Oikea elämä

Netti hajosi ja polkupyörä hajosi, joten on ollut työmatkaleskellä hieman säätämistä. Säädin puolison fillarin siedettävälle tolalle (hyvälle tolalle ei voinut) ja netitän puhelinlinjojen yli. Suoraan sanottuna elämä olisi kovin yksinäistä ilman nettiä. Vai venyisikö sitten tapaamaan ihmisiä enemmän livenä ja miten ihmeessä venyisi, kun ajoittain pelkkä kaupassa asiointi tuntuu ylivoimaiselta, etenkin lasten kanssa?

Usein saa lukea paheksuvia märinöitä netinkäytöstä. Jostain syystä sitä hanakasti pidetään "oikean elämän" vastakohtana. Minulle verkossa vietetty aika on osa elämää enkä ole esim. leikkielossa tai puolikuollut sinä aikana, kun tuijottelen ruutua ja vuorovaikutan lukemalla ja kirjoittamalla, kuvia katselemalla tai lähettämällä, joskus ääntäkin kuuntelemalla, linkittämällä kaikenlaista mielenkiintoista ja seuraamalla muiden tarjoamia linkkejä. Netti on ihan yhtä IRL kuin muutkin ihmisten kohtaamiseen sopivat ympäristöt.

Kaipaan säännöllisesti myös fyysistä tapaamista. Vuorovaikutukseen tulee erilaisia tasoja, kun ollaan samassa tilassa. Hengitetään, kuullaan äänensävyt ja painotukset, keho reagoi ja ilmeet, kädet liikkuvat. Mutta se vaatii kehon siirtämistä tiettyyn paikkaan tiettyyn aikaan ja se taas edellyttää järjestelyjä. Netti on käsillä saman tien, kun avaa tietokoneen (ja liittää sen puhelimeen, tällä erää) eikä tarvitse pukeutua, käydä suihkussa, pyöräillä tai kulkea bussilla, järjestää lastenhoitoa jne. Ehkä netin paheksujan mielestä olisi oikeampaa elämää vain kyyhöttää yksin kotona ilman ihmiskontakteja tai kenties soitella puhelimella kuten ennen vanhaan hyvään aikaan. Puhelimessa puhuminen ei vain ole täysin yksinkertaista stressin runtelemalle, kun keskittymiskyky on heikentynyt (ääni-informaatio tulee ja menee, teksti ja kuva pysyvät) ja ääniherkkyys vaivaa.

Onneksi ystävät tietävät, että minulle voi aina soittaa. En aina vastaa puheluun, mutta jos huomaan puhelun tulleen, lähetän tekstarin. (Aina en huomaa ennen kuin seuraavana päivänä tms. koska puhelimeni on milloin missäkin, unohtuu äänettömälle jne.) Itseäni pelottaa soittaa vähemmän tutuille ihmisille, koska kiusaa ajatus, että he vastaavat, vaikka eivät haluaisi. Nykyisenä hermoheikkouden aikana on vaikeaa sietää kiusallisuutta. Helpointa on soittaa, kun tietää, että toisessa päässä on sama käytäntö kuin itselläni: vastataan vain kun halutaan ja kyetään.

Puoliso kaiketi palaa kuuden maissa aamulla työmatkaltaan, joten valmistaudun henkisesti olemaan huomennakin vastuussa kaikesta. Olen huomannut, että intuitiivisesti mitoitan jaksamisen melko tarkkaan lasten valveillaolon ajaksi ja jos heidän nukkumaanmenonsa venyy, alan hermostua ja ärtyä. Voimat lopahtavat kuin leikaten viimeistään 21.30 ja sitten pitäisi saada olla omassa rauhassa vailla aktiivista vastuuta muista. Huomenna illalla saan jo nauttia kaksinhuoltajuudesta ja toivon mukaan lapset syytävät huomiota matkalaiselle, jolloin itse saan vain rötväillä jossain sivussa.

Ääniherkkyys on muuten aivan arsesta, kun pitäisi jaksaa olla lasten kanssa. Lapset välillä HUUTAVAT, vaikka kuinka pyytää käyttämään volukkanappia ja itse antaa mallia siirtymällä kuiskaamiseen. Onhan se ymmärrettävää ja sympaattistakin, kun usein nimenomaan lapsen intomieli johtaa huutamiseen. Tietyt äänet kuitenkin sattuvat kuin piiskan sivallukset. Eihän sitä loputtomiin jaksa sympata. Pahinta on, kun osa perheenjäsenistä ei voi millään uskoa ääniherkkyyttä. Ei ole pakko ymmärtää tai eläytyä, mutta pakko on uskoa, että sellainen ilmiö on olemassa ja että sen voi ottaa toiminnassaan huomioon viimeistään siinä kohtaa, kun pyydän. Koska muu on väkivaltaa eivätkä perheenjäseneni halua tahallaan satuttaa.

Masennus masentaa masentunutta

Blogini otti ja hyytyi aivan täydellisesti, kuten tarkkaavaisempi lukija on saattanut huomata. Kirjoitin blogitekstin, mutta jätin sen julkaisematta, koska aloin arastella. En halunnut ihmisten tietävän kirjoittamiani asioita. Sehän on täysin okei, bloginpitäjän peruskamaa, järkevää itsesuojelua ja sitä rataa. Se kuitenkin halvaannutti bloggaamisen. En ala mitään, jos en kerran voi tehdä mitä tahansa, sanoi sisäinen uhmaikäinen. Ehdin kyllä kirjoittaa kaikesta, mistä haluan, jos en menehdy ensin. Kaikkea ei tarvitse kirjoittaa blogiin, kertoo aikuinen minä.

Kävimme perheen voimin lomamatkalla etelän auringossa. Ennen lapsia en voinut ymmärtää rantalomailua enkä ymmärtänyt ensimmäisen lapsen tultuakaan vielä vuosiin, koska vaikeavammaisen lapsen kanssa oli hyvin vaikeaa matkustaa eikä vaikuttanut mitenkään mielekkäältä viedä heikosti sopeutuvaa lasta ja sitä myöten koko perhettä kärsimään lomailun nimissä. Toisaalta nyt on ollut henkisesti tärkeää reissata, vaikka se ei aina ole niin yksinkertaista. Se vähentää vankina olemisen tunnetta. Vammaisuus on vangitsijamme, mutta etenkin se rajoittaa vammaista perheenjäsentä itseään enkä voi kauheasti valittaa kohtaloani häneen verrattuna. Elämä ei ole mikään kilpailu siitä, kenellä on kovinta, mutta on tärkeää välillä muistaa, kenen elämää vammaisuus lopulta rajoittaa eniten tässä esteellisessä maailmassa. Vastaus on jotain muuta kuin vammattomat läheiset ja hoitajat.

Nykyään matkalla voi jopa rentoutua. Voi uida, syödä selkeää ja hyvistä raaka-aineista valmistettua ruokaa, lukea kirjoja ja viettää rentoa aikaa perheen kanssa. Jos mitään yllättävää ei tapahdu. Tällä kerralla puoliso sairastui flunssaan ja sekalaisiin kuumetta nostattaviin tulehduksiin ja kuopus regressoitui, mitä en osannut odottaa. Esikoinen puolestaan oli melko tiuhaan hermostuneen oloinen. Hän tuntuu olevan hieman epätasapainossa ja stressikäyrät nousevan helposti kattoon. Välillä tunteet kimpoilevat välillämme, koska eläydymme toistemme tunteisiin ja heijastelemme niitä takaisin. Yritän himmailla hänen lähettyvillään ja usein onnistun ohittamaan omat hötkäilyni, kun keskityn häneen.

Sain kuitenkin hyvää ruokaa, luin kirjaa ja uin. Valoa oli niin paljon kuin jaksoin vastaanottaa. Oli paljon hyviä hetkiä.

Puoliso on nyt viikon mittaisella työmatkalla. Vietin lasten kanssa yksin juhannuksen. Tai kolmisin, mutta tuntuu yksinäiseltä. Olisin voinut mennä katsomaan kivoja ihmisiä, mutta sain pahoja väsymyskohtauksia enkä jaksanut alkaa raahata lapsia minnekään, etenkin kun esikoinen on niin arvaamaton mielialoiltaan. Depressioni on voimistunut ja kiskonut minut taas matalalle. Olen jaksanut toimia, mutta unohtelen asioita. Tyhjennän pesukoneen ja unohdan puolet koneeseen. Otan yhden lääkkeen ja unohdan kolme. Tämän tiedostaen varmistan useita kertoja, että avain on muassani, kun lähden ulos ja molemmilla lapsilla on repussaan myös avain. Huomenna onneksi molemmilla lapsilla on paikkansa, joihin vien heidät kesähoitoon.

Olisin ollut nyt itse työreissulla Kanadassa, jos paperini olisi hyväksytty. (Vaikka olen edelleen työtön.) Paperiani ei hyväksytty, mistä syystä tunsin luuseriutta ja kaiken aina epäonnistumisen tunnetta ainakin viikon. Nyt en ala uudestaan siihen. Älyllisesti kyllä ymmärrän, että nuo tunteet eivät ole perusteltuja, mutta keho ilmeisesti ei usko.

Viime viikko kuopuksen ollessa kotona ei ollut aivan onnistunut, koska hänen ystävänsäkin ovat reissussa. Paitsi juuri se yksi ystävä, joka on sekä meluisa että riehuvainen. Hän ei sovi depressioni kanssa saman taloon. Kokeilimme sitä viisi tuntia alkuviikon sadepäivänä. En jaksa yhdeksänvuotiailta vastaanottaa tauotonta, kovaäänistä ja jokseenkin mieltä vailla olevaa meteliä enkä nenäkkäitä vastauksia ja penseilyä, jotka tarttuvat omankin lapsen käytökseen. Sekin tuntui masentavalta, että annoin tuollaisen madaltaa mieltäni niin paljon. Lapsi on lapsi on lapsi. En ollut henkisesti valmistautunut siihen, että joutuisin vetämään omia rajojani niin paljon ja ohjaamaan, komentamaan ja antamaan hieman tiukkaakin palautetta lapsikaksikolle.

Kaikki siis menee päin helkkaria, haluaisin alkoholisoitua (mutta en anna itseni tehdä niin) ja huomenna pitää herätä ajoissa, että jaksan roudata lapsia sinne sekä tänne. Mutta. Ennen iltapäivän roudauskierrosta minulla on ainakin viisi tuntia omaa aikaa!