13.3. illalla
Nukkumaanmeno hieman horjahtelee, mutta puoli yksi ei ole kamalan paha. Paras aika olisi luultavasti ennen keskiyötä eikä sen pitäisi olla kauhean deprivoivan tuntuista, jos on pari tuntia rauhaisaa ilta-aikaa ennen sitä.
Kuopuksen elämä tuntuu muuttuneen mukavammaksi leikkauksen jälkeen. Siispä laittakaa lapsenne leikattavaksi, jos teillä on ongelmia! Heh.
Epäilen, että leikkauksen sivutuotteena saatu huomio, hoiva ja muu käytännön sydämellisyys ovat saaneet lapsen taas perinpohjaisesti huomaamaan, miten paljon hänestä välitetään. En tiedä, miksi hän on ajatellut jotain muuta. Tai ehkä kyseessä oli kierre. Kun hän (jostain hyvästä syystä uskoakseni) käyttäytyi ikävällä tavalla, hän sai ikävää vastakaikua ja se taas tuotti lisää huonoa oloa, lisää ikävää käytöstä ja lisää ikävää vastakaikua. Leikkaus pysäytti kierteen ja palautti tilanteen normaaliksi. Nyt hän käyttäytyy enimmäkseen positiivisella tai neutraalilla tavalla ja saa monenlaista vastakaikua, voittopuolisesti positiivista kuitenkin, koska me kaikki hänestä kovasti pidämme. Hankalia ja ikäviä tilanteita tulee tietysti, mutta saamme ne ratkaistua, melko nopeasti jopa. Hän myös kertoo, mistä pahoitti mielensä kulloinkin. Se on loistavaa! Olen kaivannut sellaista purkamisen ja juttelun mahdollisuutta kovasti.
17.3.
Eilen lapsi jälleen takertui kiinni mykkäkouluun ja pahaan mieleen emmekä saaneet selvitetyksi mitään rauhallisista ja sinnikkäistä yrityksistämme huolimatta. Sen sijaan lapsi piti itsensä väkisin valveilla keskiyöhön asti enkä tiedä, milloin hän nukahti, koska menin siinä vaiheessa itse nukkumaan. (Haa, keskiyöllä yöpuulle! Hyvä saavutus sellaisena iltana, kun laps ämpyilee.) Tosin valvoin pitkään stressaantuneena kieriskelyn ruttaamissa lakanoissa.
On inhottavaa mennä selvittämättömien ristiriitojen kanssa vuoteeseen. En totu siihen millään, vaikka puolison kanssa luulisi karaistuneen. Haluaisin jonkinlaisen rauhan ennen nukkumaanmenoa.
Olen haukotellut koko päivän, milloin en ole yskinyt ja niistänyt. Ilma on täynnään allergeeneja ja pölyä. Pyöräillessä keuhkot pakkautuvat täyteen sepeliä eikä rykiminen ja räkiminen ole loppua. Inhoan räkimisen ääntä enkä tahtoisi häiritä muitakaan korinallani. Silmät ovat punaiset. Hommasin allergialääkkeet kiltisti viime viikolla. Olen niitä myös kiltisti käyttänyt, mutta suuremmat voimat näkyvät olevan liikkeellä, kun oireilu on näin vahvaa.
Kävin leikkauttamassa hiukseni. Tuntui hyvältä päästä eroon elottomasta roikosta. Lyhyttä mallia pitää saksia useammin kuin epämääräistä roikkoa, mutta ehkä jaksan kuuden viikon välein käydä, jos saksikäsi on miellyttävä. Varaan seuraavan ajan edellisellä kerralla. Jos ajanvaraus on muistamiseni varassa, menee äkkiä kuusi kuukautta enkä enää muista sitäkään, mikä oli miellyttävän tyypin nimi. Sitten saatan joutua jollekulle ällöpyllylle, jonka asiakkaana kiusaannun henkihieveriin.
Minulla kuulemma on runsaasti hiuksia päässäni, joten mahdollisesti nykyinen kilpirauhaslääkitykseni on korjannut huonon lääkitystasapainon tuottamat hiuskadot. Hiuksilla sinänsä kauheasti väliä, mutta lääkityksellä on. Kilpirauhashormoneja on ihmisen jokaisessa solussa, joten huono lääkitystilanne tarkoittaa isoja asioita. Hiukset ovat yksi mittari, hidas tosin. Kasvojen pyöristyminen palloksi, harvenevat kulmakarvat, palelu, painonnousu ja muut kivat myös.
Auringonpaisteen, tukanlyhennyksen ja pyöräilyn tuottama hyväntuulisuus vaihtui yllättäen väsymykseen ja ankeuteen. En keksi, mikä muutokseen olisi ollut syynä. Tepastelin ihan normaalisti kaupassa eikä mikään mennyt siellä huonosti. Tarkoitukseni oli osallistua kokoukseen tänään ja lastenhoitajakin oli varattu, mutta jouduin perumaan kaiken uupumisen takia. (Minulla on eräs puolisoon liittyvä oletus, jota en jaksa avata tässä. Se saattoi vaikuttaa tunnelmaan. Merkkaan tämän kuitenkin tähän, että voin myöhemmin tarkistaa, olinko oikeassa.)
Depressio on nyt perustila, muut tilat ovat poikkeuksia. Tulevaisuus ei näy tähän pisteeseen ollenkaan. Nykyhetki on harmaan ja mustan sävyjä. Joitakin kohokohtia on, kuten kaverin kyläily ja taidenäyttely, sydämelliset olot veljen seurassa, vaikkei kummempia ole juteltu. Olen liian vanha ja liian nuori yhtä aikaa. Liian koulutettu ja liian vähän, etenkin niissä asioissa, joihin on todellista asiantuntemusta. En näe itseäni missään työssä. Näen itseni tästä hamaan tulevaisuuteen apaattisena kotona tappamassa aikaa. Joskus vain piipahdan toisissa todellisuuksissa. En pysty tekemään juuri mitään. Jos hengittäminen olisi tahdonalaista toimintaa, olisin kuollut aikapäiviä sitten.
****
Tänään kaikesta mälsästä huolimatta innostuin alkoholismiteemaisesta sarjakuvablogista. Vaikka itse en ole koskaan ollut osa alkoholistiperhettä, luin, eläydyin, samastuinkin moneen kertaan blogin tarinoihin. Siellä puhutaan myös yleisemmin riippuvuudesta, mt-ongelmista ja itsemurhasta. Luin kerralla koko blogin läpi. Tässä se on: Mitä nyt taas.
(Myös blogin nimi ilahduttaa. Jos muistan oikein, tuo sanayhdistelmä on ensin tarttunut itseeni Masi-sarjakuvasta, jossa kenraali Kaluuna käyttää sitä. Voin muistaa väärinkin. Englanniksi se on: What now.)
maanantai 17. maaliskuuta 2014
tiistai 11. maaliskuuta 2014
Takaisin perusasioihin (vaihteeksi)
Valitin terapeutille jälleen kerran, etten en saa aikaiseksi mitään. En osaa tarttua tekemiseen, en työhön, työnhakuun, kotitöihin, harrastuksiin, liikuntaan enkä yhteydenpitoon... Jopa blogin kirjoittaminen tuntuu enimmäkseen liialliselta. Aikaansaamattomuus tuottaa kärventävää häpeää, huonouden tunnetta, itsesyytöksiä yms. - ja tietenkin sen, etteivät hankkeeni etene.
Olen kuitenkin alkuviikosta saanut hoidetuksi 3/5 ajanvarauksesta. Enää kaksi jäljellä! (Aivot yrittävät lähteä listaamaan muita roikkumassa olevia pakollisia kuvioita, mutta kiellän niitä, ettei mieliala apatisoidu ja pers siirry sohvalle makaamaan.) Sain myös järkätyksi ajan neuropsykiatriselle asiantuntijalle. Nettitestit (joiden epäluotettavuus on hyvin tiedossani) sanovat, että AS- ja ADD-piirteitä on jyrkkiä määriä. AS-piirteiden voimakkuus on ollut ilmeinen siitä lähtien, kun perehdyin aihepiiriin. Lukiessani aiheesta ja etenkin vastaanottaessani autistien ja AS-ihmisten omia tarinoita lamppu syttyi päässä ja laps-nuoruus näyttäytyi aivan uudessa valossa. Mutta tuo ADD-asia oli melkoinen täräys (vaikka nettitestit ovatkin epäluotettavia).
Ylipitkäksi venähtänyt kova stressi on tuonut vanhat ongelmat jälleen pintaan, mutta minulla ei ole enää niitä voimavaroja eikä joustavuutta, joilla kompensoin heikkoja kohtiani. Nyt pitää rakentaa strategiat uudelleen. En voi kuitata keskittymisongelmia tai oman toiminnan ohjauksen kehnoutta yhtäkkisillä hurjilla työputkilla, vaan pitää pystyä jatkuvasti tekemään jonkin verran. En pysty tekemään kolmea vuoroa, kuten jossain vaiheessa, kun tein päivätyöt, vaativan tason lastenhoitotyöt ja vielä opiskelut päälle. Yksi osapäivätyö tämän muun härdellin ohella vaikuttaa selvästi realistisemmalta ajatukselta. Tarvitsen pitkiä palautumisia ja rauhallista tahtia sekä mahdollisuutta säätää itse paineen määrää.
Terapeutti tiedusteli, mitä haluaisin ensisijaisesti korjata. Aloin kuvailla työnteon ja yleisen toimeen tarttumisen ja asioiden hoitamisen vaikeuksia, mutta sitten mieleeni juolahti vanha, mutta ikuisesti ajankohtainen miete: kenties nuo muut pulmat olisivat vähäisempiä, mikäli nukkuisin, söisin ja liikkuisin hyvin. Jos vaikka 80 % ajasta pystyisin sopivaan uneen, ruokaan ja liikahteluun, tilanne voisi näyttää toiselta. Tällä erää uni ja liikunta ovat ok noin 20 % ajasta. Syömiseni taitavat yltää 80 %:n tavoitteeseen, jos vain muistan syödä enkä laita ruokaa vain lapsille, vaan myös itselleni. Mikään ei estä minua miettimästä apukeinoja heti myös oman toiminnan ohjaukseen ja keskittymisen kehittämiseen, mutta niin kauan, kun perusasiat ovat rempallaan, voi olla vaikeaa saada muita asioita reilaan, koska suorituskykyni on pahasti stressin ja depiksen runtelema. (Stressi ja depis runtelevat myös priorisointitaitoa ja itsestä huolen pitämisen kykyä, joten melkoinen häntäänsä syövä käärme on kyseessä.)
Jos menen ajoissa nukkumaan ja herään virkeänä esimerkiksi puoli kahdeksalta, oman aikani määrä kasvaa, koska pystyn käyttämään yksinolon yleellisyysaikaa enemmän. Aamupäiväaika on minulle parasta luomisen ja keskittymisen kannalta, jos en ole unenpöpperöinen tai suorastaan raastavan väsynyt, kuten nykyään on tavallista. Se on parempaa omaa aikaa kuin puolen yön jälkeen tuleva väsy ja turta aika. Uskoakseni haluni valvoa liittyy suoraan oman ajan ajatukseen ja se taas liittyy siihen vaiheeseen, kun lapset olivat pieniä ja jouduin olemaan heidän käytettävissään koko ajan. Enää ei ole niin intensiivistä, joten voisin hyvin nukkua yöni. Silloin oman ajan nipistämisessä oli jotain mieltä, nyt ei.
Kerron tätä asiaa itselleni niin kauan, että uskon.
Oli hävettää sekin, että taas kerran, 46 vuoden iässä, joudun opettelemaan nukkumista, syömistä ja liikkumista. Annoin häpeän mennä saman tien toisesta korvasta ulos, koska se ei tunnu edistävän oppimista. Häpeäminen voi johtaa ongelman kieltämiseen, jolloin sen ratkaiseminen vaikeutuu.
"Voithan kokeilla, miltä se tuntuu, kun menee vaikka viikon ajoissa nukkumaan", sanoi terapeutti. Hän ei olekaan eilisen teeren poika. Jos ajattelen, että tästä eteenpäin menen loppuikäni nukkumaan ajoissa, tunnen astuvani vankilaan. Siitä seuraa ahdistus ja kapinamieli enkä ala kohta mitään *itkupotkuraiv*. Jos taas ajattelen, että huvikseni ja tieteellisestä mielenkiinnosta kokeilen, miltä tuntuu riittävä uni viikon ajan, saatan jopa suostua.
Voin aloittaa unikokeilun Ataraxin avulla. Suostuisinkohan menemään tänään klo 23 sänkyyn Ataraxin ja kirjan kanssa? A. hoitelisi samalla pahaksi ärhentynyttä allergiaani. Muistan haikeudella, miten tapasin saada kicksejä keväästä aistimuksineen. Nyt saan aivastuksia, Darth Vader -hengitystä ja tomaattisilmiä. Mutta! Sain aikaiseksi hommata omalääkäriltä reseptit erilaisiin tökötteihin, joilla hoidan silmiä, nenää ja keuhkoja. Josko sitten edes osa aistimuksista olisi mieluisia myös keväällä.
Olen kuitenkin alkuviikosta saanut hoidetuksi 3/5 ajanvarauksesta. Enää kaksi jäljellä! (Aivot yrittävät lähteä listaamaan muita roikkumassa olevia pakollisia kuvioita, mutta kiellän niitä, ettei mieliala apatisoidu ja pers siirry sohvalle makaamaan.) Sain myös järkätyksi ajan neuropsykiatriselle asiantuntijalle. Nettitestit (joiden epäluotettavuus on hyvin tiedossani) sanovat, että AS- ja ADD-piirteitä on jyrkkiä määriä. AS-piirteiden voimakkuus on ollut ilmeinen siitä lähtien, kun perehdyin aihepiiriin. Lukiessani aiheesta ja etenkin vastaanottaessani autistien ja AS-ihmisten omia tarinoita lamppu syttyi päässä ja laps-nuoruus näyttäytyi aivan uudessa valossa. Mutta tuo ADD-asia oli melkoinen täräys (vaikka nettitestit ovatkin epäluotettavia).
Ylipitkäksi venähtänyt kova stressi on tuonut vanhat ongelmat jälleen pintaan, mutta minulla ei ole enää niitä voimavaroja eikä joustavuutta, joilla kompensoin heikkoja kohtiani. Nyt pitää rakentaa strategiat uudelleen. En voi kuitata keskittymisongelmia tai oman toiminnan ohjauksen kehnoutta yhtäkkisillä hurjilla työputkilla, vaan pitää pystyä jatkuvasti tekemään jonkin verran. En pysty tekemään kolmea vuoroa, kuten jossain vaiheessa, kun tein päivätyöt, vaativan tason lastenhoitotyöt ja vielä opiskelut päälle. Yksi osapäivätyö tämän muun härdellin ohella vaikuttaa selvästi realistisemmalta ajatukselta. Tarvitsen pitkiä palautumisia ja rauhallista tahtia sekä mahdollisuutta säätää itse paineen määrää.
Terapeutti tiedusteli, mitä haluaisin ensisijaisesti korjata. Aloin kuvailla työnteon ja yleisen toimeen tarttumisen ja asioiden hoitamisen vaikeuksia, mutta sitten mieleeni juolahti vanha, mutta ikuisesti ajankohtainen miete: kenties nuo muut pulmat olisivat vähäisempiä, mikäli nukkuisin, söisin ja liikkuisin hyvin. Jos vaikka 80 % ajasta pystyisin sopivaan uneen, ruokaan ja liikahteluun, tilanne voisi näyttää toiselta. Tällä erää uni ja liikunta ovat ok noin 20 % ajasta. Syömiseni taitavat yltää 80 %:n tavoitteeseen, jos vain muistan syödä enkä laita ruokaa vain lapsille, vaan myös itselleni. Mikään ei estä minua miettimästä apukeinoja heti myös oman toiminnan ohjaukseen ja keskittymisen kehittämiseen, mutta niin kauan, kun perusasiat ovat rempallaan, voi olla vaikeaa saada muita asioita reilaan, koska suorituskykyni on pahasti stressin ja depiksen runtelema. (Stressi ja depis runtelevat myös priorisointitaitoa ja itsestä huolen pitämisen kykyä, joten melkoinen häntäänsä syövä käärme on kyseessä.)
Jos menen ajoissa nukkumaan ja herään virkeänä esimerkiksi puoli kahdeksalta, oman aikani määrä kasvaa, koska pystyn käyttämään yksinolon yleellisyysaikaa enemmän. Aamupäiväaika on minulle parasta luomisen ja keskittymisen kannalta, jos en ole unenpöpperöinen tai suorastaan raastavan väsynyt, kuten nykyään on tavallista. Se on parempaa omaa aikaa kuin puolen yön jälkeen tuleva väsy ja turta aika. Uskoakseni haluni valvoa liittyy suoraan oman ajan ajatukseen ja se taas liittyy siihen vaiheeseen, kun lapset olivat pieniä ja jouduin olemaan heidän käytettävissään koko ajan. Enää ei ole niin intensiivistä, joten voisin hyvin nukkua yöni. Silloin oman ajan nipistämisessä oli jotain mieltä, nyt ei.
Kerron tätä asiaa itselleni niin kauan, että uskon.
Oli hävettää sekin, että taas kerran, 46 vuoden iässä, joudun opettelemaan nukkumista, syömistä ja liikkumista. Annoin häpeän mennä saman tien toisesta korvasta ulos, koska se ei tunnu edistävän oppimista. Häpeäminen voi johtaa ongelman kieltämiseen, jolloin sen ratkaiseminen vaikeutuu.
"Voithan kokeilla, miltä se tuntuu, kun menee vaikka viikon ajoissa nukkumaan", sanoi terapeutti. Hän ei olekaan eilisen teeren poika. Jos ajattelen, että tästä eteenpäin menen loppuikäni nukkumaan ajoissa, tunnen astuvani vankilaan. Siitä seuraa ahdistus ja kapinamieli enkä ala kohta mitään *itkupotkuraiv*. Jos taas ajattelen, että huvikseni ja tieteellisestä mielenkiinnosta kokeilen, miltä tuntuu riittävä uni viikon ajan, saatan jopa suostua.
Voin aloittaa unikokeilun Ataraxin avulla. Suostuisinkohan menemään tänään klo 23 sänkyyn Ataraxin ja kirjan kanssa? A. hoitelisi samalla pahaksi ärhentynyttä allergiaani. Muistan haikeudella, miten tapasin saada kicksejä keväästä aistimuksineen. Nyt saan aivastuksia, Darth Vader -hengitystä ja tomaattisilmiä. Mutta! Sain aikaiseksi hommata omalääkäriltä reseptit erilaisiin tökötteihin, joilla hoidan silmiä, nenää ja keuhkoja. Josko sitten edes osa aistimuksista olisi mieluisia myös keväällä.
maanantai 10. maaliskuuta 2014
Jack is a dull boy
Ei ole huvittanut kirjoittaa, koska ei ole mitään uutisia. Mieliala on matalalla. Se käy myös pinnan alla. Psyykkaan itseäni. Blogin ei tarvitse olla ihmeellistä proosaa. Blogi on itseäni varten ja saan kirjoittaa sinne samaa asiaa niin paljon kuin haluan, jos se vain auttaa.
Kolme viikkoa meni pienin tauoin melko intensiivisesti vanhemmuutta harjoittaessa. Jaksoin kaikesta huolimatta olla ihan ok vanhempi, kun sain levätä välillä. Väsyttää edelleen.
Viikko sitten kuopus kävi pienessä leikkauksessa, jonka johdosta hän tunsi olonsa pieneksi ja surkeaksi melkein koko viikon. Jaksoin onneksi venyä hoivaamaan häntä hyvin - varmaankin siksi, että hän ei ilmaissut tarpeitaan murjottamalla tai raivoamalla, kuten toisinaan käy. Hän on ollut nyt rauhallisempi. Ehkä hän on saanut tankatuksi läheisyyttä ja hoivaa, jotta jaksaa taas kasvaa ja laajentaa reviiriään.
Flunssasta toipuminen on ollut työlästä. Hengästyn pienistäkin asioista. Rohkenin kuitenkin lähteä esikoisen kanssa lauantaina katsomaan auringonpaistetta lähiympäristössä. Se oli onnistunut lenkki. Pojan on tällä erää vaikeaa ilmaista tarpeitaan tai halujaan, tehdä valintoja, korjata muiden väärinymmärryksiä jne., mutta kävelylle hän oli heti innokas lähtemään, kun kysyin. Yritän muistaa tehdä tuota useammin, vaikka väsymys yrittää sitoa minut paikoilleni ja sumentaa mielen.
Sisäinen puheeni on ollut jo hyväsen aikaa todella lannistavaa. Haukun itseäni laiminlyönneistä, kaikista roikkumaan jääneistä asioista (niitä on paljon), itselleni suotujen lahjojen hukkaamisesta, menetetyistä tilaisuuksista, aikaansaamattomuudesta ja siitä, että olen liian vanha ja luultavasti juonut, stressannut ja muutenkin hassannut aivoni, jotka olivat parasta minussa.
En erityisemmin halua lähteä ovesta ulos, mutta toisaalta valon lisääntymisen myötä on tullut liikkumisen hinku, joten varmaankin pian lähden, jopa ilman jälkikasvua. Treenikassi on ollut pakattuna viime tiistaista.
Reissujen, taudin ja saamattomuuden takia yhdeksän käyntiä kymppikortistani oli mennä hukkaan, mutta sain aikaiseksi lähettää sähköpostia kuntoilupaikkaan selitysten kera. He venyttivät voimassaoloaikaa parilla viikolla ja lupasivat, että käyttämättä jääneet kerrat voin siirtää seuraavaan kymppikorttiin. Muistan, että kannattaa pyytää apua eikä jäädä yksin tuskittelemaan jotain asiaa. Toisinaan saa apua, toisinaan ei. Olen tullut huonoksi kestämään ei-vastauksia, joten useimmiten en jaksa edes pyytää apua.
Ystävät saavat aina vastata 'ei' eikä tarvitse edes selittää. Jos pelkään, että he eivät kehtaa kieltäytyä, en pysty edes kysymään. Erilaiset instituutiot, yritykset yms. ovat asia erikseen. Hannaan Kela-hakemusta, joka on pakko saada pian aikaiseksi, etteivät pojan vammaistuet ja terapiat joudu katkolle. En ole vielä edes ladannut lomaketta Kelan sivuilta. Kaikki tarvittavat paperit ovat olleet pöydälläni jo useamman viikon.
Kun ajattelen tätä, toimeen tarttumisen asemasta alan vyöryttää mieleen kaikkia muita asioita, joita olen hannannut ja laiminlyönyt. Seuraavaksi marssivat ajatuksiini kaikki menetetyt tilaisuudet, epäonnistumiset ja sitä rataa.
Toissaperjantaina oli harvinainen täysvapaa, kun molemmat lapset olivat pitämässä hauskaa tahoillaan. Sinä iltana koin joitakin täysin iloisia ja huolettomia hetkiä. En muista, milloin viimeksi olisi ollut sellaista. Yhtenä hetkenä huomasin olevani läsnä, iloisena ja todellisena onnistuneessa vuorovaikutuksessa ja minulla oli kivaa. Join lopulta hiukan liikaa ja seuraavana päivänä oli huono olo, mutta ei morkkista. Kontrolli piti koko illan. Olin mielestäni ystävällinen ja mukava ihmisille, kuuntelin heitä kiinnostuneena. Tuollainen ilo on vielä mahdollista eikä siihen tarvita alkoholiakaan, sillä huipuin hetki oli ennen humaltumista.
Toissapäivänä olin myös baarissa ystäväni kanssa, mutta se ei osaltani sujunut yhtä hyvin alusta loppuun. Hyvää oli se, että jäin plussan puolelle ja sain aikaiseksi lähteä kotiin, kun en jaksanut enempää, mutta ahdistus käynnistyi, kun keskustelimme siitä, miten vammaisuus on vaikuttanut elämäämme. Silmiin osuu joka päivä tekstiä siitä, miten mahdotonta on saada töitä tässä iässä, kuinka paljon on kilpailua edustamillani aloilla, miten stressi ja depressio runtelevat ihmistä jne. Kaikki on menetetty, tahtoo ympäröivä maailma jankuttaa minulle.
Astrid Lindgrenin Mio, poikani Mio -kirjassa jankutettiin etenkin loppupuolella kaiken loppumista ja vääjäämätöntä tuhoa sekä kuolemaa. Alkoi progressiivisesti vitutoida sitä kuunnellessa (kuopuksella oli se koululukemistona). Tyypit lopulta hoitelivat pahiksen ja selviytyivät, mutta mahtoi heillä olla ikävää menestyksen tiellä, kun se oli kivetty tappion ja tuhon ajatuksin. Olisin halunnut tiivistää kirjan noin kolmannekseen ja lisätä huumoria sekä aistivirikkeitä, mutta mikäs minä olisin Lindgreniä neuvomaan. Yritän ottaa toiveikkuutta teoksesta. Ei tarvita mitään nami-namiajatuksia tai positiivista tekovirnettä, ilmankin voi pelastaa maailman.
Kolme viikkoa meni pienin tauoin melko intensiivisesti vanhemmuutta harjoittaessa. Jaksoin kaikesta huolimatta olla ihan ok vanhempi, kun sain levätä välillä. Väsyttää edelleen.
Viikko sitten kuopus kävi pienessä leikkauksessa, jonka johdosta hän tunsi olonsa pieneksi ja surkeaksi melkein koko viikon. Jaksoin onneksi venyä hoivaamaan häntä hyvin - varmaankin siksi, että hän ei ilmaissut tarpeitaan murjottamalla tai raivoamalla, kuten toisinaan käy. Hän on ollut nyt rauhallisempi. Ehkä hän on saanut tankatuksi läheisyyttä ja hoivaa, jotta jaksaa taas kasvaa ja laajentaa reviiriään.
Flunssasta toipuminen on ollut työlästä. Hengästyn pienistäkin asioista. Rohkenin kuitenkin lähteä esikoisen kanssa lauantaina katsomaan auringonpaistetta lähiympäristössä. Se oli onnistunut lenkki. Pojan on tällä erää vaikeaa ilmaista tarpeitaan tai halujaan, tehdä valintoja, korjata muiden väärinymmärryksiä jne., mutta kävelylle hän oli heti innokas lähtemään, kun kysyin. Yritän muistaa tehdä tuota useammin, vaikka väsymys yrittää sitoa minut paikoilleni ja sumentaa mielen.
Sisäinen puheeni on ollut jo hyväsen aikaa todella lannistavaa. Haukun itseäni laiminlyönneistä, kaikista roikkumaan jääneistä asioista (niitä on paljon), itselleni suotujen lahjojen hukkaamisesta, menetetyistä tilaisuuksista, aikaansaamattomuudesta ja siitä, että olen liian vanha ja luultavasti juonut, stressannut ja muutenkin hassannut aivoni, jotka olivat parasta minussa.
En erityisemmin halua lähteä ovesta ulos, mutta toisaalta valon lisääntymisen myötä on tullut liikkumisen hinku, joten varmaankin pian lähden, jopa ilman jälkikasvua. Treenikassi on ollut pakattuna viime tiistaista.
Reissujen, taudin ja saamattomuuden takia yhdeksän käyntiä kymppikortistani oli mennä hukkaan, mutta sain aikaiseksi lähettää sähköpostia kuntoilupaikkaan selitysten kera. He venyttivät voimassaoloaikaa parilla viikolla ja lupasivat, että käyttämättä jääneet kerrat voin siirtää seuraavaan kymppikorttiin. Muistan, että kannattaa pyytää apua eikä jäädä yksin tuskittelemaan jotain asiaa. Toisinaan saa apua, toisinaan ei. Olen tullut huonoksi kestämään ei-vastauksia, joten useimmiten en jaksa edes pyytää apua.
Ystävät saavat aina vastata 'ei' eikä tarvitse edes selittää. Jos pelkään, että he eivät kehtaa kieltäytyä, en pysty edes kysymään. Erilaiset instituutiot, yritykset yms. ovat asia erikseen. Hannaan Kela-hakemusta, joka on pakko saada pian aikaiseksi, etteivät pojan vammaistuet ja terapiat joudu katkolle. En ole vielä edes ladannut lomaketta Kelan sivuilta. Kaikki tarvittavat paperit ovat olleet pöydälläni jo useamman viikon.
Kun ajattelen tätä, toimeen tarttumisen asemasta alan vyöryttää mieleen kaikkia muita asioita, joita olen hannannut ja laiminlyönyt. Seuraavaksi marssivat ajatuksiini kaikki menetetyt tilaisuudet, epäonnistumiset ja sitä rataa.
Toissaperjantaina oli harvinainen täysvapaa, kun molemmat lapset olivat pitämässä hauskaa tahoillaan. Sinä iltana koin joitakin täysin iloisia ja huolettomia hetkiä. En muista, milloin viimeksi olisi ollut sellaista. Yhtenä hetkenä huomasin olevani läsnä, iloisena ja todellisena onnistuneessa vuorovaikutuksessa ja minulla oli kivaa. Join lopulta hiukan liikaa ja seuraavana päivänä oli huono olo, mutta ei morkkista. Kontrolli piti koko illan. Olin mielestäni ystävällinen ja mukava ihmisille, kuuntelin heitä kiinnostuneena. Tuollainen ilo on vielä mahdollista eikä siihen tarvita alkoholiakaan, sillä huipuin hetki oli ennen humaltumista.
Toissapäivänä olin myös baarissa ystäväni kanssa, mutta se ei osaltani sujunut yhtä hyvin alusta loppuun. Hyvää oli se, että jäin plussan puolelle ja sain aikaiseksi lähteä kotiin, kun en jaksanut enempää, mutta ahdistus käynnistyi, kun keskustelimme siitä, miten vammaisuus on vaikuttanut elämäämme. Silmiin osuu joka päivä tekstiä siitä, miten mahdotonta on saada töitä tässä iässä, kuinka paljon on kilpailua edustamillani aloilla, miten stressi ja depressio runtelevat ihmistä jne. Kaikki on menetetty, tahtoo ympäröivä maailma jankuttaa minulle.
Astrid Lindgrenin Mio, poikani Mio -kirjassa jankutettiin etenkin loppupuolella kaiken loppumista ja vääjäämätöntä tuhoa sekä kuolemaa. Alkoi progressiivisesti vitutoida sitä kuunnellessa (kuopuksella oli se koululukemistona). Tyypit lopulta hoitelivat pahiksen ja selviytyivät, mutta mahtoi heillä olla ikävää menestyksen tiellä, kun se oli kivetty tappion ja tuhon ajatuksin. Olisin halunnut tiivistää kirjan noin kolmannekseen ja lisätä huumoria sekä aistivirikkeitä, mutta mikäs minä olisin Lindgreniä neuvomaan. Yritän ottaa toiveikkuutta teoksesta. Ei tarvita mitään nami-namiajatuksia tai positiivista tekovirnettä, ilmankin voi pelastaa maailman.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)