaamaani aikaa. Ilman hyvää syytä käyttämättä jääneestä ajasta tulee lasku, mutta enemmän vielä painaa se, että siellä olisivat ammattilaiset ja tilat hoitovalmiudessa turhan pantteina ja kaikki tietävät, ettei tuota hoitovalmiutta ole mitenkään liiaksi maailmassa. Olisi surkeaa, että sellainen menisi takiani hukkaan.

- Onnittelut! Sait tehdyksi jotain, josta moni 10-vuotias saattaisi olla ylpeä. 
Kiitos näkemyksestäsi, Depis. Miten ennalta-arvattava puheenvuoro.

Purentakiskon hankinta alkaa vaikuttaa pakolliselta, kun hampaat hajoilevat suuhun. Unissani, ehkä valveillakin painan hampaita yhteen ja saan siitä myös niskajännityksiä, joka puolestaan aiheuttaa näön sumentumista sekä päänsärkyä ja hartiakipuja. Kiskoa on rasittavaa käyttää, mutta rasittavampia ovat sittenkin nämä vaivat. Olisikohan siinä tarpeeksi motivointia?

Sain myös varatuksi keskiviikolle hiustenleikkuun! Hieno homma.
- Vastahan olet kolme kuukautta vakavasti aikonut meinata.

Nyt kun vain suostuisin tarttumaan tuohon viimeisen tekstin viimeisiin säätöihin, olisi pakolliset hoidettu ja voisin siirtyä opiskeluhommiin. Aivoni eivät suostu, mutta jatkan suostuttelua. Säätäminen on miellyttävää hommaa, koska kokonaisuus on aivan kohta paketissa ja voin nauttia valmiista tuotoksesta eikä tarvitse ahdistua tyhjän paperin ja loputtomalta tuntuvan työmäärän edessä toisin kuin erinäisissä muissa tehtävissä, jotka haluan suorittaa. Valmiista töistä saa potkua ja niiden jälkeen vapaa-ajasta saa paljon enemmän nautintoa.

- Jos et lellisi ja pumpuloisi itseäsi, saisit varmasti paljon enemmän aikaiseksi. Teet vaan etkä mieti, tartut työhön ja raadat, kunnes on valmista. Ihmeellistä pullamössötouhua.
- Paitsi etten pysty edes aloittamaan, jos yritän väkisin. Se ei vain enää onnistu. Vuosikymmenet sain väkisin vääntämällä tikistettyä itsestäni suorituksia ulos, mutta se vieteri on venähtänyt tai peräti katki eikä vääntäminen enää auta. Näillä pitää nyt mennä. Vaikka sitten pumpuloimalla.

Vegetatiivinen lokakuu

Onneksi hengitystä, verenkiertoa ja ruoansulatusta ei hoida mikään tahdonalainen systeemi, koska olen tänään niin flegmaattinen, että hädin tuskin jaksaisin hengittää, mikäli keho ei hoitaisi sitä automaattisesti. Aiemmin nysväämäni kaksi tekstiä pitäisi vielä pikaisesti vilkaista ja tehdä viimeiset viilaukset ja lupasin oikolukea myös työkaverini tekstin, mutta en ole jaksanut edes aloittaa. Kolmas kupillinen kahvia, pari ateriaa, hieman suklaata on tankattu, kirkasvalolamppuakin olen käytellyt, mutta evä ei lotkahda. (Ruokahalu on heikko, mutta jos laitan jotain helposti nieltävää syötävää, mutustan sen puolihuolimattomasti tietokoneella, mikäli ei ole juuri tarvis olla perheen kanssa ruokapöydässä.)

Jos olen juonikas, tulostan tekstit ja siirryn alakertaan lukemaan ne kynä kourassa. Laitan vaikka television hiljaiselle, jos sieltä tulee suhteellisen häiritsemätöntä ohjelmaa, niin ei tunnu niin kärsimykseltä. Aiemmin olen todennut, että kun pääsen vauhtiin, television voi sammuttaa ilman, että tuntuu eristyneeltä. En tiedä, mikä siinä on niin kauheaa, että istuu kynä kourassa lukemassa tekstejä sillä silmällä. Sellaista olen tehnyt todella paljon elämässäni ja olen sellaiseen saanut koulutuksenkin (se oli siis tärkeä osa koulutustani). Osaan tehdä sitä, olen aika hyväkin siinä ilman isoja ponnistuksia, mutta aloittaminen ei näköjään onnistu millään tavanomaisilla keinoilla.

Eristymisen tunne on ilmeisesti asian ytimessä. Siksi kahvilassa samantapaisessa tilanteessa olevan ystävän kanssa tuntuu paremmalta työskennellä kuin yksinään rauhallisessa, hiljaisessa, pelkälle työlle omistetussa kopissa. Nykyisin. Vammaisperheen elämä on ollut eristynyttä. Kun töiden sekä omaishoidon ohella vielä opiskelinkin tenttipainotteisia kokonaisuuksia, illalla lapsen vihdoin viimein alettua nukkua (nukuttaminen saattoi viedä pari tuntia ja joskus enemmän, koska lapsen vammaisuuteen kuuluvat univaikeudet) aloin lukea tenttikirjoja tai kirjoittaa esseitä, pahinta oli varmaankin yksinäisyyden tunne. Tai no, varmasti se tunne oli vielä pahempi, ettei minulla ollut missään kohtaa aikaa hengähtää, vaan jouduin painamaan töitä, töitä ja töitä joka ainut hetki.

Kaveri- ja sukulaispiirissä oli yhteensä yksi pariskunta, joka suunnilleen pystyi ymmärtämään, missä meillä mentiin. Heillä oli samantyyppinen lapsi kuin meillä, mutta myös huomattavat epäviralliset turvaverkot, hoitovalmiudessa olevat isoäidit jne. Silti heillä oli tajua siitä, miten eriskummallisessa ja vaikeassa, vaativassa tilanteessa olimme lapsen kanssa. Kun saimme toisen, vammattoman lapsen, aloin tajuta, miten hirvittävän etäällä vammattoman lapsiperheen elämä oli vammaisperheemme elämästä. Varmasti ulkopuolisten oli vaikeaa tajuta siitä, mistä me olimme kotoisin. Kaikki eivät jaksaneet kuunnella, enkä itse aina jaksanut selittää, koska aika kodin ulkopuolella oli kallisarvoista ja usein halusin sen käyttää muuhun kuin kotiasioiden märehtimiseen. Eikä juuri kukaan tullut kylään toistuvista kutsuista huolimatta. Lakkasin sittemmin kutsumasta. Enää en osaa hoidella vieraita, joten olen tullut epävarmaksi kutsumaan ketään. Sellaiset voivat tulla, jotka osaavat pyytää kahvia, voileipää tai mitä milloinkin, koska en välttämättä osaa oikein tarjota mitään.

Jos yritin selittää, millaisia vaikeuksia juuri lapseni tyyppiseen vammaisuuteen liittyy, jotkut selittivät, että heillä on ihan samanlaista omien vammattomien lastensa kanssa. Viestintä epäonnistuu aina, etenkin jos toinen haluaa trivialisoida toisen vaikeudet. Hyi, miten se teki joskus häijyä. Jos jaksoin, sanoin, että ehkä alat aavistaa, millaista meillä on, jos laitat kertoimen eteen kokemuksiisi. Kokeile ensin vaikkapa kymmentä. Nyt vammattoman lapsen, joka ei temperamentiltaan oli mikään järin helppo kasvatettava, kokemuksella väitän, että 10 toimii kertoimena ehkä 1-2 vuotta meidän vaikeavammaisen lapsemme tapauksessa ja sitten vuosi vuodelta kerroin kasvaa kasvamistaan.

Lastenkasvatus ei ole kilpailu siinä, kenellä on vaikeinta eikä ole mitään universaalia mittaria, millä mitata vanhempien tai lasten kokemusta. Mutta puhtaasti työmäärässä mitaten en voi kuvitella, että yksikään vammaton, tavanomaisen terve lapsi voi vaatia raisuimmillaankaan lähellekään sitä määrää työtä ja univajetta kuin rakas, ihana, kiltti ja mainio esikoiseni vaati nollasta kymmenvuotiaaksi.

Jotta kaikki menisi hyvin, pitää miettiä kaikki etukäteen, kehittää suunnitelmat A, B, C ja D (ainakin), piirtää kuvat, selittää asiat useaan kertaan, palata aiempiin vastaaviin juttuihin, olla aivan koko ajan valppaana. Piti selviytyä unihäiriöistä, käytösongelmista, sopeutumisvaikeuksista, syömisvaikeuksista, siirtymävaikeuksista, jumittavasta käytöksestä, pakkomielteisestä käytöksestä, itseä vahingoittavasta käytöksestä, selittämättömistä peloista tai tuskista, impulssikontrollin olemattomuudesta, kykenemättömyydestä sosiaaliseen kanssakäymiseen, lähes täydellisestä vuorovaikutustaitojen puutteesta jne. Siitä, että kaikki nuo vaikeudet olivat useimmiten aivan tapissa eivätkä mitään lieviä pikku pulmia. Siihen päälle tulivat sekalaiset, monesti erittäin turhauttavat yritykset selviytyä yhteiskunnan tukijärjestelmässä. Lapsen kuitenkin piti saada välttämättömiä kuntoutuksia ja apuvälineitä. Piti myös jaksaa ylläpitää valtavaa määrää kontakteja erilaisiin vammaisuuteen liittyviin ammattilaisiin, joista suurin osa oli toki professionaaleja tai jopa sympaattisia siihen päälle, mutta se pieni osa levitti itsestään valtavana virtana uupumusta ja surkeutta ymmärtämättömällä päsmäröinnillään ja loukkaavilla sanoillaan. Ammattilaisilla on valtaa, joten piti olla tarpeeksi mielin kielin, ettei lapsi joudu kärsimään. Piti myös jaksaa sitä, että juuri koskaan mistään ei saanut sellaista apua, josta olisi todellista hyötyä. Eikä juuri mitään apua saanut ilman ponnisteluja.

Jaksoin kaikkea melko hyvällä hengellä, koska oli pakko. Lapsen takia oli pakko selviytyä tunnista toiseen, koska hänellä ei todella ollut vanhempiensa ohella ketään muuta, joka ymmärtäisi häntä kunnolla. Mutta kun pahin vaatimustaakka keveni, menin itse rikki.

PS. Unohdin julkaista tämän, joten lisään, että kirjoitettuani kaiken ylläolevan pääsin vihdoin käsiksi oikolukutehtävään. Olen nyt jo hoidellut 40 sivua 50:stä.

Maailmanturska murjoo, maailma ei muutu paremmaksi

Tuntuu pahalta enkä keksi, miksi. Oli hyvä päivä. Kävin treenaamassa, tein vähän töitä ystävän kanssa, hoitelin juoksevia asioita, sain vihdoin varatuksi hammaslääkärin - aika on jo maanantaina, aurinko paistoi, kuuntelin musiikkia. Lasten parissa meni mukavasti ja ehdin jutella hiukan molempien kanssa. Puoliso meni baariin kaverien kanssa ja sekin on erittäin okei.

Rintalastan kohdalla painaa ja puristaa, se tarkoittaa ahdistusta. En jaksaisi ottaa ahdistuslääkettä. Se auttaa minua vain pahimmassa, kun ei pysty olemaan oikein mitenkään päin eikä tekemään mitään. Tällaisessa ahdistuksessa se tekee väsyneen ja kyvyttömän olon, mutta ahdistus pysyy.

Netin ihmemaailmassa törmäsin äskettäin kahteen erityisen rasittavaan besserwisseriin. Rasittavia besserwissereitä riittää netissä aivan loputtomasti, mutta kaiketi nämä neropatit osuivat jotenkin hankalaan rakoon. Yksi oli joku vammaton, terve ihminen, joka katsoi omistavansa oikean totuuden siitä, millainen huumori on hyvän maun mukaista sairauteen x liittyen ja mikä haittaa x-ryhmään kuuluvia ihmisiä. Toinen kertoi suurella varmuudella tavanomaisia typeryyksiä laihduttamisesta eikä antanut lääketieteellisten faktojen häiritä näkemyksiään. Hän täytti keskustelutilan käsillä olevaan asiaan liittymättömällä höpötyksellä. Jos en olisi kommentoinut mitenkään, hän olisi ehkä jättänyt areenan avoimemmaksi. Mutta voiko aina vaieta ja selittää omaa hiljaisuuttaan trollien syöttämisen teorialla? Vaikeneminen voi myös vahvistaa trollien sanomaa. Väitteet ovat varmaankin tosia, jos kukaan ei väitä vastaan? Trollien syöttämättömyydelle on hetkensä, mutta on myös hetkiä, jolloin vaikeneminen on epäeettistä. Tiedä sitten, miten luotettavasti erottaa nämä toisistaan.

Molemmista tuli suurta uupumusta, vaikka en investoinut kumpaakaan paljon energiaa, saati sanoja. Eivät nämä tuntemattomat hölmöilijät kuulu minun tontilleni, mutta toimivat muistutuksena siitä, miten itsevarmasti ja vailla itsereflektion häivää jotkut näköjään voivat tulla kertomaan suuria totuuksiaan aiheista, joihin heillä ei ole asiantuntemukseen tai kokemukseen perustuvaa tuntumaa. Ja aina löytyy niitä, jotka hurraavat näille totuuden torville, koska kokevat, että näiden DIY-totuudet resonoivat mukavasti valmiiksi sisuksissa olevien fiilisten, kuvitelmien tai ennakkoluulojen kanssa. Kun jokin tuntuu niin ihanan todelta, varmaankin kaikki näkemykselle vastakkainen tutkimusperäinen tieto on virheellistä?

Tällainen tunnereaktio netin tuntemattomien besserwisserien takia (joita todellakin on netissä järisyttäviä määriä aukomassa päätään milloin mistäkin asiasta, se tuli selväksi jo 90-luvun alkupuolella, jolloin luultavasti itsekin syyllistyin sentyyppiseen toimintaan) on ahdistuksen oire eikä syy. Ei ole parin melko harmittoman oloisen nobodyn syy, että tuntuu toivottomalta tässä maailmassa, joka tuntuu uppoavan yhä syvemmälle kollektiiviseen hulluuteen. Maailmalla ei ole edes diagnoosia, saati sairaudentuntoa tai kuntoutumispyrkimyksiä toisin kuin meillä B-todistuksen haltijoilla.

Yritän olla sortumatta tuohon Weltschmerz-tunnemöykkyyn, joka on ollut minussa niin kauan kuin muistan, mutta sieltä se laahustaa mieleeni kuin Mörkö, kun hetkeksi vartiossa uinahdetaan. 70-luvulla meillä oli ydinaseet, nälänhädät, Vietnamin sota, saasteet ja muut valtavat voimat. 2000-luvulla meillä vasta onkin saasteet, ympäristökatastrofit ja epäreilusti eri alueiden ja ihmisryhmien välillä jakautuneet resurssit, tuhovoimaiset kristityt ja muslimifundamentalistit, äärioikeisto ja superkapitalismi. Riiston, väärinkäytön ja alistamisen verkosto on kattavampi kuin koskaan. Mikään lapsena kokemani ahdistus ei estänyt tilannetta kehittymästä huonompaan suuntaan eikä ahdistus auta nytkään mitään, tekee vain toimintakyvyttömäksi.

Mitä järkeä on edes yrittää räpeltää, kun maailma on niin täynnä paskaa?

Tuohon kysymykseen ei ole sellaista vastausta, jota ahdistus-masennus ei ampuisi alas. Ainoa vastaus on vastakysymys: mikä olisi vaihtoehto. Pitääkö alkaa kyyniseksi paskaksi tai opportunistipaskaksi, vai muuttuisiko kuitenkin lannoitteeksi vasta siinä vaiheessa, kun henki ei enää pihise. Epäilen, että tällä mielen rakenteella ei ole muita vaihtoehtoja. Onneksi muunlaisilla mielen rakenteilla varmasti on.

Miksi minun pitää välittää kaikesta niin paljon? Enkö voi olla vain piittaamatta asioista, jotka eivät suoraan minulle kuulu? Tätä on eri aikoina lapsesta saakka kysytty minulta ja itsekin olen kysynyt sitä itseltäni monenlaisissa sävyissä. Jos en välittäisi, olisi paljon helpompaa. Vaikeavammaisen lapsen syntymä sitoi niin valtavasti välittämisvoimaani, että elämän fokus oli jonkin aikaa hyvin selvä eikä tarvinnut miettiä priorisointia, kun voimaa ei ollut juuri muuhun kuin tunnista toiseen selviytymiseen. (Se ei tosin ollut helppoa.) Nyt on muullekin tilaa kuin vanhemmuudelle ja omaishoitajuudelle ja välittämisenergia on jo hyväsen aikaa ottanut kohteekseen muutakin kuin lähimmän perheen.

Olisiko niin, että jos pystyn fokusoitumaan uudelleen, voin saada jotain järkevää aikaan? Jos taas olen hajanaisuuden tilassa ja fokus hajoaa, huomio poukkoilee joka suuntaan, pyrkimys pirstaloituu, en saa mitään aikaan. En ole mikään moniajoihminen enää, jos olen koskaan varsinaisesti ollutkaan. Uuvun ja kadotan itseni kaaokseen. Asiat pitää asetella listaan ja suorittaa yksi kerrallaan tärkeys- ja kivuusjärjestyksessä tai siinä järjestyksessä, missä jotenkin pystyy, niin saan jotain valmista aikaan ja aikaansaamisesta seuraavan mielihyvän sekä mielenrauhan palkakseni.

Paitsi silloin kun en jaksa tehdä ensimmäistäkään asiaa listastani. Ehkä en jaksa tehdä koko listaa, vaan lamaannun pelkästä listan ajatuksesta. Mietin toveriblogisti Toipilaan ajatustyökalua. Depression tuottama pudotus on välillä kuin migreeni, joka tekee tuskaiseksi ja toimintakyvyttömäksi päiväksi tai kahdeksi. Silloin parasta on vain hyväksyä asiain tila ja potea. Tulla taas ihmisten ilmoille, kun ei satu enää kauheasti koko ajan.

Minä ja depressioni Lievestuoreen leirintäalueella

P: Hei, olen Puoli ja minulla on depressio.

D: Hei Puoli! Miksi ajattelet että sinulla on minut eikä toisin päin?

P: Aina sinä haluat viimeisen sanan.

D: Aina minä saan sen.

Tätä depressioasiaa ei ole katsottu loppuun asti, joten en usko tuohon viimeiseen sanaan vielä. Luultavasti perinpohjaisen auktoriteettivastaisena ihmisenä pihisen kuolinvuoteellakin vastaan, mikäli en sitä ennen ole vielä saanut Deetä isommin sulamaan ja vapauttamaan itseensä sitomia voimavaroja. Depressio on kuin käänteinen napajäätikkö, joka varastoi itseensä happea, puhdasta energiaa ja muuta elämiselle tarpeellista.

Moni meistä deeläisistä saattaa joskus miettiä Winston Churchillia ja hänen "mustaa koiraansa". Tuottavan elämän eläminen on siis mahdollista myös depression kanssa tasapainotellessa eikä tämän taudin takia ole syytä heittää kirvestä kaivoon, vaikka juuri taudin takia se tuntuukin niin usein ainoalta järkevältä vaihtoehdolta. Eikä tätä pidä ajatella D:n ehdottamalla tavalla, osoituksena perinpohjaisesta huonoudesta, kun ei veny Churchillin suorituksiin. (Jostain syystä Churchillin itkuherkkyys on myös lohdullinen ajatus.)

Olen tänään kirjoittanut kirja-arviota ja säätänyt esipuhetta, eli jonkinlainen työskentely on mahdollista. 8 tuntia päivässä ei näytä realistiselta tavoitteelta tällä erää, mutta muutama tunti menee useimpina päivinä, satunnaisina päivinä enemmänkin. Mielessäni on alkanut elää kirja depressiosta. Kirjoja depressiosta on maailma väärällään ja kaikki ovat parempia kuin minun mahdollinen tekeleeni, kertoo D. minulle, joten sen mielestä ei ole syytä yrittääkään. Jos kuitenkin keksin jonkin omaperäisen lähestymistavan, joka tuntuu toimivalta, kirjoitan. Haaveena on muutenkin kirjoittaa depressiota ulos, pois itsestäni ja keskuksestani, saada siihen etäisyyttä ja suhteellisuudentajua. On mahdollista, että siitä syntyy jotain laajemmin kiinnostavaa, mutta on mahdollista, ettei synny.

Muutama päivä sitten kuuntelin Bachin Magnificatia bussissa ja itkin, koska se oli niin kaunista. D. alkoi kertoilla minulle, että kuolen pian enkä ole saanut mitään aikaiseksi. Magnificat sopisi hautajaisiini musiikiksi ja minun olisi syytä kertoa se kaikille ennen kuin on liian myöhäistä. Kuolemafantasioitahan tässä kaivattiinkin! Tietysti kuka tahansa voi kuolla milloin tahansa noin karkeasti ottaen, mutta minulla ei liene sen kummempaa riskiä kuin ikätovereilla keskimäärin. Ikääntyminen tekee kuolevaisen olon ja tuo näitä elämättömän elämän teemoja mieleen uudella voimalla. Parhaat työvuoteni menetän depression syöverissä, kertoo depressioni. Onneksi voin nostaa mieleeni televisiossa aikapäiviä sitten näkemääni kuvaa Tyyni Tuuliosta hyvin vanhana kirjoittamassa luonteenomaista pientä käsialaansa. Jokin teos tai käännös on hänellä siinä tekeillä ja muistikuvassa sittemmin edesmennyt isäni kommentoi jotain tekstin koosta ja Tuulion kyvyistä, joita vanhuus ei heikennä. Sekin lohduttaa. 

Ei ole pakko tehdä suurtekoja, voi tehdä myös pientekoja. En kuitenkaan pysty yksinäni pelastamaan maailmaa, koska oikeassa elämässä ei ole sellaista kuin fantasiaseikkailuissa, kuten suunnilleen jokaisessa Doctor Whon jaksossa, joissa maailma aina pelastetaan milloin miltäkin vääjäämättömän oloiselta tuholta. Voin kuitenkin taistella hyvisten puolella sen verran kuin jaksan, koska luovuttaakaan en voi. Kunhan et vain aiheuttaisi pahaa enemmän kuin hyvää. Eikö tunarin olisi kuitenkin turvallisempaa vain olla tekemättä mitään, kommentoi ystäväni D.

Depressio, jotain rotia nyt. 

Hyvää eurooppalaista masennuspäivää!

Oletteko kuulleet otsikon teemapäivästä? Itse en olisi, jos toveri ei olisi lähettänyt linkkiä. Teemapäiviä on nykyään niin paljon, että ne syövät toisiltaan tilaa, mutta hoksatessani vietän useita niistä. Ne parhaimmillaan tarjoavat tilaisuuden perehtyä hieman paremmin käsillä olevaan asiaan. Koko ajan ei kuitenkaan jaksa kaikkea ahtaa päähänsä.

Olen viettänyt päivääni käymällä terapiassa, kirjastossa, kävelyllä ja lounaalla lomailevan puolison kanssa. Pelailin hiukan jotain peliä, vastasin lasten tarpeisiin. Esikoinen teki itsenäisesti kotiläksynsä ja kuopus meni melko iisisti nukkumaan. Milla Magia on hänen suosikkinsa, joten luimme pari valikoitua sarjakuvakertomusta. Nyt olen katsellut kuulokkeet päässä erilaisia Sherlockiin liittyviä videoita Tuubista, koska en jaksa keskittyä mihinkään isompaan. Lainasin tosin pari mukavaa dekkaria ja voisin siirtyä yöpuulle, jos vain jaksaisin nostaa peffani penkistä. Olisi ollut ns. oikeitakin tehtäviä listalla, mutta mennään tällä tänään. Sainhan eilen listaltani ruksituksi peräti viisi kohtaa ja olen siitä iloinen.

Pystyin kuuntelemaan Fiona Applea kuulokkeissani, kun kävelin kaupungilla. Aika vähän tällä erää olen pystynyt kuuntelemaan muuta kuin laps/nuoruudesta tuttua musiikkia, joten tällaiset ovat aina erikseen mainittavia asioita. Musiikki korvilla - jos vain löytyy jotain siedettävää ääntä - on huomattavasti vähemmän stressaavaa kulkea ihmisten joukossa kuin ilman. Nyt ei ole ollut aurinkolasi-ilmoja, joten suojaus on siirrettävä toisiin aistimiin. Kuuntelin myös Genesiksen Lamb Lies Down on Broadwayta, koska se on depressiivisen musiikin kauneimpia helmiä. Ehkä muut eivät koe sitä depressiiviseksi, mutta minua se rauhoittaa mielenkiintoisella tavalla, kun se asettuu hyvin tunnetaajuuksille. Olen tosin pitänyt siitä myös silloin, kun tämä sairaus ei ole runnellut tähän malliin.

Sain melkoisen pahoinvointikohtauksen kirjastossa, pyörrytti ja väänsi vatsasta. Kävellessä se hissuksiin helpottui. Kotiuduttuani kääriydyin vilttiin ja palelin pari tuntia. En tiedä, onko tällainen normaalia. Depressio jossain määrin voimistaa huonoja oloja, kipuja ja vastaavia, joten on vaikeaa tietää.

En ole edelleenkään jaksanut soittaa omalääkärille, en hammaslääkärille. Kiusallinen takahammas, joka vietti vuoden hiljaiseloa, on nyt haljennut. Ja lääkärille oli jotain asiaa, jos vain muistan, mitä. Hiuksetkin pitäisi leikkauttaa. Ja ja ja sitten marssivat päähän kaikki ne maailman asiat, jotka minun pitää hoitaa tai olisi pitänyt jo aikapäiviä sitten saada pakettiin ja alkaa pyörryttää ja heikottaa ja masentaa ja tuntua paljaalta totuudelta, että olen aivan kelvoton. SEIS! Pysäyttäkää vyörytys, niin saan tehdyksi yhden asian kerrallaan! Muuten lamaannun silkan massan ja mahdottomuuden alle.

Nyt on miellyttävää olla ilman alkoholia. Nautin puolikkaan punaviinipullon sekä perjantaina että lauantaina ja molempina aamuina huomasin selvän eron alkoholittomiin öihin, vaikka humalatilaa noilla määrillä ja pitkillä nauttimisajoilla ei tullut ja suurin osa ehti palaa ennen yöpuulle siirtymistä. Lauantaina en olisi muuten ottanut, mutta hankalan illan päälle kaipasin hemmottelua. Ja minä kun olen luvannut itselleni, etten ota alkoholia pahaan mieleen. Ehkä muistan ensi kerralla.

Häpeä viiltää päivittäin. Tekee mieli muuttaa Kanadaan, Uuteen-Seelantiin, johonkin. Vaikka tiedän, ettei ole puhdasta pöytää, miltä aloittaa, kun itse kulkee kuitenkin aina mukana, minne meneekin. Välillä tunnen, että olen ollut tässä kaupungissa liian kauan. Kaikenikäiset muistot ovat imeytyneet talojen seiniin, puistoihin, pysäkkeihin, sisätiloihin. Joissakin kohdissa on monta kerrosta muistikuvia. Nyt, kun depressio kertoo minulle nolouden ja epäonnistumisen historiaa, ympäristö muistuttaa koko ajan kaikista menneisyyden virheistä ja surkeuksista. Kuulokkeet ja siellä hyvä musiikki auttavat. Joko musiikki kiinnittää huomion pois depression tarinoista tai tarjoaa soundtrackin ja muuttaa kaiken elokuvakerronnaksi. Sisäisissä elokuvissa voi olla vaikka kuinka sietämättömän kiusallisia asioita, jos itse saan olla käsikirjoittaja, ohjaaja ja kuvaaja. Eihän minun niitä tarvitse leikata eikä katsella.

Kierros satunnaisia kivuuksia kaikille hyvisten puolella taisteleville

Sekalainen ahdistus estää nukkumista. Kuopuksella tuntuu taas olevan huono olla ja se purkautuu vihaisuutena sekä vastahankana. Mikä tahansa asia voi milloin hyvänsä olla massiivisen valitusryöpyn, raivarin ja haukkumisen syy. Suurin osa hetkistä on mukavia tai neutraaleja, mutta nämä ikävät tilanteet värittävät maisemaa vahvoin värein. Meillä oli läheinen lauantai, kun olimme yhdessä kaupungilla, katselimme balettivideoita (!) Youtubesta, etenkin Tšaikovskia, hoitelimme iltapuuhat yhdessä ja luimme oikein hartaasti unkarilaista kansansatua pojasta, joka ei paljastanut salaisuuttaan. Peittelin lapsen pariin kertaan hyvillä mielin ja menin sitten puuhaamaan myöhäistä päivällistä, kun lapsen huoneessa käynnistyi valtava murhemieli ja valitus siitä, ettemme me vanhemmat osaa lukea nuotteja niin hyvin kuin hän haluaisi emmekä näin voi auttaa häntä soittoasioissa siten kuin hän haluaisi. Aaaa....

Maailman paskuus änkeää naamalle joka suunnasta. Mietin (toverinkin kanssa) medialakkoa, jos sillä tavoin pystyisi säästämään energiaa varsinaiseen toimintaan, kun ei tarvitsisi murehtia niin paljon. Tuntuu raskaalta sydänalassa kantaa muassaan kaikkea tätä inhottavaa, mitä ihmiset tekevät toisilleen ja ympäristölle. En ehkä halua kuulua tähän järjettömän, itsekeskeiseen, lyhytnäköiseen ja ilkeään eläinlajiin, vaan palata kotiini Siriukselle. Tätä matalamielisyyttä ei voi jaksaa.

En tietysti itse koe olevani mikään hyvyyden huippu, jos joku kuvitteli sellaista. No, sellainen luuleva joku ei ole lukenut tätä blogia kuin tämän kirjoituksen verran. Mutta en sentään teeskentele (kai), että muiden murjominen on hyve.

Tosin sain kuulla, että nälvin toisinajattelijoita (ja sain kenkää FB-kaveruudesta). Tämä pohjaa siihen, että jaoin Facebookissa pari "hetero prideä" ja etenkin sen ympärillä pyörinyttä mediatouhua kritisoivaa linkkiä. En koe tarvetta leikkiä, että normaalien, muita murjomattomien ihmisryhmien syrjintään tähtäävät toimet ovat okei ja jos se on jonkun mielestä nälvimistä, olkoon sitten niin. Meillä kotona on omat normaalit, joten minusta esim. fyysinen, kehitys- ja aistivammaisuus sekä neuropsykiatriset poikkeavuudet, mielisairaudet, erilaiset ihonvärit sekä etniset taustat ja uskonnolliset tai epäuskonnolliset vakaumukset, erilaiset sukupuolet, erilaiset seksuaaliset suuntautumiset, monenlainen varallisuus ja terveys ynnä muut vastaavat ovat normaaleja variaatioita. Ja nyt jos joku loukkaantuu siitä, että mainitaan vammaisuus ja vaikkapa uskonto tai sukupuoli samassa virkkeessä, menköön itseensä todella syvälle ja miettiköön, miten näkee vammaisuuden ja voisiko tehdä jotain näkemykselleen, koska se haiskahtaa omituiselta.

Onhan niitä vammaisiakin, jotka haluavat pitää hajurakoa vammaisiin ja leikkiä ei-vammaista, koska vammaisuus on ihmisyyden alempi olotila - tai mistä minä tiedän miksi. En voi tietää, kun itse olen vain mielisairas enkä sentään onneksi vammainen. (Tai pitää varmaan sanoa mielenterveyskuntoutuja.) Ahhahahhhaa, mikä vitsi. Mielisairaiden porukka on vielä vammaisiakin stigmatisoidumpi, tosin ei ehkä sentään kehitysvammaisten tasoa. Tosin kun käy ulospäin sairaudettomasta, on toki korkeammalla tasolla kuin se, jonka sairaus tai vamma näkyy. Nokkimisjärjestys se olla pitää, että voi aina löytää jonkun, joka on itseä alempana. Ainakin nykyisessa suomalaisessa tilanteessa, mistä päästään takaisin hetero prideen ja ei-kalpeiden, ei-heteroiden, ei-miesten ja muiden ei-oikeanlaisten ihmisten lisääntyvään murjomiseen. Ja medialakon tarpeellisuuteen, koska hutera pää ei kestä kaikkea vihaa ja tuhoa, jota pursuilee uutisista ja joka sitten kimpoilee sisuksissani holtittomasti.

Nuorena löysin jostain ajatuksen (ehkä keksin itse, näitähän keksivät useammat ihmiset eri aikoina ja joskus samoinakin), että voi olla ihmisvihaaja yleisellä tasolla, vaikka yksittäisellä tasolla ihmiset olisivat lähes parasta mitä tietää. Se tuntui hämmentävältä ristiriidalta, kun ihmiskunta tuotti ajoittain oksettavaa vihaa typerine, tuhoisine toimineen. Nykyään jaksan melko vähän yksittäiselläkään tasolla, mutta edelleen onnistunut ihmiskontakti on yksi parhaista asioista maailmassa ja tuntuu hienolta ajatella useitakin tuntemiani ihmisiä, jotka viettävät urheasti omanlaistaan elämää ja taistelevat hyvisten puolella kuka milläkin tavalla.

We crawl on our knees towards our doom.

Uskallankohan enää mennä baariin? En ainakaan tällaisina ajanjaksoina, kun sisuksissa pörrää omituinen mehiläisparvi. Kohta ei Facebookiakaan uskalla käyttää, kun olen eri mieltä kaikkien kanssa. Tai okei, en kaikkien kanssa ole eri mieltä enkä oikeastaan ihmisten vaan joidenkin väitteiden kanssa. Mutta kynnys sanoa jotain erimielistä on madaltunut. Tavallisesti en jaksa käydä sanalle muissa kuin aivan selkeimmissä ihmisoikeuksiin liittyvissä asioissa, koska erimielisyydestä lähtevään vuorovaikutukseen menee energiaa, jota minulla ei pahemmin ole.

Keksin sunnuntaina, etten nauti lainkaan alkoholia arkipäivää edeltävinä iltoina ja aloitinkin heti. Hassua vaan, että tehtyäni tällaisen juhlavan päätöksen olen joka ilta kelannut läpi saman keskustelun sisäisen lapsen kanssa. "Ei tänään, perjantaina viinilasi tai kaksi." En usko, että tämä on niinkään heijastus alkoholiriippuvuudesta kuin auktoriteettiongelmastani. Jos kiellän tai käsken jotain, sitä pitää aina kyseenalaistaa. Aina. Silloinkin, kun kyseessä on neutraali tai miellyttävä asia. Kun jostain tulee rutiinia, kyseenalaistaminen helpottaa, vaikka toki tarkistuskysymyksiä tulee välillä, kun mikään ei voi olla itsestäänselvyys.

Eräitten pitää aina elämän pelilaudalla raahustaa motivointiruudun kautta. Motivointiruudussa kerron itselleni, että uni on parempaa ja ahdistus vähäisempää, kun en käytä alkoholia. En ole (vielä) valmis kokonaan luopumaan punaviinistä, mutta en halua myöskään päivittäistä käyttöä ja riippuvuutta, jota jatkuva käyttö useimpiin meistä ihmislapsista rakentelee ajan mittaan.

(Joskus pelillistän ajatuksiani elämästä leikilläni, mutta mitään kilpailuaspektia en ole kiinnostunut ottamaan peliin mukaan enkä myöskään ihmisten kanssa pelaamista - ainakaan ilman, että peli sääntöineen on täysin selvä kaikille osapuolille ja osallistuminen lähtöisin kunkin vapaasta tahdosta.)

Tietenkin heti ensimmäisenä yönä oli vatsakipuja enkä saanut nukutuksi. Hmph. Muuten olen saanut itseni vuoteeseen 1-2 tuntia aiemmin kuin yleensä. Mielialat eivät ole kaksiset. Pimeys ja kylmyys lisääntyvät koko ajan ja olen vähän kuin Johnny Nice Painter (jolta lainasin otsikon) kuullessaan sanan 'black', kun ajattelen vääjäämättä päähän laskeutuvaa kaamosta. Tai teknisesti ottaen se kai laskeutuu pään ympäristöön. Kirkasvalolamppu tuntuu auttavan. Koska terapiaetäisyydellä tulee huono olo nopeasti, pidän lamppua parin-kolmen metrin päässä. Siinä se voi loistella useita tunteja. Olen paremmin kasassa niinä päivinä, kun olen joko saanut liikuntaa ja päivänvaloa tai kirkasvaloa kotona tai molempia.

Suurin osa asioista, joita voi tehdä ystävien kanssa, on alkoholittomia eikä juomapakkoa ole alkholipitoisissakaan tapauksissa (eikä juomattomuutta kyseenalaisteta tai tuputeta alkoholia tms.). Jos en tunne oloani turvalliseksi ja mukavaksi baarissa, minun ei tarvitse mennä sinne. Oli aika, jolloin baari oli turvapaikka. Osasin toimia siinä ympäristössä enkä tuntenut olevani (liian) kömpelö ja omituinen toisin kuin melkein kaikkialla muualla. Mutta nyt olen muttunut. Baarin turvallisuus on muuttunut joksikin ihan muuksi. Haluaisin, että voisin käydä baarissa moikkaamassa kavereita ja ehkä vielä siihenkin venyn. Nyt ajatuskin puistattaa, vaikka ajattelisin alkoholitonta piipahdusta. Ja vaikka minulla on kivoja kavereita.

Itseinho, -halveksunta ja häpeä käyvät taas luonani joka päivä. Yritän suhtautua niihin rauhallisesti, mutta ne ovat monesti niin uskottavia, etten koko ajan osaa. Onneksi ne eivät kyyki pollassani koko aikaa. Todistusaineistoa minua vastaan on hamasta lapsuudesta asti ja sitä nämä sankarit marssittavat mieleen tuskallisen kiusallisina lyhytelokuvina. Ilmankos en siedä katsella kiusaannuttavia sitcomeja tai vastaavia yhtään. Kun tv-ohjelmassa tulee kiusallinen kohta, menen vessaan hakemaan tai poistamaan nestettä. Sitä lajia on nyt sisäisessä katsomossa ihan riittämiin.

Maanantai on joskus hyvä päivä

Eilen sain kirjoitettua tekstin valmiiksi ja palautettuakin kello 23! Suurimman osan työstä tein pätkinä päivän mittaan. Illalla nykersin loppuhuipennuksen ja tarkistin kokonaisuuden. Vaikka heti herättyäni olin vahvasti suuntautunut kirjoittamaan, halukas ja motivoitunut, käynnistäminen nieli koko aamupäivän. Välillä tauot olivat yhtä pitkiä kuin työjaksot, välillä pidempiä. Normaalista poiketen en lainkaan tällä kertaa syytellyt enkä soimannut itseäni hitaudesta tai taukojen tarpeesta, vaan pidin tauot hyvällä mielellä. Sehän toimi eikä tekeminen tuntunut lainkaan raastavalta!

Asiaa auttoi se, että kiistattoman halukas ja determinoitunut mielialani teki uskottavaksi sen, etten vain lusmua ja välttele työntekoa, vaan että tarvitsen orientoitumista, käynnistelyä ja lepotaukoja, jotta pystyn yleensä tekemään työtä.

Voisinko osata käyttää tällaista työtapaa jatkossakin? Tulosta ehkä tulee hitaasti, mutta toisaalta maailma on jo täynnä tekstiä eikä minun tarvitse suoltaa nopeasti lisää. Eihän tason tarvitse hitaasti käynnistyvän ja katkonaisen työskentelyn takia jäädä matalaksi. Oikeastaan paremminkin sopii pollaani nykyään, että sanon mieluummin vähän ja puntaroitua. Olen useissa elämänvaiheissa suoltanut mielipideautomaattina kaikenlaista näkemystä ties mihin asioihin, joten sen olen jo nähnyt ja tehnyt, ei tarvitse enää. Paitsi ehkä vähän FB:ssä, joskin siellä valikoituvat mielipideautomaattiin lähinnä ihmisoikeuksiin liittyvät kysymykset.

Illalla oli hyvä mieli lähetyskuntoisesta tekstistä (joka toivottavasti tulee hyväksytyksi toimituksessa), mutta myös siinä määrin kierroksia, että rauhoittelin itseäni katsomalla tavattoman viihdyttävää brittiläistä Campion-sarjaa jenkki-Netflixistä. Kun sain riittävän kooman aikaiseksi, menin yöpuulle ja sitten, mikä helkkaria, alkoi mahakipu, joka tärveli suuren osan unista. Äh.

Olin siinä määrin urvelo aamulla, että myöhästyin shrinkiltä 10 minsaa (tosin laitoin tekstarin, kun huomasin myöhästymisen vääjäämättömyyden, mikä on ehkä lieventävä asianhaara), mitä ei ole vielä sattunut kertaakaan, kun haluan joka sekunnin talteen arvokkaasta terapia-ajasta. Pyöräilin puoliksi henkihieverissä ja näpit jäässä tuulisessa säässä ja totesin, että syksy on todellakin saapunut ja etten ole liikkunut flunssan ja depiskohtauksen takia juuri lainkaan, joten kunto on pienessä kuopassa.

Terapiassa itkin, siis oikeasti itkin ja ryystin nenäliina kourassa, kun lapsuudenperheeni ei ymmärrä minua. Se oli ihanan vapauttavaa ja keventävää! Alan ymmärtää, miksi tuo asetelma on terapiakliseiden aatelia, sillähän on sopivasti käytettynä todella paljon poweria! Itselleni taisi kyllä olla eka kerta. Tulin paljon parempivointisena ovesta ulos, vaikka en sisään mennessäni arvannut, että minulla oli tällainen itkuryöppy rinnassani. Ihanaa myös olla yksipuolinen ja luultavasti epäreilu sekä kohtuuton perheraasua kohtaan. He eivät kuitenkaan kärsi siitä, miten mieltäni puran ja jäsentelen suljettujen ja vaitiolovelvollisuudella sinetöityjen ovien takana.

Haluan todella päästä sisuksiä jäytävistä katkeruuksista ja pettymyksistä selville vesille. Ne ovat maksani uskonnon vastaisia (vai miten sen sanoisi, en oikein hyväksy sellaisia tunteita), joten siellä ne jäkittävät koteloituneina purkautuakseen sitten heikkoina hetkinä ryöppynä mieleen. Kaikenlaisia tunteita saa olla, hei Puoli-hyvä, antaa niiden tulla ja mennä. Voin tarkastella, mitä tietoa ne kuljettavat mukanaan ja sitten päästää ikkunasta ulos avaruuteen leijumaan. Siellä ne muuttuvat höyryksi ja puff, katoavat. Ja kun tunteet jälleen nousevat pintaan, toistetaan tämä hyväksyen ja seinille hyppimättä. Kyllä, minullakin voi olla katkeruutta, mutta ei maailma siihen lopu. En yhtäkkiä sen takia muutu tahdottomaksi, surkeaksi ja avuttomaksi uhriameebaksi, jota ulkopuoliset voimat vellovat elämän mustanpuhuvassa meressä.

Taidan pelätä edelleen eniten sitä, että olisin avuton olosuhteiden uhri. Itsenäisyyteni on minulle turvatekijöiden ykkönen, mutta sellaista ajatusta pitää jatkuvasti kyseenalaistaa, koska kukaan ei pysy pinnalla vain itsensä varassa. Jos yksi porukka ei auta tai ole läsnä hädän hetkellä (tai ole välttämättä koskaan oikein auttanut tai ollutkaan), voin löytää niitä, jotka auttavat ja ovat, kuka milläkin tavalla. Olen löytänytkin, puolisosta alkaen. Ei pidä jäädä jäkittämään siihen, että joidenkuiden pitäisi tehdä tai olla jotain, mitä hyvänsä, jos heiltä ei sellaista kuitenkaan koskaan irtoa minulle. Turha vedota siihen, että kyllähän minäkin autoin, nämä eivät skulaa velka-ajatuksella tai edes vastavuoroisuudella. Saan myös tuntea katkeruutta ja pettymystä, saan päästää ne tunteet menemään ja toistaa tätä niin monta kertaa kuin tarvitsee.

Puoliso sanoi minulle lauantai-iltana, etten ole tehnyt mitään väärin ja myöhemmin silitteli selkääni, kun vihdoin kävin surkeana nukkumaan. Tällaista ei aina ole ollut, kun puolisolla on ollut hankalia aikoja eikä häneltä ole irronnut suoranaisia lohdutuksen tekoja. Hän on silloin antanut tukensa käytännön tekoina, kuten kodin ja lasten hoitovastuun isompana ottamisena niin, ettei minun tarvitse silloin tehdä osaani, vaan saan levätä ja olla rauhassa. Olen oppinut arvostamaan sellaista arjen rakkautta ja olen sitä itsekin antanut takaisin paljon eri aikoina, mutta tämä suora lohdutuskin tuntui todella hyvältä.

Tänään ei irtoa oikein taas työtehoa, mutta luotan, että ennen pitkää taas irtoaa enkä ole (liian) huolissani. Haluja kyllä on ja tiedän, mitä tehdä seuraavaksi.

Hyvä päivä ja romahdus

Eilen oli harvinainen normaalin toimintakyvyn päivä. Joskus näitä päiviä tulee kerran viikossa, joskus ei lainkaan, mutta tällä viikolla oli kaksi aika hyvää päivää! Eilen sain vihdoin pestyksi jo kauan puhdistusta kipeästi kaivanneen jääkaapin. Heitin pois kaikki vanhentuneet elintarvikkeet, puhdistin biologisesti mielenkiintoisia likoja hyllyistä, jynssäsin ja järjestin. Tein viittä vaille vanhentuneista elintarvikkeista ruokia, jotta saatiin kaikki talteen, mitä pelastettavissa oli.

Illalla sitten luin sähköpostista, että olin konnamaisesti laiminlyönyt kyläilyn äidin luo ja romahdin. En pystynyt keskittymään mihinkään, en pystynyt nukkumaan, pitkästä aikaa itsemurha-ajatukset rynnistivät päähäni. Otin bentsoa, otin ataraxia, otin agomelatiinia ja lopulta kolmen aikaan nukahdin toivoen, etten tukehdu räkään tai muuta ikävää, koska en oikeasti halua kuolla, lapset tarvitsevat minua ja minulla on sentään muutama ystäväkin, kun puoliso lasketaan mukaan. Karua hakea syitä olla kuolematta itsen ulkopuolelta, mutta parempi sekin kuin toinen vaihtoehto.

Toissapäivänä kyselin sähköpostilla alustavasti, onko mahdollista vierailla äidin luona. Kun kukaan ei soitellut tai viestitellyt, unohdin asian. Tavallisesti vierailut eivät käy. Sisko oli jostain syystä päättänyt, että alustava kysely on yhtä kuin sopimus vierailusta ja raskauttava tekijä oli sekin, etten nähnyt hänen sähköpostiaan päivällä tai kuullut äidin soittoa iltapäivällä. Olin siis paha laiminlyöjä ja varmaan piruuttani jätin vastaamatta. Tavallisesti alustavat kyselyni torpataan tai ohitetaan, joten tämä lopputulos oli varsin yllättävä.

Äiti on hyvin raihnas ja asuu omassa kodissaan kotisairaanhoidon tuella. Hän on oikeastaan jatkuvasti mielessä. Muistisairaus on alkanut tehdä taloa ystävineen, joista kurjimpia on paranoia. Hänen luonaan on vaikeaa vierailla, koska kyläilyt pitää sovittaa kaikenlaisten muuttujien mukaan. Kun itsellä on vaikea vammaisperheen tilanne, jossa on liikkuvia osia, mahdollisuus vierailuun osuu kohdalle harvoin. Aina, jos meille kävisi, sinne onkin menossa joku tärkeämpi ihminen tai on jotain muuta estettä. Olen viimeksi nähnyt äitiä keväällä, kun hän oli vuodeosastolla ja vierailu oli kevyempi järjestää. Hän on yksi harvoista ihmisistä, jotka soittavat minulle oman perheen lisäksi, joten sentään juttelemme puhelimessa.

Äidin ei ole koskaan ollut helppoa pitää minusta. Lasten syntymä ja etenkin erityislapsi vaikeine hoitoineen ja kuntoutuksineen on muuttanut suhdettamme ja olen saanut hoitotyöstä arvostusta. Se on mielestäni hassua, koska olen tehnyt vain sen, mitä suurin osa erityislasten vanhemmista tekee: venyy tarpeen ja mahdollisuuksien mukaan ja yrittää parhaansa.

Paras ei aina ole riittävää tai asianmukaista ja itsekin näen (depiksen säestämänä) enemmän reikiä ja aukkoja tekemisissäni kuin onnistumisia. Lapsi itse on tehnyt sinnikkäästi töitä kuntoutuakseen ja siksi hän nyt pystyy vähän jo puhumaan. Oma osansa on ilman muuta meidän tekemillämme asioilla ja asenteillamme. Hän on tasaveroinen ja tärkeä ihminen ja hänelle on aina puhuttu, vaikka vastausta tai varmistusta kuuntelemiselle ei useinkaan ole saanut. Viittomat, kuvat, kalenterit ym. ovat olleet käytössä kotonakin, mutta paljon, paljon enemmän olisi voinut tehdä, jos olisi ollut tarpeeksi virtaa. Apua ei saanut juuri mistään, vaikka kyseli, anoi, haki, pyysi. Koulu on ollut keskeinen tuki, mutta kaupunki riisuu sieltä resursseja jatkuvasti. Omalta kannalta on onnekasta, että koulua on enää tämä ja ensi vuosi eivätkä karsinnat osuneet kaikkein suuritarpeisimpiin vuosiin. Muiden kannalta tuntuu aivan hirveältä ja mietin, mitä voin tehdä asialle. Toivo politiikan kautta vaikuttamisesta on mennyt. Olen vain typerä omaishoitaja-nobody, jonka sanalla ei ole mitään painoa.

Tänään pitäisi saada valmiiksi yksi teksti, johon pyysin lisäaikaa, mutta katsotaan, mihin pää venyy tässä tilanteessa. Olisi varmasti terveellistä, jos pystyisi keskittymään johonkin ihan muuhun ja aikaansaaminen tuottaa paljon hyvää oloa ja voimaa, etenkin, kun kyseessä on itselleni tärkeä asia ja aihepiiri.

Olen ainakin puolitoista vuotta ollut varsin vajaakuntoinen työntekoa ajatellen. Jotain olen kuitenkin saanut raavituksi kokoon, joten en heitä kirvestä kaivoon. Silti eläke ennen pitkää alkaa tuntua yhä todennäköisemmältä vaihtoehdolta, jos sellaista suostuvat antamaan. Lapseni tulee eläkeikään keväällä, mutta hänelle hankimme kuntoutusrahaa tai jotain sentapaista, koska hän jatkaa opiskeluja. Toivon, että me molemmat pääsemme vielä työnsyrjään kiinni, koska työ jäsentää hyvin elämää, antaa (toisinaan) järkevää tekemistä ja tuo tienestiä, ettei tarvitse venyttää joka senttiä ja olla sekalaisten virkailijoiden kyykytyksen kohteena.

Olen joka tapauksessa onnellinen jokaisesta työttömästä tai työkyvyttömästä, jonka ei tarvitse kyykistellä, vaan jota kohdellaan ihmisarvoisena ihmisenä. Vihaan nykyistä ilmapiiriä. Vaikka työttömyys näillä työmarkkinoilla on vielä entistä vähemmän yksilöstä kiinni, kyykytyshalut kasvavat. Suunnitellaan lisää ilmaista orjatyötä työttömille, mikä vääristää työmarkkinoita entisestään ja pahentaa kaksien markkinoiden (palkalliset työntekijät ja sekalaiset harjoittelijat, työllistymistyöläiset jne.) tilannetta. Varmaan ihan jees osakkeenomistajille, jos firman työntekijät saavat tulonsa veronmaksajille, mutta mikään kestävä tilanne tällainen ei ole millään mittarilla.

Lyijynraskas mieli

Flunssa paheni tai uusi flunssa iski ja mieli on niin raskas, että painun lysyyn. Olen funkannut kohtalaisesti, mutta kun yhtenä päivänä kävin kallonkutistuksessa ja työharjoittelussa tositilanteessa, kirjoitin kivan työtoverin kanssa tekstin (olen edelleen työtön, mutta tuo lienee työllistymistä edistävää harrastustoimintaa eikä siitä tule palkkaa) ja menin vielä illalla konserttiin, olin yöllä todella väsynyt ja samaan aikaan niin levoton, etten pystynyt nukkumaan. Eilen flunssa paheni. Tein jonkinlaisia kömpelyysennätyksiä teinin koulun vanhempainillassa ja onnistuin murjomaan itseäni omalla fillarillani. Siinä oli onneksi koomiset puolensa eikä mitään vakavampaa sattunut.

Mutta tänään flunssatus ottaa raskaasti päähän, lisäksi kaikki hävettää kaikki aina 90-luvun nettikirjoitteluista ja sitäkin vanhemmista asioista lähtien. Äskettäin tuskittelemani liikakännääminenkin kävi vaivaamaan TAAS. Lepoa vaativan flunssan iskeminen aina notkauttaa mielialaa, depisvaiheessa erityisen paljon. Tänään kadun melkein kaikkea mitä olen sanonut ja kirjoittanut, mutta en kehtaa kaikkea ottaa takaisin. Anteeksi, anteeksi, anteeksi. Onneksi on muutama ihminen, joita ei tarvitse arastella. He kertovat ja antavat tilaisuuden korjata, jos hölmöilen jotain, joten voin heille sanoa jotain ilman piponkiristystä.

Paras pysyä poissa FB:stä tällaisessa mielialassa. Hoksasin tämän turhan myöhään tänään.

Onneksi Netflixissä on Bonesin 7. kausi, jotta voin harjoittaa eskapismia ja käden ulottuvilla on myös viihdyttäviä dekkareita. Komisario Palmut edustavat ehkä viihdyttävyyden huippua samaan takaan kuin jotkin brittiläiset hyvin tehdyt, kevyehköt epookkijutut, mutta nykypäiväänkin sijoittuva kama käy.

Tuona väsyttävänä superpäivänä huomasin, että jotain hyvää on tapahtunut. Pystyn kuuntelemaan musiikkia melko usein ja hakeudunkin sen äärelle enemmän kuin vuosiin. Olen pystynyt katsomaan joitakin elokuvia. Olen pystynyt lukemaan muutakin kuin viihdettä ja työasiaa. En pysty kuvailemaan, miten hirveältä tuntuu se, että vaikea vuosikymmen vei kyvyn vastaanottaa musiikkia, elokuvia ja kirjoja. Ne ovat olleet minulle tärkeitä, suorastaan ytimeeni kuuluvia asioita. Ilmeisesti en kestänyt niitä tunteita, joita ne vääjäämättä herättävät, jos ovat hyviä. Musiikki on varhaisin koliseva asia. Muistan kun aivan pienenä kuuntelin isän bassoääntä rintakehän läpi ja lauloin itsekin. Bachin Tuplakonsertot herättävät hyvin varhaisia muistoja. Nyt pystyn taas kuuntelemaan niitä! Kuvia sentään olen pystynyt katselemaan näinäkin aikoina ja käymään joissakin näyttelyissä. Jostain syystä niitä pystyn tavallisesti etäännyttämään tarpeeksi.

Ehkä taustalla olevan kehityksen varjopuoli on tämä, että pahatkin tunteet tuntuvat voimakkaina enkä pysty pitämään niitä loitolla. Ehkä välttelin kaikkea tuntemista, koska näistä ei voi noukkia vain hyviä ja rakentavia, koko tämä painajaismössö seuraa mukana enkä jaksanut tätä vuosikymmeneen. En kovin hyvin jaksa nytkään.

Terapiassa tehtiin pieni mielikuvaharjoitus, jossa etäännyin omista ajatuksistani ja olin läsnä omassa kehossani, siinä hetkessä. Se tuntui ihan miellyttävältä, mutta erityisesti kannattaa panna merkille (minun siis), että sen jälkeen näin paremmin. Silmät ovat olleet sumeina luullakseni hartiajumituksen takia ja nyt hartiat rentoutuivat harjoituksesta. Olisi hyvä tehdä harjoituksia päivittäin. Ehkä teenkin. Harjoitukset ovat ilmaisia, vaatiivat vain vähän aikaa ja tuottavat tuloksia, mutta mikä piru niihin ryhtymisessä on niin vaikeaa. Depis pitää minua naurettavana pellenä, kun en edes tuohon pysty, mutta soimaaminen ei tunnu auttavan asiaa. Ehkä jotenkin varkain saan itseni aloittamaan eikä aloittamisen jälkeen viitsi lopettaa kesken, etenkään jos kyse on viidestä minuutista.

Olen taas öisin painanut siinä määrin hampaita yhteen, että yhden kesän pilannut takahammas on näköjään hajoamassa. Olisikohan varaa purentakiskoon, niin hampaat eivät hajoaisi suuhun?

(Olipa paljon virheitä tekstissä. Yritin korjata ne.

Massiivinen väsymys

Torstain ja perjantain tein lähijaksoa opinnoista, joiden suorittamisen jälkeen pääsen rekisteriin ja saan luvan tehdä erittäin vaativia töitä, joista annetun palkkaesimerkin perusteella voin odottaa reippaasti alle kahden tuhannen euron kuukausipalkkaa, mikäli työskentelen kokopäiväisesti pääkaupunkiseudulla. Palkannousua en voi odottaa koskaan. Noita töitä on siis syytä tehdä osa-aikaisesti ja hyväntekeväisyysmielellä. Lähijakso oli raskas ja olen vielä nyt sunnuntainakin väsynyt. Yövyin ystävän luona ja se oli onneksi virkistävää. Lisäksi harkitsen hänen pestaamistaan univalmentajakseni, koska hänen ansiostaan suostuin menemään yöpuulle jo ennen yhtätoista! Jokainen unirippunen olikin tarpeen, koska toinen päivä ei ollut lainkaan ensimmäistä kevyempi. Aivot joutuivat paiskimaan hommia ja rakentamaan uusia ratoja.

Jos päivä olisi päätetty varttia aiemmin, olisin päässyt siistillä linja-autovuorolla kotiin, mutta toisin kävi. Odottelin seuraavaa vuoroa melko pitkään ja lopulta hyppäsin kyytiin pahimpaan ruuhka-aikaan. Linjuri kierteli osan matkasta maisemareittiä. Edellisestä ruokailusta oli jo aikaa enkä mahtunut eteen istumaan, joten tulin niin huonovointiseksi, etten pystynyt lukemaan enkä torkkumaan. Kaivoin repusta oksennuspussinkin valmiusasentoon, mutta en onneksi joutunut käyttämään sitä.

Tällainen pienistä asioista valittaminen on typerää ja väärin, koska maailmassa on oikeasti pahoja kohtaloita, kun taas minulla on kaikki hyvin. Pystyn maksamaan koulutuksesta, bussimatkoista jne. ja nälkäkin on vain ohimenevä pikkuharmi. Näin kertoi minulle eräs Depis ja sen lisäksi, että oli fyysisesti surkea olo, koin myös syyllisyyttä siitä, että kärsin mokomista pikkuasioista. Onneksi Depis ei käynyt selostamaan yksityiskohtaisesti karmeuksia, jotka tuottavat ihmisille sen mielestä legitiimejä kärsimyksiä. Olisin tullut erityisen surkeaksi vielä niidenkin ajattelusta. Merkittävä osa pahimmista kärsimyksistä on toisten ihmisten rakentamaa, mikä todennäköisesti tarkoittaa, että minun pitäisi ratkaista ja korjata asiat, mieluiten aamuyöstä.

Tarkoitan, että vertaaminen paljon omaani ikävämpiin kohtaloihin ei poista omaa ikävää oloani, vaan pahentaa sitä erilaisin tavoin. Yritän tehdä oman osani sosiaalisen ja muunkin epäoikeudenmukaisuuden poistamiseksi, se on tärkein liikkeellepaneva voima elämässäni ja siksi on tärkeää, etten ummista silmiäni vääryyksille. Toisaalta kaiken karmeuden ajatteleminen voi depiksen pahana ollessa halvaannuttaa lähes kokonaan enkä sitten jaksa tehdä lopulta yhtään mitään.

Juuri nyt pitäisi ratkaista, miten jaksaisin kirjoittaa kaksi tekstiä. Niihin on ollut aikaa vaikka kuinka, mutta koska olen huono, epäonnistunut ja paha ihminen, en ole kirjoittanut niitä kuin osaksi. Nyt en jaksa oikein mitään, kuten en eilenkään. Ehkä kahvi auttaa? Haluan todellakin kirjoittaa nämä tekstit! Geneerinen kirosana!

Vain tekemisen vaikeus

- Olen Puoli ja olen valvoholisti.
- Hei, Puoli!

On kai pakko myöntää. Tällä erää suurin uniongelmani on se, etten suostu menemään nukkumaan. Taustalla on tosin aito unettomuus. Koska ahdistaa ajatuskin siitä, että pyörisin ja kierisin vuoteessa, varmistelen nopeaa unensaantia valvomalla. Uniongelmaan minulla on monenlaista troppia, jopa Stillnoctia, joka kuulemma on hyvinkin jännä lääke. On melatoniinia, on Ataraxia, on nukahtamislääkettä, on ahdistuspilleriä, onpa relaksanttejakin - ja valeriaanaa. En ota niitä, vaan valvon mieluummin, näköjään. (Luettuani Ambien/Stilnoct-kokemuksia en haluakaan ottaa sitä. Yksi oli syönyt kaikki kaapit tyhjiksi, toinen lähtenyt ajelemaan autolla, kolmas tekstaillut ympäriinsä jne. - eikä kukaan heistä muistanut aamulla asiasta mitään.)

Minunhan tarvitsis vain mennä nukkumaan ja vain ottaa lääke jos tuntuu, ettei muuten nappaa. Aamulla vain herään ja nousen, vain menen suihkuun ja alan vain tehdä töitä, mikäli en vain rienna liikuntaharrastukseen. Tuollainen vain tekeminen onnistui mainiosti silloin, kun olin nuori ja melko terve aikuinen ja sillionkin, kun oli pakko selviytyä hetkestä toiseen eikä voinut arpoa mitään, oli vain tehtävä, ettei perhe romahtaisi. Nyt minulla ei ole sellaista vieteriä, jonka saisi väännetyksi. Se on väsynyt liiasta venytyksestä.

Tänään kuitenkin onnistui vain tekeminen. Kävin nakuttelemaan opintoasioita ja sain melko paljon aikaiseksi. Miksi en aiemmin tehnyt näitä, tiedusteli depis, tietenkin. Tarkoitukseni oli tehdä nämä työt eilen, mutta sen sijaan makasin sängyssä kovassa päänsäryssä ja etomuksen vallassa. Eikä se ollut krapulaa. Pelkäänpä, että se on jotain migreenityyppistä ja joudun ehkä varaamaan lääkärin, jos saan vain soitetuksi ajanvaraukseen. Hammaslääkärikin olisi kova, koska olen jälleen alkanut puristaa leukoja yhteen nukkuessani ja siihen auttaisi purentakisko. Tuosta puremisesta voi tulla migreeninkaltaista tautia.

Toinen syy, miksi en suostu nukkumaan, on ns. oma aika. Kun lapset olivat pieniä, aikuisilla ei ollut hetken rauhaa ennen kuin lapset olivat nukkumassa. Silloin teki mieli venyttää omaa aikaa jaksamisensakin kustannuksella vielä vähän. Olihan seuraavaan oman ajan pätkään melkein vuorokausi aikaa. Nykyään tällaiseen venyttämiseen ei ole enää tarvetta, mutta ilmeisesti selkäytimeni ei vieläkään usko sitä, koska mielikuvaharjoittelu, motivointi, suostuttelu tai mikään muukaan ei auta minua nukkumaan ajoissa.

---
Perjantaina asettelin puolison lahjoittamat miellyttävät kuulokkeet korvilleni ja kuljin kaupungilla kuunnellen Bachin viulukonserttoja. Se oli hienoa. Kuulokkeet pitivät mökää loitolla sen verran, että pystyin kuulemaan äänet, mutta toisaalta ei ollut turvaton tai eristynyt olo. Bach saa pään kasaan ja ajatuksen loksahtelemaan kohdilleen, tai ainakin tuntuu siltä. Nautin selkeyden ja eheyden tunteesta ja etenkin musiikista. Tätähän kannattaisi tehdä useamminkin, mietin ja depis vastasi: Nyt sen tajuat, olisit voinut jo kuukausi- tai vuosikaupalla tehdä olosi paremmaksi noin typerän simppelillä konstilla, mutta ei. Duh. Hienoa. Kyllä depis tietää.

Välillä musiikit korvilla kulkemisesta tulee samalla tavalla irrallinen ja ulkopuolinen olo kuin Carnival of Souls -elokuvassa. Tai sitten se korostaa tätä normaalia olotilaa.

Nyt yritän mennä nukkumaan, melkein kaksi tuntia aikaisemmin kuin viime yönä. Jos onnistun, tuuletan hiukan. Saa pitää peukkuja. Myös huomenna ja myöhemmin saa pitää peukkuja meidän, Nukkumatin ja minun, molemminpuolisen viehtymyksemme edistymiselle.

Viskillä täytetty laukkaratsastaja

Sain muuta ajateltavaa, sillä kuopus alkoi sekoilla. Hän vetäisi ihan kunnon raivarit sekä toissapäivänä että eilen. Jännitämme, miten käy tänään. Tiistaina alkoi uusi harrastus ja ajattelin, että se todennäköisesti jännitti ja vei ylikierroksille. En jaksanut itse suhtautua tavanomaisen sympaattisesti omassa raskasmielisyydessäni tarpoessa. Sain kuitenkin lapsen rauhoitettua. Eilen taas sama juttu! Riidanhaasto jostain satunnaisesta seikasta ja huuto, haukkuminen, itkupotku, jyrkkä kieltäytyminen nukkumisesta jne. Lähempänä yhtätoista olin saanut hänet erilaisin rentoutus- ja mielikuvaharjoitteluin kasaan, kunhan ensin olin itse saanut itseni riittävästi kasaan.

Puolisolta ei irronnut lapselle kuin ärtymystä, valitusta ja uhkailua, mistä olen murheissani. Hänen on pakko muuttaa kurssiaan, jos mielii, että vanhemmuudesta tulee jotain. Ja minun on pakko puhua hänelle tästä asiasta (jälleen) vakavasti. En halua olla yksin vastuussa vaikeista tilanteista enkä myöskään halua, että lapsi on vain toisen vanhemman varassa, kun saatavilla on kerran molemmat. Joku psyk-ammattilainen voisi auttaa heitä, ainakin jos tahtoa löytyy.

(Lisäys vähän myöhemmin: Puhuinkin heti ihan rauhallisesti ja nätisti puhelimessa asiasta enkä tullut torjutuksi.)

En pystynyt nukkumaan ennen kuin joskus kahdelta ja flunssan terästämä väsymys on vetäissyt minut aivan sumeaksi. Jopa konkreettisesti, koska lukulaseista huolimatta en ole nähdä tätä kirjoittamaani tekstiä. Kaikesta huolimatta voin nyt henkisesti paremmin ja fyysisesti huonommin. Mieluummin näin päin.

Illalla sain onneksi katsoa Black Booksia (Kirjava joukko) Netflixin valikoimista. Se on tässä tilanteessa jotenkin rauhoittava kulmikkaine, viinaanmenevine henkilöhahmoineen. Missä se on ollut tietoisuudestani kaikki nämä vuodet? Siinä on yksi huono puoli. Tunnusmelodia kuulostaa kiusallisesti Jockey Full of Bourbonilta, mutta on vain rip-off. Aito on yksi minulle tärkeistä kappaleista:

Elämänmeno

(Aioin alun perin otsikoida toisin ja Leevin ystävät/uhrit saattavat arvata, miten.)

Päivällä oli parempi olo, kun asettelimme palikoita terapiassa ja ennen terapiaa sain tehdyksi keskittyen vähän töitäkin ja vietettyä aikuisaikaa aikuisseurassa. Hyvää ja rauhoittavaa olemista.

Nyt tuli kuitenkin jyrkkä takapakki ja mieleni marssittaa jälleen kaikkia mahdollisia hävettäviä ja tökeröitä asioita tajuntaan aina 80-luvulta lähtien. Muistikuvat ovat kuin lyöntejä ja tekee mieli käpristyä kivusta voihkien kaksin kerroin. Tekee mieli vaihtaa nimeä, paikkakuntaa, planeettaa, kieltä tai erakoitua Lapin perukoille piiloon. Tunnen itseni niin sietämättömän ääliömäiseksi olennoksi.

En liioittele reaktioitani ja haluaisinkin tässä yhteydessä, mikäli siellä on joku tunnetilojen haltija kuulolla, pyytää vähän suhteellisuudentajua. Ihmiset sietävät tökerösti käyttäytyviä kanssaeläjiään ainakin jonkin verran, ainakin jos saavat muutakin kuin tökeryyttä. Uskon, että minulla enimmäkseen on jotain muuta annettavaa ja jos ei satu olemaan, pysyn poissa ihmisten ilmoilta. Perheen omille tyypeille olen onneksi huononakin päivänä ainakin minimitason siedettävä olio ja useimmiten ihan okei, joskus jopa hyvä tyyppi.

Yritän hyväksyä, että minulla on tämä tunne ja sillä tunteella on jotain kerrottavaa sisäisestä henkisestä ristiriidasta ja alkoholin kemiallisesta vaikutuksesta. Sitten yritän sanoa hei-heit tunteelle siiheksi, kun se taas tulee takaisin. Voi helvetti nyt tätä.


PS. Yritin miettiä niitä, jotka ovat jatkuvasti tahallaan ilkeitä tai jatkuvasti kännissä tai sysäävät liikkeelle kansanmurhia tai ovat muuten väkivaltaisia tai kiduttavat muita, jotta saisin suhteellisuudentajua. Nyt ahdistaa sen takia, että ajattelin noita onnettomia ja pahoja juttuja. Ei voi voittaa.

Lisäksi luin tämän Captain Awkward -jutun ja tuntui jotenkin rauhoittavalta se selkeä asia, että kenenkään ei tarvitse sietää minun hölmöilyjäni siksi, että olen depressiossa tai mitä ikinä. Voi tuntea sympatiaa ja empatiaa, mutta ei tarvitse hyväksyä minulta huonoa käytöstä. Siitä saa ja pitääkin sanoa ja vaatia tilille tai ottaa etäisyyttä tai mitä kukin haluaa.

Ai minä vai?

Luin B-lausuntoa, jonka juuri sain kouraani. Otin sen kuoresta ajatellen mahdollisimman vähän, etten alkaisi hermoilla. (Tämäkin on uusia piirteitä. Aiemmin heti halusin tietää asioita, vaikka ne eivät olisi mukavia, mutta nykyään saatan vältellä.) Tiedänhän minä, mitä olen puhunut ja mitä pulmia minulla on, enkö vain?

Kyllä ja en.

Yksi siivu palautteesta näyttää ihmisen, joka syyttää ja soimaa itseään, joka on ehdoton ja vaativa itseään kohtaan. Olen tätä asiaa hahmottanut ja käsitellyt, mutta en kuitenkaan kunnolla. Se osa, joka sanoo, etten saa paapoa ja lelliä laiskuuttani, vaan minun on piiskattava itseäni eteenpäin, koska muuten en koskaan pysty tekemään mitään, on kuitenkin aina mukana eikä tunnu hiljenevän hetkeksikään. On kuitenkin jo selvää, ettei piiskaus auta, koska olen sanonnan kuollut hevonen. On hyödyllistä olla rehellinen ja kriittinen itseään kohtaan, mutta myös itseen on syytä kohdistaa samaa armollisuutta kuin kaikkiin muihin ihmisiin. Kaikki me olemme virheellisiä ja mokaamme joskus. Virheitä voi korjata tai ainakin niistä voi oppia jotain ja mennä eteenpäin vähän viisaampana.

Käytin tänään melkein koko ajan alkoholista puhumiseen, vaikka taustalla pyöri nauhalla soimausta siitäkin. Vaativa ja Ehdoton valittivat, kun pitää tämän suomalaiskansallisen perusaiheen puimiseen käyttää kallisarvoista terapia-aikaa. Niistä huolimatta sain keskustelluksi asiasta hyvin ja saimme kasatuksi vähän rakentavamman lähestymistavan tähän asiaan. Itselläni kun oli ilmeisen rankaisu- eikä ratkaisukeskeinen tapa.

Lausunnossa näkyy myös ihminen, joka on motivoitunut, sitoutunut, ilmeikäs. Jos en muussa ole onnistunut tänä vuonna, terapiatyöskentelyssä kuitenkin ja se vie minua terveempään, työkykyisempään suuntaan. Tahtoisin olla työkykyinen ja antaa jonkinlaisen panoksen tähän maailmaan. Tahtoisin muutenkin olla riittävän hyvin omien arvojeni mukainen tyyppi. Ystävä. Sekin riittää melko pitkälle, jos en ole känniääliö enkä huono vanhempi lapsille (ei huono ei tarkoita mitään arbitraarista täydellisyyttä) enkä ilkeä ihmisille.

Seuraavaksi on tiedossa Kela-lappujen täyttelyä terapian jatkoa varten. Menisiköhän samalla tuskalla teinin henkilökohtaisen avustajan paperisota?

Huomio! Elämä on nyt eikä menneessä

Yritän saada ajatukset pois mokaamisesta siihen, mitä voin tehdä asioille.

Vältän jälleen tilanteita, jollaisissa olen juonut liikaa.

Hankin itselleni lisää miellyttävää tekemistä, johon alkoholi ei liity.

Rakennan lisää identiteettiäni alkoholittomana tai vain vähän alkoholia käyttävänä ihmisenä. Tämän olen vihdoin saanut terapiavuoden mittaan hyvälle alulle äskeisestä takaiskusta huolimatta.

Pyöräilen. Luen kirjoja. Teen töitä ja opintoja. Olen lasten ja puolison kanssa keskittyen heihin. Tapaan ystäviä. Katson televisiosta mieluisia ohjelmia keskittyen. Syön hyvää ruokaa nauttien. Keskittyen on avainsana. Keskittymisestä tulee voimaa. Haluaisin myös rakentaa voimaa kehoon, eli mesota painoilla. Sekin vaatii keskittymistä.

Facebookiakin käytän, mutta en jää ajelehtimaan sinne. En halua, että se nielaisee sisäänsä ja muutaman tunnin kuluttua en tiedä, mitä olen puuhannut. Pidän suuresti Facebookista, koska siellä on aina jotain mielenkiintoista tarjolla, vuorovaikutusta ihmisten kanssa, tietoa, näkemyksiä, hassuttelua. Mutta minun pitää itsekin olla olemassa ja jaksaa rakentaa minua ja terveyttä eikä upottaa kaikkia perheeltä liikeneviä voimavaroja nettiviestintään. Netissä notkunta on vaatinut säätämistä ja mietintää jo 90-luvun alkupuolelta asti eikä siinä ole sinänsä mitään uutta, vaikka nykynetissä on valtavan paljon enemmän porukkaa ja laajemmat mahdollisuudet. Opetteluvaiheessa olen kuitenkin yhä.

Kun suljen Facebookin selaimesta, en tule katsoneeksi sitä, mutta jos se on jossain täpässä auki, näen, että siellä on jotain tapahtunut ja uteliaisuus kehottaa katsomaan, mitä. On yksinkertaista sulkea täppä ja tehdä muita asioita, kun vain muistan sen.

Yritän olla murehtimatta liikaa asioita, joille en voi mitään. Yritän säätää voimien käyttöä siten, että jaksaisin vaikuttaa asioihin, joille voin jotain. Jälkimmäisiä on paljon, vaikka sitä ei aina näe kaiken sumun ja humun takaa.

Ihminen, oppiva eläin

On ollut kaikenlaista nastaa ja kivaa, mutta valitettavasti koko ajan minua häiritsee se, että join liikaa yhtenä iltana. Silloinkin oli ja etenkin olisi ollut kaikenlaista nastaa ja kivaa, mutta juominen lyhensi ilon määrää merkittävästi ja tuotti massiivista henkistä krapulaa (jonkin verran fyysistäkin, mutta ei moneksi päiväksi). Vieläkin on pakko kiroilla, kun ajattelen asiaa ja päähän punkeaa sitä typeryyttä yhtenään. Huoh. Yritän ajatella, että otan opiksi ja olen jatkossa fiksumpi. Hävettää raskaasti joka toinen hetki enkä pysty aina oikein olemaan, vaan tepastelen ympäri huushollia ja kiroilen itselleni.

Olin tuossa välillä jo niin iloinen, kun osasin ottaa fiksulla tavalla eikä tullut ylilyöntejä, mutta nyt mokasin pahasti alkoholin annostelussa enkä ole ihan varma, kannattaako annostelun säätämistä yrittääkään jatkossa, jos näinkin voi käydä. On kai jotain varotoimenpiteitä, joita voisi tehdä, ettei kävisi näin. Ainakin laiminlöin kunnollisen syömisen, vaikka olin harjoittanut varsin reipasta liikuntaa ja muutama muukin tekijä oli sopassa. Mutta ei minun ole pakko juoda lainkaan tilanteissa, joissa en osaa. Ei minua haittaa, vaikka muut joisivat ja itse en, vaikka se saattaa hieman kankeaa olla alkuun. Kotona voin sitten ottaa lasin tai pari punaviiniä, jos absolutismi kauhistuttaa, enhän minä täällä koskaan halua sen enempää.

Miksi minun pitää olla näin hidas oppimaan? En voi syyttää ketään muuta tästä mokastani kuin itseäni ja minun pitäisi jo osata. Tekee mieli hakata päätä seinään. Mutta en voi hakata päätä seinään, koska pää on täynnä räkää ja kaiken muun typeryyden lisäksi sotkisin seinänkin. Äh. Ehkä huumori hieman auttaa asiaa. Toivottavasti kohta helpottaa tämä häpeän polte, koska en kovin hyvin pysty nyt keskittymään mihinkään.

Onneksi jaksoin tehdä muutakin viikonloppuna kuin inhota itseäni krapulassa. Hengasin erittäin mieluisan ystävän kanssa ja urhoollisesti päihitin huomattavan pinon omenoita säilöön. Terävällä veitsellä huitelussa oli tiettyä samuraihenkeä ja sain aikaiseksi omenasosetta ja -raastetta. Annoin koneen hoidella raastamisen, veitsellä vain perkasin sisukset pois. Siuuuh siuuuh.

Inhottaa ja tympii tämä itseäni ajoittain runteleva perisuomalainen juoppoääliömäisyys. En halua olla sellainen ihminen, joka edes kerran vuodessa sortuu aivottomaan kännäykseen. Elämä on liian lyhyt ja tarjoaa paljon todellisia nautintoja, joihin voi tarttua, kunhan ei ole saattanut itseään sairaaseen känni- tai krapulatilaan. Voisinko nyt vihdoin oppia sen? Inhottavaa jauhaa tätä perustympeää suomalaisasiaa täällä blogissa, mutta en tiedä, jaksanko puhua shrinkillekään. Jaksan kai, huomenna on seuraava sessio. Jos vaikka saisin apua.