Kirjallisuutta ja mielialan notkahtelua

On oikein epätavallisen penseä päivä, vaikka aurinko paistaa ihanasti ja lumi sitä vielä moninkertaistaa. Pakkaspäivät ovat olleet todella kauniita ja saan hienojen juttujen tuijottelusta paljon virtaa, mutta jostain syvältä mielen syöveristä mönki taas epämääräistä liejua sotkemaan kaikki. Olen kauttaaltani epäonnistunut paska, joka on aina tuottanut pelkkää huonoa ja noloa ympäristöönsä -ajatus valuu joka kohtaan, jolloin jokainen mielen kohta alkaa tuottaa todistusaineistoa väitteen tueksi eikä paljon muuta ainakaan ilman pinnistystä.

Tuo mielikuva tuo mieleen jotain eilen luetusta kirjasta. *hetkinen* Etsin kohdan kirjasta ja näin se meni: "Viininlitku - muuta nimeä siitä ei voinut käyttää - virtasi hänen elimistöönsä ja levitti happoa koko ruoansulatusjärjestelmän kaikille pinnoille." Tekstin jatko ei, harmi kyllä, enää osu niin hyvin: "Hän joi pahvitökin tyhjäksi jokseenkin tyytyväisenä viinin aiheuttamaan polttavaan tunteeseen - onhan totta, että lievän kärsimyksen kourissa elämä maistuu elämältä." (Fred Vargas: Jalattomat, elottomat. Suomentanut Marja Luoma.)

Aamu alkoi siten, että kuopus tuli aamuhalaukselle vuoteeseeni, mikä on oikein jees, ja alkoi painostaa minua nousemaan hänelle aamutoimien apulaiseksi, mikä ei ollut yhtään jees. Puoliso ja kuopus ovat jälleen saavuttaneet siedettävästi toimivan kontaktin, joten he pärjäävät aamulla loistavasti ilman minuakin. Totesin, että lapsi ei lopettaisi millään järkevällä keinolla jankuttamista, joten myrtyneenä nousin kiroillen ylös. Kasattuani lapselle päivävaatteet puettavaksi (minkä hän osaisi tehdä täysin itsenäisestikin) painelin suihkuun puhisemaan. Vihaan painostamista ja erityisesti vihaan painostamista, jolle ei ole rationaalista perustelua eikä näköpiirissä mitään järkevää loppua. Toivotin kyllä toettuani hyvät koulupäivät ja muut mukavat, mutta synkeä epäonnistuneisuus jäi jäseniin.

Neuropsyk-asioita tutkiva putiikki ei edelleenkään ole vastannut sähköpostiini, joten pitäisi kirjoittaa uusi, mutta kun en halua lähetellä viestejä, vaan haluaisin, että he jotenkin maagisesti hoksaisivat alkuperäisen viestini ja vastaisivat siihen. Onneksi lasten asioita hoitaessani toimin yleensä järkevämmin kuin omia asioita hoitaessani.

Eilen olin hetkittäin onnellinen, kun mietin kirjallisuutta, erilaisia kerrontatapoja, eri aisteihin vetoamista, tekstin rytmiä ja vaikka mitä. Loin kokonaisen aistiperustaisen kirjallisuusteorian alkeet, mutta ehdin jo unohtaa kaiken. Sain hienosti unta sitä sorvaillessani. (Kaikki on yleensä keksitty aiemminkin, joten voisin halutessani varmaankin kaivella, mitä on puhuttu kehollisuudesta.)

Usein kirjoja lukiessani tunnen kytkeytyväni niihin samaan tapaan kuin scifielokuvien ihmiset kytkeytyvät erilaisiin mielenlaajennuslaitteistoihin. Kirjan kansi on ovi toiseen maailmaan. Esimerkiksi Vargasin rakentamilla poluilla mieleni etenee vaivattomasti ja luontevasti. Jotkin opukset haraavat vastaan koko ajan. Niissä joutuu raivaamaan tietä linkkarilla, että pääsisi ryteikössä eteenpäin ja irto-oksat jakelevat läimäyksiä. Se saattaa olla vaivan arvoista, mutta harvemmin viitsin jaksaa yrittää kovin pitkään, kun maailma on väärällään kutsuviakin kirjoja. Joissakin teksteissä on niin kömpelöitä kielikuvia (ja -ääniä, -tuntemuksia yms. mieliaistimuksia), että aivot heittelehtivät miten sattuu eikä keho tunnu yhtään mukavalta aistimusten sekasotkussa. Silloin voi epäillä, että kustannustoimittaja on puuttunut prosessista.

Mieluisten kirjojen sivuilta tulee itselleni eläväisiä aistimuksia, jotka kertovat minulle kaikenlaista mielenkiintoista, Vargasin tapauksessa Adamsbergin ja kumppanien kansoittamasta maailmasta. Aistimukset ovat ainakin yksi syy. Esimerkiksi tuo viininlitkujuttu oli mielessäni paljon isompi kuin nuo lainaamani pienet virkkeet. Se herätti eläytymisen kautta hetkessä liudan muistikuvia, siis sivutarinoita ja lisämerkityksiä.

Olen alkujani melko kirjaimellinen. Pääni muodostaa paljon aistimuksia tekstistä. Tulkitsen metaforat, vertaukset yms. konkreettisesti samalla, kun tavallisesti ymmärrän niiden halutun merkityksen. Puiseva nostattaa mieleen useita erilaisia puuaistimuksia (elävän ja raaka-aineeksi tai tuotteeksi käsitellyn), kuten tuoksuja ja tuntuja.  Tämä taipumus voi hauskuttaa myös suuresti, mutta useimmiten vain itseä, koska moni pitää risteävillä merkityksillä leikkimistä turhanaikaisena saivarteluna tai vääntelynä. Tietenkin niille on aikansa ja paikkansa, ja olen opetellut pitämään suuni niistä kiinni kohdissa, joissa ne häiritsisivät. Ponnistusta se vaatii usein. Joskus, vaikkapa esitelmää kuunnellessani, kirjaan niitä muistiinpanolehtiön reunaan, jotta saan ne pois mielen päältä ja voin jatkaa varsinaisen asian vastaanottoa.

Olen kohtalaisen hyvä oikolukija siitä syystä, että mieleni askartelee usein useilla tekstin tasoilla yhtä aikaa eikä pelkästään yritä ymmärtää, mitä kirjoittaja haluaa sanoa (vaikka se onkin tärkein ulottuvuus tavallisessa lukemisessa). Oman tekstini virheitä en kuitenkaan, ainakaan tuoreeltaan, kovin hyvin erota, koska lukiessani elän sen sisältöä enkä sanatasoa. Viikon kuluttua näen tekstin uusin silmin ja saattaa vatsasta vääntää, jos metaforat vaikkapa tökkivät ja heittävät kuperkeikkaa yhtä aikaa. Saati, jos kaksi metaforaa tekee tuommoista parivaljakkona.

---
Loppukaneetti: Näköjään unohdin lopettaa ja lähettää tämän postauksen keskiviikkona, joten julkaisen sen nyt torstaina. Onneksi ilta paransi eilistä tilaa huomattavasti, kun sekä yhdistyksen kokous että musiikkipitoinen illanvietto pienen pienessä pubissa olivat todella onnistuneita kokemuksia. Olin ohjelmoinut itseni lähtemään autopilotilla enkä edes käynyt jossittelemaan ja hannaamaan ennen lähtöä. Joskus tämä onnistuu näin.

Haaveilen itseni seurassa yksinäisyydestä

Lähetin muutama päivä sitten sähköpostia erään luotettavia neuropsyk-diagnooseja väsäävän tahon ajanvarausosoitteeseen, mutta en ole saanut vastausta. Soittaminen ei nyt oikein onnistu. Hyvä, jos saan yhden kirjakerhon soitetuksi. (Kävinkin tässä välissä lopettamassa kirjakerhon jäsenyyden, vaikka piti peräti soittaa puhelimella asiakaspalvelijalle. Vistottaa, ettei sitä voi tehdä nettilomakkeella toisin kuin liittymisen ja kaikki muut mahdolliset asiat. Jos liityn vielä johonkin, varmistan sen, että eroaminen onnistuu netissä.) Lähetänkö uudelleen sähköpostia neuropsyk-paikkaan? Tuntuisi typerältä. Lähetin hyvästä osoitteesta, joten sen ei pitäisi jäädä roskapostisuodattimeen.

Kotona kuopuksen ja puolison välillä jälleen kärjistyy kaikki ja sitten puoliso on myös vihainen minulle. Mahtavaa. Eikun eipäs olekaan mahtavaa, vaan ihan perheestä. Tuntuu typerältä valittaa aiheesta näin usein, mutta kun teen koko ajan asian edistämiseksi jotain, valittaminen olkoon sallittua. Eri asia on sellainen valitus, joka auttaa sietämään ongelmia sen sijaan, että auttaisi ratkaisemaan niitä.

Toki on sellaisiakin ongelmia, joita on pakko vain sietää, kun nopeita ratkaisuja ei ole. Kuten esimerkiksi lapsen vaikeavammaisuus ja se, ettei ole tukiverkkoja tai muuta apua saatavilla. Valittaminen huojentaa oloa. Toisaalta on terveellistä myös tarkastella positiivisia puolia ja sanoa niitäkin ääneen. Yksipuolisuus on epäterveellistä. Teeskentelykin on epäterveellistä. Ainakin minulle.

---
Loikkaus iltaan. Puoliso oli poissa iltaseitsemään asti, joten saimme olla rauhassa hänen kireydeltään. Nyt hän kieltäytyy vastaamasta mihinkään kysymyksiin. Ja tämä sama tyyppi on raivona, kun hänen lapsensa tekee samaa hänelle. Pääni ei pääse tästä itsepetoksesta (vai mitä tuo on) ylitse. Minun moraalikoodini mukaan pitää kestää sellaista, mitä itsekin tekee toisille ja erityisen painokas vaatimus on silloin, kun tekijä on oma lapsi. Jos ei kestä, pitää mennä itseensä nopeasti ja tehdä toiminnalleen jotain. Vasta sitten voi olla pokkaa raivota muille.

Tämä kuuluu itsestäänselviin moraalikoodeihin. Olen aivan ihmeissäni, kun muilla ei välttämättä olekaan samanlaisia. En ole ollut koodin noudattamisessa tietenkään täydellinen, mutta kun saan itseni kiinni sen rikkomisesta, yritän tehdä jotain enkä jää syyttelemään muita omista tökeryyksistäni.

---
Mietin tänään, miksi ihmeessä en asu yksin. Se on minulle paras asumismuoto. Nautin aina yksin asumisen suomasta vapauden ja vastuun balanssista, omasta tilasta, mielenrauhasta. Saa itse päättää, milloin altistaa itsensä muille ihmisille ja milloin on vain ikiomassa seurassaan. Ei tarvitse koko ajan aistia muiden mielentiloja ja yrittää saada niitä hyväksi.

Olen edelleenkin jossain määrin yliempaattinen ja toisten tunteet saattavat jyrätä omieni ohi. Lapsena näytti, ettei minulla tunteita suunnilleen olekaan, ainakaan merkittäviä. Muilla vain. Omien lasten kanssa olen oppinut pitämään rajoja. Vanhemman roolissa venyn muutaman sentin enkä anna lasten tunteiden viedä mukanaan. Käytän empatiataitoa hyväkseni, että voin paremmin ymmärtää heidän tilannettaan. En enää heittäydy tunteiden virtaan, vaan katselen rannalta, mitä siinä tapahtuu.

Syy omasta vapaudesta luopumiseen oli se, että olin hirveän, pyörryttävän, totaalisen rakastunut enkä olisi jaksanut asua erillään.

Nyt en pysty tavoittamaan sitä tilaa oikein abstraktillakaan tasolla. Että minä rakastuisin? Ei herätä minkäänlaista mielenkiintoa. Muiden rakastumiset sentään hempeyttävät, etenkin jos onnellisuutta säteilee ympäristöön.

Suurin osa ajasta on hyvää enkä osaa kuvitella, että monikaan tyyppi osaisi ottaa esimerkiksi yksinolon tarpeitani huomioon samalla tavalla tai olisi samoilla linjoilla näin monissa perheen kannalta keskeisissä jutuissa. Mutta nämä notkahdukset rasittavat aivan hirveästi. Ne rasittavat jo valmiiksi kuluneista, eroosiosta kärsineistä kohdista.

Valkoinen kohina

Kuvailin terapeutille, että toimintakyvyn katoaminen on kuin valkoista kohinaa. Olen aikeissa aloittaa jonkin tehtävän, johon minulla on halu ja tahto, välineet ja tarvittavat taidot sekä tiedot. Sitten - - - - - - - - - - jotain tapahtuu ja pääni on tyhjentynyt kaikesta enkä voi tarttua enää tehtävään. Joskus kohina alkaa kesken työn. Lamaannun tai teen äkkiä jotain sijaistoimintoa päästäkseni tyhjyyden sattumanvaraisesta, kaoottisesta suhinasta.

Ihan kuin radion säädin liukuisi pois kanavalta. Kanavien väliltä tulee valkoista kohinaa vastaanottimeen, mitä nyt välillä jotkin satunnaiset lähitaajuuksilla lähettävät kanavat saattavat kuulua satunnaisina häiriöinä. Sitten äkkiä väännän säädintä kanavalle, mihin tahansa kanavalle, päästäkseni tuosta kohinasta pois.

Jos muistini puhuu totta, tuo kohina on ollut aina vaanimassa. Samoin se, että toimintakyky lamaantuu ja hyppään johonkin muuhun äkkiä, että pystyn tekemään edes jotain. Lapsena tartuin nopeasti kirjaan. Kirjaa pystyin lukemaan aina, missä tahansa, milloin tahansa. Muut luulivat, että kirjojen lukemisen takia en tehnyt asioita, että valitsin aina kirjan ylitse muiden asioiden. Tein usein niinkin, mutta toimintakyvyttömyys ei ollut valittua, silloin kirjaan tarttuminen tuli kyvyn menetyksen jälkeen.

Tätä asiaa on ollut lähes mahdotonta tarkastella, koska oli niin sietämättömän hävettävää olla epäluotettava ja risa tällä tavalla. Parin päivän punnerrusten jälkeen häpeä on vihdoin alkanut sulaa pois ja pystyn katsomaan, mitä siellä alla on. Se mielikuva, että kävelen ohuella lankulla vellovan kaaoksen yläpuolella ja milloin tahansa jalka saattaa lipsahtaa, on myös kulkenut kanssani niin pitkään kuin muistan. Uskon, että se liittyy olennaisesti toimintakyvyttömyyden taustoihin. Jospa tästä pääsisi johonkin.

Pika-apua tulee siitä, että vähentää yhtäaikaisten ärsykkeiden määrää tai ainakin sulkee sähköpostit, Facebookin ja muut koko ajan itsestään ilmoittelevat sovellukset. Liikunta ja nukkuminen auttavat. Jos saan pääni suostumaan siihen, että harjoitan liikuntaa ja nukkumista eikä mene heti pois kanavalta, kun tahtoni ja haluni ohjaavat kehoa niiden pariin. Vituttaa olla näin vaikea ja esteiden irrationaalisuus ärsyttää. Miksei vain voisi tehdä asioita? Yli 40 vuoden vitutus ja ärsyyntyminen ei ole tuonut parannusta tilanteeseen, joten on syytä etsiä muita lähestymistapoja.

Yöllisiä mietteitä, koska nukkuminen on epämuodikasta

Jossittelut ryömivät mieleen, kun hetkeksi lakkaa vartioimasta. Saan itseni aika ajoin kiinni ihmettelemästä, miksen jäänyt opiskelemaan ja harjoittamaan taiteen, kulttuurin tai journalismin tutkimusta, kun aihepiirit kerran ikuisesti kiinnostavat. Tai miksi en koskaan alkanut itse laatia teoksia toisten tutkittavaksi. Toisinaan taas ihmettelen, miksi en isän neuvoista huolimatta opiskellut psykologiksi, kun kuitenkin ihmisen psyyke se eniten kiinnostaa. Ja niin edelleen. Lopulta näpräilen sitä ja tätä, mutta en todella osaa mitään. Tai ainakin tuntuu siltä depression kanssa kykkiessä.

En jäänyt opiskelemaan kirjallisuustiedettä perusopintoja ja joitakin irtohiluja enempää, koska en pystynyt motivoimaan itseäni. Sama juttu tiedotusopissa. Älyllinen askartelu teosten ja journalismin äärellä on mieluisaa, avartavaa, antoisaa. Mutta kokonainen työura? En nähnyt itseäni siinä. Joitakin vuosia koin mielekkääksi käyttöohjeiden kehittämisen ja suunnittelun, vaikka olin ajautunut niihin lähinnä rahantekomielessä. "Tehostusten" myötä kuitenkin huomasin liukuvani niin etäälle tuotteiden käyttäjien palvelemisesta, että mieli katosi työstä. Stressi oli kovaa, henkinen palkitsevuus alkoi yhä useammin käydä miinuksella, joten rahanteko alkoi käydä liian kalliiksi.

Pelkään, että opettajana myös joutuisin asemaan, jossa en pystyisi tekemään työtäni siedettävän hyvin ja nääntyisin, koska olen valmiiksi tässä kondiksessa ja tyhjentänyt kasvattajuuteen ja kertakaikkiseen riittämättömyyteen liittyviä voimavarojani vuosikausia vammaisuuteen liittyvien asioiden kanssa eläessäni. Jaksamiseen tarvittavat voimat tulevat erilaisista varannoista. Jos olen joistakin varannoista ammentanut liikaa, pitää mahdollisuuksien mukaan siirtyä toisenlaisten rasitusten äärelle.

Ajatus kouluun menemisestä tuntuu muutenkin hankalalta. Ei oppilaiden takia (yläkoululaistenkaan), vaan työyhteisön. Suuri osa tunteesta on ennakkoluuloisuutta ja yleistä depistä ja näköalattomuutta, mutta toisaalta opettajayhteisö on normittamiseen ja normaalin tuottamiseen sitoutunut porukka ja se tuntuu ahdistavalta juuri nyt. Minunkinlaisistani olisi iloa koulumaailmassa, osana muuta porukkaa. Oppilaiden kannalta on hyvä, jos on monenlaisia aikuisia (kunhan nämä ovat järjellisiä, luotettavia, osaavia ja näin), jotta jokaiselle löytyisi koulusta edes yksi aikuinen, joka vähän tajuaa, missä oppilas menee.

Toisaalta taas ajattelen, että ihan sama, mitä teen, kunhan teen jotain järkevää enkä vain pode. Mutta toimintakykyni on todella vähäinen, ajoittain olematon. En voi sitoutua mihinkään työhön tällaisessa kondiksessa. Toisaalta rauhallinen tarkastelu osoittaa (vaikka ottaisi depressiokertoimen pois), että toimintakykyni on aina ollut hyvin heiluva, epäluotettava. Nuorena sitä pystyi paikkaamaan hurjilla työrupeamilla (ei tosin aina silloinkaan, olin usein vaikeuksissa), mutta nykyään se ei ole enää mahdollista.

Häpeä, vanha vanha häpeä korventaa sisuksiani, kun ajattelen toimintakyvyn notkahduksia. En voi ymmärtää niitä, mistä ne tulevat. Miksi en ole voinut tehdä haluamiani asioita? En voi sietää ajatusta, miten olen joutunut pettämään omat ihanteeni niiden takia, hautaamaan tavoitteita ja hankkeita - työntämään itseinhoa ja pettymystä pois mielestä, jotta pystyisin tekemään edes vähän jotain.

Mietin, olisiko apua neuropsykiatrisen profiilin tarkastelusta. Saisiko vastauksia, joiden avulla pystyisi rakentamaan elämäänsä paremmalle tolalle? Depressio ei selitä toimintakykyasiaa, mutta toimintakyvyn notkahtelu ja suoranainen jäätyminen ovat hirvittävän masentavaa tällaisella omallatunnolla varustetulle ihmiselle. On ollut niin kauan kuin muistan, vaikka nyt onkin pahin jakso tähän mennessä.

Pahin sitten lapsuuden. Ala-asteiässä minun oli vaikeaa mennä nukkumaan, vaikeaa nousta. Oli vaikeaa syödä - sekä syömisen muistaminen että itse syöminen olivat vaikeita. Oli hirveän vaikeaa mennä suihkuun tai hoitaa hampaita. Vaatehuolto tuntui todella vaikealta ja vaatteeni olivat usein likaiset ja risat. Vaatteiden ostaminen oli lähes mahdotonta, onneksi oli isompia sisaruksia. Läksyjä en enimmäkseen pystynyt tekemään, vaikka olisin osannut ja halunnut. (Tuntui kertakaikkisen ihanalta aina silloin harvoin, kun ne oli tehtynä. Olin turvassa nolaamiselta ja haukkumiselta.) En muistanut koulun erikoispäiviä oikeaan aikaan (ahdistuin niistä kyllä väärinä aikoina) enkä tiedä, miten selviydyn hammaslääkäreistä ja vastaavista. Urheiluvälineet, kynät, kumit, koulukirjat olivat usein jossain muualla kuin olisi pitänyt. Hukkasin kelloja ja muita tavaroita silmittömiä määriä, vaikka otin raskaasti perheen vähävaraisuuden ja podin kovia omantunnontuskia. Kouluun ajoissa ehtiminen tuntui erittäin vaikealta. Saatoin jumittaa ja jäätyä milloin vain eikä sitten mikään onnistunut. Vaikka olisin tiennyt, mitä pitää tehdä, minulla olisi ollut tarvittavat asiat ja halukin tekemiseen, en välttämättä pystynyt tarttumaan työhön tai hupiin.

Monet näyttivät ajattelevan, että nämä olivat valintoja, joita tein vapaasta tahdostani. Olinhan sanavalmis, eloisan ja älykkään oloinen, joten olisihan minun pitänyt tietää paremmin. Salasin myös kaikkia ongelmiani mahdollisuuksien mukaan. Hävettävä ja surkea totuus oli se, että olisin halunnut toimia toisin, mutta en pystynyt. Oli liudoittain asioita, joita en vain pystynyt tekemään. (Teini-iässä näin Buñuelin Tuhon enkelin. Se oli sanoinkuvaamatonta! Siinä ihmiset jumittavat selittämättömällä tavalla ja saavat kokea, miltä se tuntuu ja millaisia seuraamuksia sillä on.)

Mutta hei! Ala-asteikään verrattuna olen nykyään hirvittävän kykenevä. Miksi ihmeessä se ei lohduta?

Projektityö on sitä, että ongelmia tulee ja sitten ratkaisemme niitä.

Pomo Isopomo sanoi otsikon lausahduksen aikoinaan projektipalaverissa tankeroenglanniksi, kun olin mukana valtavassa hankkeessa. Meillä oli aika paljon ja aika isojakin ongelmia, korkeita stressihuippuja ja ajoittaista epätoivoa, mutta tuon yksinkertaisen lausahduksen myötä tuli mielenrauha, ainakin minulle. Tätähän tämä on. Tunnistamme ongelmia, analysoimme niitä ja ratkaisemme parhaamme mukaan.

Palaan aika ajoin tuohon yksinkertaiseen oivallukseen, vaikka en tavallisesti hahmotakaan elämää ensisijaisesti projekteina.

Ongelmat ovat ehkä olemuksellisesti bugeja, mutta ne ovat myös elämisen keskeisiä ominaisuuksia. Jokaisessa valinnassa voi kyykkiä ongelma. Ongelmien hahmottaminen vie eteenpäin, mutta olen myös problematisoinut liikaa asioita ja jäänyt jumittamaan joka puolelta päälle kaatuvien ongelmien ryteikköön, vaikka käsillä olisi melko yksinkertaisia tehtäviä. Stressipiikkien aikaan täytyy pitää lappuja silmillä ja yrittää minimoida miettimiset ja valinnat, mennä mahdollisuuksien mukaan autopilotilla, kun kapasiteettia ei ole oleellisten seulomiseen ja priorisointiin. Jopa ruokakauppa voi osoittautua liian vaikeaksi valintojen paikaksi, joten rauhallisena hetkenä pitää laatia aterialistoja ja kauppalappuja tai laittaa puoliso asialle ja pysyä itse kotona. Valintamyymälä on harhaanjohtava nimi, koska siellä ei myydä valintoja.

Usein pitää tarttua kumilankaratkaisuihin. Parhaimmillaan niiden varassa saa tehdyksi pysyvämpiä ratkaisuja. Esimerkiksi lääkkeet, apuvälineet ja terapiat voivat olla väliaikaisratkaisuja, joiden varassa pystyy työstämään elämää haittaavia ongelmia paremmalle tolalle. Ne voivat myös olla pysyviä ratkaisuja pysyviin ongelmiin. Itse joudun ottamaan yhtä lääkettä koko loppuelämäni, koska ilman vajoan hissuksiin koomaan (enkä nyt tarkoita metaforista koomaa) ja lopulta kuolen. Ehkä tarvitsen psyykenlääkettäkin loppuikäni, sen näkee sitten.

Joskus pitää pitkiäkin aikoja pärjätä kumilangoilla ja epätoivon hetkinä tuntuu, ettei muita olekaan. Sitten taas jokin asia muuttuu ja pulma joko ratkeaa tai saa uuden muodon, johon voi kehittää toisenlaisia ratkaisuja.

Heikot jäät

Kuopuksen televisionkatselu on tällä viikolla hyvin rajoitettua. Tämä on tuottanut paljon vieroitusoireita, mutta suunta on koko ajan parempaan päin. Lapsi keksii hetken kiemurreltuaan omaa hupia, kun helppoa ruuduntuijotusta ei olekaan tarjolla.

Liiallinen ruudun ääressä kyykkiminen näkyy kuopuksen käytöksessä ja siihen auttaa kokemuksemme mukaan ruutupaastoilu joko kokonaan tai vahvasti säänneltynä. Kun tilanne tasoittuu, voi AV-viihteen ja pelit ottaa arkipäivään takaisin, vaikka ei silloinkaan määrättömässä määrin.

En usko, että ruutuviihteen "passiivinen" vastaanotto on niinkään ongelmien taustalla kuin se, että tuijotteluaika on poissa yhdessäolosta ja omasta tuottamisesta, kuten piirtämisestä ja soittamisesta. Ja lukemisesta, mikä etenkin hänen vanhoja lukutoukkavanhempiaan mietityttää. Todellisuudessa vastaanotto ei ole passiivista, vaan lapsi täydentää ja jatkaa aktiivisesti mielessään (sekä piirroksissaan, leikeissään jne.) television tarjoamia tarinoita ja katseluhetkelläkin elää mukana eikä vain tahdottomana kappaleena istu laitteen säteilyssä. Kirjan lukeminen on epäilemättä aktiivisempaa luomistyötä, kun lukija luo kirjan maailmat apunaan vain mustat vinkurat valkealla paperilla, mutta jälkeläisen tv:n-katselu ei ole samanlaista lorttina lötköttämistä kuin oma sohvailuni saattaa monesti olla.

Psst, älkää kertoko hänelle, että kaukosäädin piilee yöpöytäni laatikossa.

Joka tapauksessa aamulla hän lähti hieman kitisten käyntiin, kun ei ollut tv-ohjelmia motivoimassa aamutoimiin. Autoin joka kohdassa ja otti alustavasti päähän. Sitten saimme kontaktin toimimaan. Juttelimme toissaöisestä tapauksesta, kun lapsi unissaan teputteli portaita alas ja oli jo menossa ovesta ulos ennen kuin ehdin pysäyttää hänet ja ohjata takaisin vuoteeseen. Hän ei itse muistanut tilanteesta mitään, mutta tuntui pitävän sitä sekä koomisena että jännittävänä.

Kontakti on asian ydin. Yhteistyö toimii, kun syntyy kontakti ja olemme samaa joukkuetta tai edes saman planeetan lajitovereita, joilla on yhteinen kieli.

Saatuani kaikki perheenjäsenet ovesta ulos tein syntiä ja menin takaisin vuoteeseen! Olen ylläpitänyt parhaani mukaan järjestyneen yhteiskunnan mukaisia rutiineja, eli noussut aamulla vuoteesta ja pukenut päivävaatteet, vaikka en olisi menossa mihinkään, mutta nyt rakensin aamupalatarjottimen, kaivauduin lämpimiin peittoihin takaisin ja luin kirjaa. Välillä katselin ikkunasta, miten päivä valkeni ja vaaleanpunainen kajastus imelsi pakkasesta kimmeltävän lumipeitteen. Tämä ei ehkä ollut turmion alku tai keskikohta, mutta silti. Vuoteeseen aamupäiväksi, vaikka ei ole kipeänä eikä krapulassa? Paljon kovempaa kamaa kuin sekalainen häilääminen nuoruusvuosina.

Valvoin illalla ilman mitään järkevää syytä yli kahteen. Otti päähän tämä notkahdus jo yöllä, mutta en vain suostunut menemään yöpuulle. Katsoin televisiosta Fringen viimeisen kauden (jota on salavihkaa alettu näyttää MTV:ssa) toista osaa, mutta se loppui melko pian puolen yön jälkeen. En enää muista, mitä sitten tein. Paitsi että yhtäkkiä koin välttämättömäksi kirjautua Veikkauksen kanta-asiakkaaksi sekä tilata Kelasta eurooppalaisen sairaanhoitokortin. Hyvin keskeisiä toimia klo 01:38. Alkoholilla ei ollut osuutta asiaan.

---
Oli mukava iltapäivä. Leivoimme ja lapsi piti kahvilaa, josta sai ilmarahalla leivonnaisia, kahvia, kaakaota ja pieniä palveluksia. Kuitenkin tänään on kohdattu 5-10 tilannetta, joissa kuopus on suuttunut tai viime tipassa leppynyt erinäisten korjausponnistusten (minun) jälkeen. En pysty juuri ymmärtämään tolaltaan menemisen syitä eikä lapsi suostu selittämään.

Mietimme nyt puolison kanssa, voiko syynä olla hormoniheilahtelu, siis puberteetti, alle 10-vuotiaalla! Päänsärkyä, univaikeuksia, mielialan rajua ja irrationaalisen tuntuista heittelyä, voimakkaita reaktiota, kuten tavaroiden heittelyä ja haukkumista... Menemme lastenneurologille keskustelemaan asiasta varmuuden vuoksi. Mutta emme niille lastenneurologeille, jotka aikoinaan olivat vastuussa osastosta, jossa esikoisen ensimmäinen diagnoosi sorvattiin. Ei ole luottamusta.

Hmm. Vielä ihmettelen, miksi olen näin väsynyt. Lähes kaikki hetket kuopuksen kanssa ovat heikoilla jäillä kävelemistä, ja vääjäämättä räsähtelee. Sellainen uuvuttaa minua, olen valmiiksi rasittunut, kulunut juuri siitä kohdasta. Onneksi puoliso sai hetkessä kasan mielenrauhaa, kun alkoi ajatella että kyseessä on selitettävissä oleva ilmiö. Kaikki tuki on tarpeen.

Elossa kolossa

Kahden kuukauden bloggaustauko ei ollut suunniteltu eikä toivottukaan, mutta ei johdu mistään dramaattisista syistä. Viikon päivät se on johtunut etenkin itsesyyttelyistä, ahdistuksesta ja väsymyksen aiheuttamasta flegmaattisuus-tahmaattisuudesta. Kirjoitin viime kuussa tänne tekstin, mutta en venynyt enää loggautumaan sisään tilille julkaistakseni sitä. (Julkaisen sen kohta alkuperäisellä kirjoituspäivämäärällä.)

Sain koulutukseni kunnialla päätökseen joulukuussa ja tunsin hetken aikaa tervettä egonpullistusta (se kun tahtoo olla rusinamainen näinä päivinä) ja itseluottamusta, intoa tutkimusta kohtaa ja muuta sellaista, joka nyt näyttää haihattelulta. Joululoma oli melko vaativa. Kotijoulu ja tervehdyskäynnit isoäitien luo sujuivat ihan hyvin, vaikka esikoinen oli kireänä, kuten hänellä on tapana päiväjärjestyksen muuttuessa radikaalisti. Kuopus puolestaan oli ilmeisesti pitkästä syksystä väsynyt. Mutta joulu meni silti hyvin, kun molemmat lapset nauttivat siitä.

Uuden vuoden viikon olimme reissussa Saksassa. Olin odottanut matkaa. Viime vuosina lasten kanssa matkustus on ollut mainiota. He nauttivat ja ottavat enimmäkseen iisisti. Hengaillaan, käydään kävelemässä ja ihmettelemässä maisemia, kahvilla, syömässä, puistossa, museossa jne. Tällä kertaa kuopus kuitenkin oli kerran tai kahdesti päivässä vihainen milloin mistäkin syystä. Käytännössä se tarkoitti huutamista, kieltäytymistä yhteistyöstä, aktiivista sekä passiivista vastahankaa, haukkumista, mykkäkoulua, murjotusta jne. Se tekee matkailusta melko rasittavaa, kun koko ajan pitäisi voida kommunikoida, sopia erilaisia menemisiä ja tekemisiä, ottaa selvää kunkin toiveista ja tarpeita yms. Suurin osa ajasta oli toki ihan mukavaa, mutta etenkin iltaan ajoittuvat raivoilut söivät jaksamista todella paljon.

Lisäksi lapsi kieltäytyy keskustelemasta raivoiluun liittyvistä asioista, kuten syistä tai siitä, miten sitä tunnetta voisi ilmaista ja kokea jollain kaikkien (etenkin hänen itsensä) kannalta paremmalla tavalla. Keskustelu ei siis onnistu, mutta onnistuisiko kuvallinen työskentely?

Erityisen jännittävää oli kannaltani, että kuopuksen vihaisuus herätti raivoa puolisossa ja sitten puoliso purki sen olemalla töykeä ja mykkäkouluileva minulle ja kuopukselle tuntikausia. Hyvin reilua. Melkoisen tatin kasvatti otsaani se, että puoliso kehtasi syyttää omasta käytöksestään 9-vuotiasta lasta. Aargh. Pitää kysyä, ajatteleeko hän todellakin niin "selvin päin" eli silloin, kun akuutti ärtymys ei sekoita päätä.

Tartuin rakkaaseen lohtuajatukseeni erosta ja omasta kerrostaloasunnosta, jonka jo ehdin jälleen sisustaa mukavaksi itselleni ja lapsille. Valitsin 60-luvun kerrostalon läheltä keskustaa ja uimahallia sekä ulkoilualueita. Siinä on myös nätti sisäpiha ja kirjastokin kävelymatkan päässä. En ole tarvinnut näitä yksityiskohtaisia pakopaikka-ajatuksia enää viime vuosina kuin kerran tai pari vuodessa. Ne ovat ihan hyviä lohtuja hetken helpotukseen, mutta niitä voi myös alkaa toteuttaa, jos realistinen minäni arvioi lähdön paremmaksi vaihtoehdoksi kuin jäämisen. En nyt tarkoita, että olisin aina jalka oven välissä lähdössä tai ettenkö olisi sitoutunut rakentamaan yhteistä elämää. Tarkoitan, että jos rakennustyö vaatii minulta liikaa eikä toinen osallistu siihen - tai suorastaan jyrää rakennustamme maan tasalle, on parempi suunnata ponnistuksensa hedelmällisempiin kohteisiin.

Kotiinpaluun jälkeen olen jo ehtinyt syytellä itseäni saamattomuudesta ja laiskuudesta. Kuitenkin tiedän vanhastaan, että tuollaiset koettelemukset syövät voimani vähiin ja tarvitsen flegutusta, jotta saan ne takaisin. Tajusin vasta tänään, että todellakin, paluusta on vain viikko eikä ole vielä mitään syytä heittää kirvestä kaivoon, vaikka Depis olisi sitä mieltä. D. ehti jo kertoa senkin, etten kykene koskaan olemaan töissä yliopistossa tai muussakaan oppilaitoksessa eikä oikeastaan ole mitään duunia, mihin venyisin. Olen niin onneton surkimus, etten edes blogia kykene kirjoittamaan. Huokaus.

Liikuntakin auttaa voimainpalautuksessa. Kokeilin sitä mukavassa liikuntakeskuksessa, koska halusin välttää omaa ajattelua ja mennä ohjauksessa aivot narikassa. Oli todella nastaa riehua itsensä hikeen ja punaiseksi ja kärsiä lihasten vahvistumisesta kertovat parin päivän viivästyneet lihaskivut. Olen kaivannut tällaista, vaikka en ole jaksanut hakeutua sellaiseen riehuntaan. Tällä viikolla taas, vaikka kahdesti, jos intoa piisaa. Pakko ei ole.

Opintojen suorittamisen ohella minulla oli myös eräs toimitushanke, joka tuli uunista ulos juuri äskettäin. Se on vapaasti verkossa saatavissa, ja sain siitä kiitosta! Joku siteerasikin tekstiäni kehuen. Depis kuitenkin kertoo, että oma osuuteni oli ihan höttöä ja mitätöntä pirinää. Muut osuudet olivat kyllä päteviä, mutta kutistuivat alle puoleen siitä, mikä oli suunnitelma (itsestäni riippumattomista syistä kuitenkin - kai), joten kyllä on noloa. En tosiaan tarvitse vihollisia, kun on tuo kiva Depis kaverina.

Kirjaan tähän muistiin, että haluan kirjoittaa metaforista ennen pitkää tänne. Olen blogitauon aikana kirjoittanut päässä lukemattomia (heh heh) blogitekstejä ja muitakin tarinoita. Ehkä osan niistä voisin siirtää tekstiksi muidenkin luettavaksi, vaikka se onkin työlästä ja ärsyttävää puuhaa.