Vartin treeni

Katselin ikkunasta pihalle ja tunsin suurta penseyttä. Penseyttä tunsin myös ikkunan sisäpuolella, kun puoliso jatkaa passiivis-aggressiivista linjaansa. Eilen hän niputti kritiikkini samaksi toisen vanhempansa tarjoaman epäasiallisen haukuskelun kanssa. Oikein kiva. Hän nukkui yönsä sohvalla ja hävettää hänen käytöksensä, vaikkei se minun häpeäni aihe ole. Lapsellinen ja tökerö käytös on isku kunnioitukselle, joka on parisuhteen perusta. Ainakin minulle, muilla on epäilemättä muunlaisiakin.

Etsin internetin syövereistä vartin treenin, joka sisälsi yhdistelmäliikkeitä. Maastaveto, hauiskääntö ja pystypunnerrus. Kaksi jälkimmäistä ja askelkyykky. Ojentajaliike. Penkkipunnerrus ja vipunosto jumppapallolla. Tärisen edelleen, kun en ole juuri voimaillut aikoihin. Sain itseni sitä myöten suihkuunkin ilman suostuttelua. Hikisyys tuntuu epämiellyttävältä, lisäksi suihku tuntuu hikisenä miellyttävältä. Monta pientä voittoa.

Suihkuun liittyy sensorisia pulmia. Pidin aistiongelmia vuosikaudet hienoperseilynä ja yleisenä huonoutena. Miten niin muka en pysty syömään kaalikääryleitä ja miten niin muka tietynlaiset äänet sattuvat kuin raastettaisiin sielua ruosteisella raudalla. Pitää aina tehdä ittestään niin numeroa. Hienosti olin sisäistänyt alistajan äänen.

Vasta oman lapsen vaikeita sensorisia kysymyksiä hoidellessani hoksasin, että kyseessä on oikea asia, jolla on nimi. Voin kartoittaa ja hoidella myös omia pulmiani eikä ole vielä myöhäistä. Onneksi kotona eivät pakottaneet syömään kuolettavan hirveitä ruoka-aineita, joita lapsena olivat melkein kaikki. Sittemmin kehityin monipuoliseksi herkkusuuksi, mikä olkoon esimerkkinä herkkien aistien suomista iloista. Depressio niitä tosin latistaa. Se on surkeaa, sillä aistimuksissa (etenkin näkö-) lepääminen oli yksi lapsuuteni hyvistä selviytymiskeinoista.

PS. Puoliso pitää itseään väkisin huonossa jamassa olemalla syömättä. Voi helvetti. Päässäni tapahtuu välitön paluu kaikkein pahimpiin vuosiin, vaikka nyt olemme ihan erilaisessa tilanteessa.

Ympärivuotinen kaamos

Ei ole mitään plusmerkkistä, mitä odottaa. On tämä päivä, huominen, sitä seuraava päivä harmaana vuorokausien nauhana. Odotanko, ettei tuntuisi näin ikävältä? Ei ole helppoa hahmottaa jonkin puuttumisen odottamista, etenkään, kun en tiedä, miltä depression puuttuminen tuntuisi.

Luin nuoresta aikuisesta, jolla todettiin aivokasvain. Kasvain poistettiin. Leikkauksen sivuvaikutuksena hän sai tietää, millaista on olla ilman päänsärkyä. Koko siihenastisen elämänsä hän oli viettänyt tauottomassa päänsäryssä luullen sitä normaaliksi tilaksi. 

En ole aivan varma enää, olenko joskus viettänyt täysin depressiotonta elämää. En ole varma kumpaankaan suuntaan, mutta nyt tuntuu, että depressio on kulkenut koko ajan joko taustalla tai etualalla. Depressio ja ahdistus, nuo mainiot veikkoset. En tiedä, kumpi tulee ensin.

Vaikka ei olisi suuntautunut elämään tulevaisuudessa, tulevaisuudessa pilkahtelevat mieluisat kiinnikohdat ovat näköjään merkityksellisiä. Odotettava asia voi olla hyvä elokuva tai kirja, perjantai-iltapäivän pullakahvit, ystävän tapaaminen, jokin kiinnostava tapahtuma. Nyt en keksi ensimmäistäkään ilahduttavaa kiinnekohtaa tulevaisuudesta. En osaa edes ajatella, mistä sellaisen kehittäisin. Ote herpaantuu juuri, kun luulen tarttuneeni johonkin hyvään odotettavaan.

Ei tule sukeltajantautia

Matalalla mennään. En jaksaisi perhettä, etenkään kun puoliso on pahalla päällä. Lasten tarpeet kaatuvat niskaani, koska hän vetäytyy kaikesta. Onneksi se ei nykyään ole yhtä totaalista kuin aikoinaan, suuren uupumuksen kertymisen aikaan. Hermot ovat sen verran pinnassa, että alan heti miettiä eroa, kun puoliso vetää passiivis-aggressiivisen möksötysvaihteen päälle. En ota erohaluja järin vakavasti. Fantasiat auttakoot päätäni jaksamaan. On erittäin tervettä muistaa, että on muutakin elämää kuin se, jonka tunnen juuri nyt. Tämä on vapaa valintani eikä pakon sanelema jumi.

Mielialan lähdettyä syöksyyn mielen täyttävät perinteiset mieliteot. Otan illalla totia, se helpottaa tätä jäytävää pahaa oloa. Menen ostamaan tupakkaa, muutamasta hatsista tulee jo parempi olo eikä pipo kiristä. Mutta en ota alkoholia pahaan oloon, koska se on järjettömin valinta, minkä voin siinä tilanteessa tehdä. Tiedän sen jo, en tarvitse enää ihmiskokeita sen todistamiseen. En hanki myöskään tupakkaa, koska se on joka kerran tuottanut pettymyksen itselääkintänä, kun olen keski-ikäisenä kokeillut. Iloon voivat molemmat antaa lisävivahteita, pahaan oloon ne ovat surkeita lääkkeitä.

En voi ottaa kantaa muiden aivoihin, mutta omistani tiedän laajan empiirisen juopotteludatan perusteella, että alkoholi pahaan oloon tuottaa pitkällä tähtäyksellä verrattomasti enemmän pahaa oloa. Hetken potentiaalinen helpotus ei paina tarpeeksi toisessa vaakakupissa, että se kannattaisi valita. Tämä yhtälö ei toimi samoin kaikilla homo sapiens -lajiin kuuluvilla, mutta ilmiö on satunnaista anekdoottia laajempi. Sanotaan jopa, että osalla masentuneista sairaus johtuu alkoholista ja parantuu alkoholin jättämisellä. Raittiutta siis kannattaa tautisen ainakin kokeilla. Se on halpa, riskitön ja mukavasti ulottuvilla oleva keskushermostoon vaikuttava lääkekokeilu.

Hetken aikaa ajattelin liikuntaa. Mutta en halua mennä ulos. Siellä on reippaita ihmisiä, liikaa valoa ja sepeliä ilmassa. Voisin tehdä jotain lihaskuntoliikuntaa kotonakin, mutta en jaksa miettiä, mitä. Nyt varmaan pitäisi ryhtyä itsesyytöksiin ja -halveksuntaan. Sellainen kuuluisi tautiin. Mutta en jaksa sitäkään. Ehkä etsin jonkin "vartin treenit" -tyyppisen sivuston, jos jaksan. Vartti on paljon enemmän kuin ei mitään ja siihen ehkä saisin itseni suostutelluksi.

Onneksi kuopus menee yökylään kaverilleen ja puoliso baariin. Esikoiselle riittää yksinkertaisempi läsnäolo, luulisin ainakin. Halaus on hyvää kommunikaatiota ja saa aikaan molemmille rakastetun olon. Esikoinen on herkkä eikä yleensä tulkitse minua väärin. Hän tietää, etten ole masentunut häntä kohtaan tai hänen takiaan.

Kaikki menee suunnitelmieni muk

Mitä ihmettä, otin agomelatiinin ja kävin yöpuulle varttia vaille 11, hoitelin itseni myös ohjattuun sisäliikuntaan 8.30. Työnteko on vasta lämmittelyvaiheessa, vaikka olen ollut hollilla jo tunnin. Hain keskikokoisen tumman kahvin, jos se auttaisi. Haukottelen ankarasti täysistä yöunista huolimatta ja työnteko herättää vastahankaa.

Monesti lukkoon lyödyt suunnitelmat eivät auta, pikemminkin aiheuttavat vastareaktion, kapinan. Pääni vastustaa kaikkea. Pitää vaivihkaisesti suostutella, motivoida ja maanitella. Tekisi välillä mieli heittää hanskat tiskiin päänsä kanssa. Mutta mikä vaihtoehto se on? Mitä sitten tapahtuisi? Jumittuisin ikuisesti ruutujen äärelle tuijottamaan, kun eivät pakottaminen ja patistaminenkaan auta? Olen enemmän kuin hankala pääni ja minulla on muitakin tarpeita kuin ruudun tuijottamisella täytettävät.

Hengitys alkaa muuttua Darth Vaderiksi tähän aikaan vuodesta. Pitäisi ottaa selville, kuka on omalääkärini (se on aina eri ihminen) ja milloin mahtaisin saada ajan allergia-asioita varten. Pitäisi kaivella kaappeja, siellä luultavasti on viimevuotisesta jääneitä nenäsuihkeita ja astmapiippuja, silmätippoja. Pitäisi ja pitäisi. Pitäisi myös ottaa selvää siedätyksestä. Olisi ihanaa päästä eroon jokakeväisistä haitoista. Identiteettini laahaa vieläkin perässä, kun se kuvittelee, että olen allergiaton ja silmälasiton. Se luulee muutenkin ominaisuuksieni olevan suunnilleen samat kuin kolmikymppisenä, jos en ole tarkkana.

Tuntuu varovaisesti siltä, että voisin lukea oikeita kirjoja. Dekkarit eivät ole vale- tai leikkikirjoja, mutta haluaisin välillä lukea jotain, jossa ei ole niin tuttua, selkeää ja turvallista rakennetta kuin suosimissani whodunniteissa. Kirjat ja elokuvat olivat koko lailla elämäni aina vaikeisiin vuosiin asti, joten on masentavaa huomata, etten pysty tarttumaan niihin, kun niistä voi tulla kaikenlaisia tunteita. Joitakin turvallisia hyviä kirjoja on, esimerkiksi Nick Hornbya olen pystynyt lukemaan, samoin hieman Paul Austeria. Lastenhyllyistä olen noukkinut Diana Wynne Jonesia ja Margaret Mahya.

TV-sarjoissa on sama kaava, turvalliset, yleensä eurooppalaiset dekkarit ovat pääasiallinen katseluvalio. Joitakin amerikkalaisiakin hyväksytään, mutta aasialaisia, afrikkalaisia tai australialaisia rikossarjoja ei taida olla juuri tarjollakaan. Vähän muutakaan fiktiota, mitä nyt aussien saippuoita tai draamasarjoja. Jotkin vinksahtaneet brittikomediat sentään toimivat, kuten esim. Coupling ja Green Wing. Uudenlaista kerrontaa suloisesti käyttävä BBC:n Sherlock oli lähes ekstaattinen kokemus. Kun on nähnyt niin paljon kaikkea (tuntuu välillä, että on nähnyt kaiken, kun kaikesta länsimaisesta tarjonnasta on niin helppoa hahmottaa kaavoja), on huimaa tulla yllätetyksi jollain uudella, joka osuu omaan nörttielämään eikä ole itsetarkoituksellista pelleilyä, vaan kauttaaltaan perusteltua sisällön kannalta. Sherlockissa mieltä lämmittää erityisesti miesten ystävyys. Ei tarvitse olla normaali eikä miellyttämisenhaluinen ollakseen jollekulle rakas ystävä. Ainakaan fiktiossa. (Sherlockilaiset filmaavat nyt kolmatta kautta, joskus ensi vuonna pääsee näkemään, miten hyvin mahdottomiksi pullahtaneet odotukset täytetään.)

En tietääkseni ole eroamassa tai tullut jätetyksi pitkään aikaan, mutta melkein satavuotias jazzstandardi After You've Gone eri versioina seuraa minua (haunting olisi englanniksi kuvaava sana, mutten keksi suomalaista vastinetta) vuosikymmenestä toiseen. Löysin pari vuotta sitten sattumalta Fiona Applen version ja ällistyin perinpohjaisesti, koska se on niin vaikuttava. Vahvan äänen huimaava värinä yhdistettynä taitavaan fraseeraukseen ja osuvaan tulkintaan iskee suoraan johonkin hermoon. Palasin tähän tuubivideoon eilen ja tunsin itseni taas kerran ravistelluksi. Kaipaan ilmeisesti noiden tunteiden kanavointia, vaikka teemat eivät ole elämäntilanteen puolesta kai ajankohtaisia.

Jyrkkä ja loiva motiivisto tappelivat, Kumpi voitti

Uskallan jo sanoa, että olen vihdoin onnistunut löytämään hyvän terapeutin. Silläkin uhalla sanon, että retostelusta intoutuneena paha onni tulee ja potkaisee paikkaan, johon eniten sattuu.

Sunnuntain ahdistusaalloilla ja niiden jälkimainingeissa olin varma kaikkein järkiargumenttien puhuvan sen puolesta, etten hae vuoden sijaisuutta. Kun kelasin argumentteja shrinkin johdolla, kävi ilmi, että oikeastaan painavia järkiargumentteja hakemisen puolesta on useita, kun taas sitä vastaan puhuu lähinnä huoli jaksamisesta. Pestin alkuun on sen verran aikaa, että vaikka hakisin ja saisin paikan, sen ehtisi vielä perua, mikäli vointi on heikko.

Rakentelen mielessäni suunnitelmaa. Jos alan strukturoida nyt päiviäni paremmin, pystyn katsomaan, miten hyvin jaksan vetää strukturoitua elämää. Luultavasti myös kuntoudun paremmin sillä tavoin. Tietenkin on erilaista laatia itse struktuuri ja noudattaa sitä kuin asettua valmiiseen ja suuressa määrin muiden määrittämään struktuuriin. On erilaista tehdä töitä muita ihmisiä varten eikä niin paljon itseä. Muihin melko suoranaisesti vaikuttavassa työskentelyssä on jyrkempi motiivisto.

Viime viikolla oli hienoa, kun maltoin mennä melko hyvissä ajoin nukkumaan ja herätä ajoissa. Oli hienoa olla ilman alkoholia ja on edelleen. Seuraavaksi voisin lisätä listaan työskentelyn tiettyinä kellonaikoina. Facebook, sähköposti ja muut kiinni, nenän eteen töitä. Palkkioksi työskentelystä asetan jotain houkuttelevaa. Nämä periaatteet ovat tuttuja myös tekemästäni kuntoutustyöstä ja voin soveltaa niitä itseeni. Selkeä ja ennakoitava päiväjärjestys, kannustavat palkinnot ja häiriötekijöiden eliminointi auttavat minua vaikeampiakin tapauksia eteenpäin.

Eilen menin taas liian myöhään nukkumaan, kun katselimme boksilta Frostia ja pesin kuopukselle lupaamani uudet vaatteet tänään käytettäviksi. Esikoinen on leirikoulussa ja lopun perheen voimin menimme kauppakeskukseen ostamaan täsmätarviksia esikoisen garderobiin. Söimme myös melko ällöttävän raskaat purilaiset "paremmassa" hampurilaispaikassa. Lapsi meni surkeaksi, kun emme ottaneet jälkiruokaa (rahan ja ajan takia), puoliso alkoi äksyillä lapsen surkeudesta. Pysäytin tilanteen ja kerroin molemmille: on okei päättää, ettei tällä kertaa syödä jälkiruokaa ravintolassa ja on okei tulla siitä päätöksestä murheelliseksi. Lohduttelin sitten lasta ja puoliso lopetti äksyilynsä. (Toisella kertaa puoliso sovittelee ja minä äksyilen. Lisään tämän, ettei tule väärää kuvaa.)

Tänään esikoinen tulee leirikoulusta. Oli jo ikävä! Tänään menen ajoissa nukkumaan. Huomenna aamulla menen liikuntahommiin 8.30 ja sen jälkeen teen töitä pari tuntia kahvilassa. Hyvä suunnitelma, katsotaan miten toteutuu.

Miksi jotkut haluavat tehdä toisille pahan mielen?

Lapsi sai valtavan huutoraivarin, joka ei ollut loppua lainkaan. Syynä oli ilmeisesti yliväsymyksen tila. Viime vuonna lapsi oli ekaluokkalainen ja raivaroitsi usein. Se oli hirveää. Saatan huonossa vireystilassa olla patologisen ääniherkkä ja kaikki nämä vuodet juuri kuopuksen huuto on viiltänyt hermoja todella pahasti. Eikä se tunnu loppuvan ikinä! Tulee suoranaisia väkivaltaimpulsseja, mutta ne torjutaan jyrkästi. Sitten on hyveellinen olo, mutta saanko kiitosta? Heh, sepä olisikin kipeää, jos lapsen pitäisi kiitellä vanhempaansa siitä, ettei tämä lyö. Mutta mielenkuohunnassa kuuluu marttyyriosastolta ininää, kun kaikkeni yritän ja annan eikä toinen yhtään tule vastaan tai ole kiitollinen. Lopulta lapsi rauhoittui siihen, kun rytmitin hengitystä ja naputtelin jostain mukaan tarttuneita akupisteitä (mitä lie, en noista tiedä mitään). Teen aina saman sarjan, joka kuulemma tuntuu tosi kivalta. Teen samaa rauhoitusta itsellenikin, jos pystyn keskittymään.

Varsinaisesti piti kirjoittaa muistiin eilinen keskustelumme. Juttelimme kiusaamisesta ja siitä, miten joskus vitsailusta voi tulla paha mieli. Toisinaan vitsailijat jopa haluavat, että kohteelle tulee paha mieli. Kerroin, että toisissa perheissä sisarukset tekevät sellaista. Itsellänikin on siitä kokemusta. Lapsesta se oli todella outoa. Miksi ne haluavat, että tulee paha mieli? Yritin jutella asiasta, johon ei ole helppoja vastauksia ja yllytin häntä kyselemään myös kavereiltaan, joilla on sisaruksia. Sitten kysyin, tuleeko hänelle joskus paha mieli, kun me vitsailemme. Hassuttelumme on toisinaan riskaabelia. Lapsi nauraa hekotti. Ei todellakaan. Sanoin, että kannattaa heti kertoa, jos tuntuu epämukavalta tai ikävältä. Kuopus saattaa pitää asioita sisällään eikä välttämättä kerro murheistaan, joten yritän välillä muistuttaa, että saa ja kannattaa puhua.

Koulussa tapahtuu kaikenlaista ja etenkin yksi kaveri vaikuttaa taipuvaiselta manipuloimaan. Kuopus kohtaa manipulointia tässä mitassa ensimmäistä kertaa, joten hän on ihmeissään eikä osaa kyseenalaistaa (minun näkökulmastani) räkeitäkään juttuja. Yritän suomentaa noita asioita ja kertoa, missä kohtaa ihmisten rajat kulkevat ja mitä ei saa talloa. Hänen tapansa kertoa noista kuvioista on viattoman ihmettelevä ja se korventaa sydäntä.

Ei ymmärryksen laajeneminen tärvele viattomuutta, vaan opettaa suojaamaan sitä. Rakentavasti, rakentavasti. Jämäkkä omien rajojen asettaminen on ihan mahdollista oppia jo nuorena, vaikka toiset meistä joutuvat sellaista treenaamaan vielä keski-iässä.

Tunnelaavan hallitsemattomat liikkeet

Eilinen meni kokonaan ahdistuksen kourissa enkä pystynyt edistämään työ- tai opintoasioita, vaikka olisi kova tarve ja kiirekin. Lapsuuden flashbackit luullakseni vyöryttivät tunnemössöä esiin ja tuli kaikenlaisia toivottomuuden ja surkeuden oloja. Yleensä on aika eheyttävää, kun nykyhetkessä oman lapsen asiat menevät eri tavalla kuin itsellä ja saan olla tukena siinä, että ne menevät jotenkin fiksusti. Nyt kuitenkin tulin todella väsyneeksi, ärtyneeksi ja ahdistuneeksi.

Katsoin viimeisen osan Pyhiinvaeltajan kuolema -minisarjasta. Sen aloittaminen vaati ponnistusta, koska edellinen jakso päättyi yhden päähenkilön inhottavaan ahdinkoon. Pelkäsin, että sitä näytetään enemmänkin, mutta onneksi pahin esitettiin vain sanallisena kuvailuna henkilöiden dialogissa. Varmuuden vuoksi minulla oli kannettava tietokone sylissä auki, jotta voisin paeta siihen inhottavuuksia. Äänten kuulemista se ei valitettavasti estä. Jostain kidutuskohtauksista nousee mielen pinnalle välillä inhottavia muistikuvia. Ne ovat vain fiktiota, ne ovat vain fiktiota, ne ovat vain fiktiota. (Eikä hokeminen auta.)

Lauantaina kävin ihmisten ilmoilla! Menin mukavaan tapahtumaan hengailemaan ja tapasin pari tuttuakin enkä yhtään murentunut palasiksi. Katselin kuvia ja kuuntelin juttuja. En jutellut kenenkään kanssa pidempään, mutta tapojeni vastaisesti pyysin nimmaria yhteen teokseen ihmiseltä, jonka töistä olen pitänyt kovasti varmaan 30 vuotta. Se oli kiusaannuttavaa, olen todella kömpelö fani. En kuitenkaan tehnyt mitään hävettävää. Kertaalleen olin ahdistua liikaa, kun myyntitilassa oli paksu ilma ja liikaa tungosta. Selvisin siitäkin. Sunnuntaina en jaksanut lähteä uudelleen, vaikka olisi ollut vielä tarjolla mielenkiintoista ohjelmaa.

Muutaman tunnin kuluttua alkaa rento ja mukava tilaisuus, mutta en taida kyetä sinne, koska sosiaalinen pelko vaivaa. Tämä on uutta, ainakaan en muista vastaavaa. Sosiaalisen kanssakäymisen estävä väsymys tai yleinen ahdistus tai depis on ollut tuttua eikä kovin harvinaista viime vuosina, mutta en muista, että angst olisi kohdistunut itse sosiaaliseen kanssakäymiseen.

Takaraivossa nakuttaa, voinko muka hakea mitään duunia, väliakaistakaan, kun olen näin onnettomassa jamassa. Se alkaisi vasta elokuussa, joten aikaa on vielä vetää hakemus poiskin, lohduttelen itseäni.

Joskus pienet asiat suistavat tolalta

Asioiden koko on tietenkin suhteellinen, mutta jos lapsen kaveri tekee virpomisoharit, sen ei pitäisi olla iso juttu minulle, etenkään kun saan nopeasti järjestettyä lapselle uudet (ja reilut sekä kivat) virpomiskaverit. Lapsilla oli melko suuria ja aikuisen näkökulmasta hieman sekavia suunnitelmia ja koko vyyhti tuntui yhtäkkiä lyijynraskaalta minusta, vaikka olen vain sivuhenkilö tarinassa eikä tasapainoani mitenkään oltu uhkaamassa. Paitsi sen osalta, että nyt meidän pitäisi taikoa hieno asu kaverin lupaaman upean kokonaisuuden tilalle.

Lapsuuden takaumasta lienee kyse. Siitä, että olen seissyt värjöttelemässä jossain odottamassa kaveria, joka ei koskaan tulekaan. Nythän lapsen kaveri lähetti tekstarin, ettei lähdekään virpomaan, joten ei jouduttu yksin värjöttelyn lähellekään. Pyysin lasta soittamaan heti kaverilleen ja selvittämään asian. Näin hän myös toimi ja soitteli vielä lisäksi muut virpomisporukan jäsenet läpi ja varmisti, ettei kukaan muukaan joudu värjöttelytilanteeseen.

Itsehän en olisi puhunut oharista enää koskaan. Jonkin ajan kuluttua asia olisi unohtunut mielestäni ja kaveruussuhde olisi jatkunut normaalina. En muutenkaan luottanut oikeastaan kehenkään, joten kaverien tekemät oharit olivat vain vahvistus sille, mitä jo valmiiksi tiesin ihmisten kehnosta luotettavuudesta. Olin kyllä hirveän toiveikas ihmisten suhteen, josko he sillä kertaa pitäisivät kiinni yhteisistä sopimuksista tai lupauksista. Sain myös paljon pettyä. Voi olla, että näennäinen reagoimattomuuteni tökeröihin temppuihin sai ihmiset kuvittelemaan, ettei heidän käytöksensä ollut itse asiassa tökeröä tai jos oli, minulle sillä ei ole merkitystä, joten vastakin voisivat käyttäytyä miten sattuu piittaamatta tunteistani tai yleisestä reiluudesta.

Katkerimpia kokemuksia olivat ne, kun olin valmistautunut viimeisen päälle ja kaverit joko jättivät tulematta tai tulivat paikalle ja pilasivat kaiken. Esimerkiksi retkelle herkullisin eväin ja mankoin valmistautunut pikku-minä lopulta sai yrittää pelastaa C-kasetteja niiden päälle kaadetulta mehulta. Mahdoinko tuntea vetoa vähemmän reiluihin kavereihin? Siltä vaikuttaa, vaikka en ole niin varma, oliko minulla paljonkaan valinnanvaraa.

Tänään kuitenkin keräsin itseni ja rakentelimme lapselle tyylikkään virvonta-asun talosta löytyvistä tarvikkeista ja pisteenä iin päällä oli palkkiopönikän reunan yli ihmettelevä pehmokissa. Retki oli menestys, mutta nyt tunnen olevani aivan puhki. Olen myös morkkiksessa siitä, että valvoin illalla yhteen asti ja nukuin puoli kymmeneen, vaikka en älyllisellä tasolla käsitä, mikä morkkiksen aihe se on. 1 tasapainoharjoitus tämä elämä.

Vääntämö

Tarjolla on hyvin kiinnostava vuoden mittainen sijaisuus, jota minun oikeastaan on pakko hakea. Oman mielenrauhani vuoksi ainakin. Hirvittää ja innostaa yhtä aikaa vaihtelevassa määrin ja sisäinen vääntämöni höyryää täysillä. Oli vaikeaa keskittyä liikuntaankaan, kun sisäinen moniääninen keskustelu ei ottanut tauotakseen. Yhtäältä, toisaalta, kolmaalta, neljäältä...

Myös perusasioista on saanut vääntää. Alkoholittomuus sentään tuntuu menevän vääntämättä. Rästissä on pino kirjoittamista vaativia tehtäviä, jotka haluan tehdä, mutta sen sijaan pelaan stressiä lievästi nostattavaa Facebook-peliä. Hommien nysvääminen on itse asiassa miellyttävää, kun ei (vielä) ole pakkotahtia. Sisäliikuntaa suostuin harrastamaan eilen melko pienellä väännöllä. Ulkona olisi muuten mainiota, mutta sepelin hengittäminen ei tee hyvää flunssan runtelemille keuhkoille. Mutta jos edes vähän otan aurinkoa, hyvä.

Vertasin terapiassa sisäistä suostuttelua, neuvottelua, motivointia, patistamista jne. lastenkasvatukseen - rasittavassa mielessä. Terapeutti tuumasi, että lasten kohdalla olen ilman muuta sitä mieltä, että vaivannäkö on perusteltua ja rasittavuuden sietää, koska lapset kehittyvät, heistä tulee isoja ja pärjääviä ja minun tukeni on siinä tärkeä tekijä. Eikö samaa ajatusta voisi soveltaa itseenkin?

Auts.

Kyllä voisi ja varovaisesti yritän lähestyä tätä ajatusta, että saatan minäkin tarvita itseltäni hyvää ja rakentavaa kohtelua, kuten ajattelen lastenikin tarvitsevan - ja ansaitsevan. Mikään hyvä yritys ei mene hukkaan, vaan on askel pitkällä oppimisen ja kehityksen tiellä. Minä ja lapseni olemme kyllä kärsimättömiä ja haluaisimme jo olla perillä ja onx pakko jos ei haluu. Ja sitten väännetään vääntämössä asioita tolilleen.

Tipaton mämmikuu

Ihmettelen, miten sosiaalisesti hankalaa tipattomuus on - pääni sisällä. Jos puhun siitä jotain, alan änkyttää. Vetoan lääkitykseen. Äh. Voin olla ilman alkoholia vaikka pelkän päähänpiston vuoksi enkä ole velvollinen selittelemään sitä kenellekään. Puolison kanssa tietysti juttelen ja teen selväksi senkin, etten (tietenkään) puutu hänen alkoholinautintoihinsa. Haluan nyt kokeilla kunnolla, mitä alkoholi tekee aivokemialleni ja uskon, että selvä tauko antaa siitä parhaiten informaatiota. Toki pakkaa sekoittaa uuden lääkkeen aloittaminen, mutta en jää odottamaan alkoholittomuuden kanssa nyt ketään enkä mitään.

Alkoholi itsessään tutkitusti suorastaan tuottaa depressiota ja pahentaa muista syistä johtuvaa depistä, joten hulluhan olisin, jos en testaisi absoilua. (Ahhahhaa, hullupa hyvinkin.) Taas kerran mieli, uni, iho ja maha paranevat huiskis vain ja elämäni on 175 % tuuheampi. Tai ehkä nukun paremmin ja voin hieman paremmin. Talviaikaan punaviiniä tekisi mieleni lähes joka ilta. Turhan usein noudatan mielitekoani ja nautin yhdestä lasillisesta puoleen pulloon useampia kertoja viikossa. Ei sellainen määrä voi olla depressiopotilaalle erityisen viisas, vaikka liikuttaisiin laskennallisen kohtuukäytön rajoissa.

Alkoholi on ollut osa sosiaalista elämääni ja aikuisen minän nautiskelua, omaa aikaa, niin kauan, että vaatii apuvälineitä siirtyä kivuttomasti tipattomaan. Ostin alkoholitonta olutta. Vielä kun olisi hyvänmakuinen alkoholiton punaviini. Vähän ajan päästä en enää kaipaa sellaista, mutta siirtymävaiheen tuskia tuollaiset välineet helpottavat.

Tipattomuus tarkoittaa, että on ongelma. Näin ainakin joka tammikuu eri tuuteista toitotetaan. Osa toitottajista tuntuu sanovan, että olisi parempi olla myöntämättä ongelmaa ja jatkaa vain samaan malliin. Tai kaiketi tehdä jotain muuta kuin olla tipaton. Onneksi saan itse tehdä alkoholin sisäänotolleni mitä huvittaa. Ainakin vähentämisen suuntaan. Epäilen, että minulla on päässäni alkoholiin liittyvää problematiikkaa ja joko korjaan sen tai eliminoin sen epäiltyjen listalta.

En halua enää koskaan ottaa törkeitä määriä alkoholia. Tuntuu kamalalta, miten paljon olen marinoinut itseäni sisäpuolelta kaikenlaisilla liemillä ja mitä hölmöyksiä olen tehnyt kännissä. En voi sanoa etten enää koskaan ota liikaa, koska pääni toimii välillä todella oudosti ja saatan tehdä surkeita valintoja, mutta yritän opettaa itseni välttämättän läträystä, kun tiedän, ettei siitä seuraa kivoja eikä hyviä asioita.

Jännittävin tulkinta tipattoman tammikuun yhteydessä on se, että tipatonta vietetään siksi, että halutaan olla muita parempi ihminen. Kaikkea ei toki voi ymmärtää, mutta tuollaisen ajatuskulun edessä luovutan heti enkä edes yritä.

Moralisoijat ovat kaikkialla

Moni ajattelee, että hyvään pyrkivä ihminen on moralisoija. Ihan sama, vaikka tyyppi ei tuomitsisi muiden valintoja tai saarnaisi omien valintojensa ylemmyydestä. Pelkkä hyvään pyrkiminen riittää. Jos tällainen hyvään salailematta pyrkivä ihminen "jää kiinni" jostain inhimillisestä, osa porukasta on kärkkäänä repimässä, huutamassa ja haukkumassa, miten paha ja huono tämä on. Kauttaaltaan. Ja kaikki hyvään pyrkiminen on vain ollut feikkiä. Joskus mietin, että Suomessa ei ole anteeksiantamattomampaa syntiä kuin pyrkiä hyvään, mutta en tiedä, koskeeko se vain Suomea.

Moralisoija tarkoittaa kuitenkin henkilöä, jolla on kova kiire tuomita ja kasvattaa niitä, jotka eivät elä juuri hänen moraalikäsitystensä mukaisesti. Moralisoija on kiinnostuneempi muiden elämästä ja omat valintansa hän selittää aina parhain päin.

On vaikeaa ymmärtää, mikä ajaa niitä, jotka käyvät mielenterveysaiheisillä keskustelupalstoilla moralisoimassa lääkkeiden käyttöä. Keskusteluissa näkee monesti ulkopuolisten ihmettelyä siitä, miten arkipäiväisesti mielenterveyskuntoutujat (tai -potilaat, miten haluatte) suhtautuvat lääkkeisiin ja vertailevat niitä keskusteluissa. Ikään kuin jokapäiväiseen elämään liittyvät kemiat pitäisi pitää piilossa ja puhua niistä vain pimeässä komerossa omalle kouralleen. Vedättekö ihan mitä tahansa, saatetaan ihmetellä. Osa myös mielestään tietää, ettei lääkkeistä voi olla kenellekään mitään hyötyä ja jopa, ettei mikään tutkimus tue niiden käyttöä. (Kyllä, musta on valkoinen, jos tarpeeksi kauan jankuttaa ja kovasti uskoo.)

Oli jokseenkin kurjaa, kun eräästäkin metatutkimuksesta uutisointi keskittyi SSRI-lääkkeiden köykäiseen apuvoimaan lievemmissä masennustiloissa ja lähes täysin ohitti sen, että vaikeissa masennustiloissa niiden avusta on kiistaton näyttö. Nyt jokainen puskista noussut tietäjä kiljuu, ettei niistä ole kenellekään mitään hyötyä ja lääkärit määräävät niitä vain, koska ovat korruptoituneita. Gaah.

Kunnollinen ihminen ei käytä lääkkeitä, vaan ottaa itseään niskasta kiinni, syö terveellistä perusruokaa ja käy hiihtämässä, jolloin ei tauti vaivaa.

Nukkumaanmenoaika, mikä se on

Ensimmäisen agomelatiinin ottaminen tuotti heti päänvaivaa, sillä ohjeissa lukee, että se pitää ottaa nukkumaanmenoaikaan. Kyseinen aika on normaalisti mitä tahansa 23.30 ja 02 väliltä. Päätin ottaa sen kello 23. Varhaisempi kellonaika olisi mennyt raastavasti kipurajan yli eikä myöhemmästä olisi vastaavaa hyötyä, jos aamutokkuraisuus vaivaisi. Heräsin kivuttomasti 7.30. Alkuyöstä heräilin omituisiin tuntemuksiin pariin otteeseen. Kädet tuntuvat lämpimiltä oli yksi. Itsetarkkailu kävi kierroksilla. Levottoman alkuvaiheen jälkeen nukkua posotin täysillä aamuun. Muita vaikutuksia on tässä vaiheessa turha monitoroida, paitsi tietysti kyttään maksa-asioita.

Googlailuni perusteella yleisesti kiitellään sitä, miten agomelatiinilla ei ole kielteisiä sivuvaikutuksia. Maksan poksahdus olisi tietysti äärimmäisen kielteinen vaikutus, mutta erittäin harvinainen ja sitä seurataan verikokein ja peilistä keltaisuutta tiirailemalla.

Tänään on kevätpäiväntasaus ja kevätpölyntuuttaus. Tekee mieli ulos valoon ja sitten jo melkein tikahtuu sepeli-ilmaan. Sain pienimuotoisen itkupotkuraivarin lähteissäni, kun lapsi oli kokeillut aurinkolasejani ja jättänyt ne palauttamatta paikalleen. Lopulta ne löytyivät portaista hänen sukkiensa alta. Sitten vähän nauratti. Olen tottunut pitämään itseäni tasaisena ihmisenä, joten nämä meuhkaamiset yllättävät. Talossa olin vain minä, mitään vahinkoa ei sattunut kenellekään.

Kaipaan aurinkolaseja kovan valon takia. Ne auttavat myös sosiaalisissa ahdistuksissa, joita saattaa yllättäen tulla. Onneksi harvoin. Tai mistä tiedän, kun niin paljon kyyhötän kotona? Myös hyvin sisäistetyt peruskäytöstavat auttavat. Toista oli nuorella yliopisto-opiskelijattarella, joka istui bussissa vieressäni ikkunan puolella. Hän alkoi pyrkiä ulos sanomatta sanaakaan. Katsoin häntä ja kysyin ystävällisesti: "Haluatko jäädä tässä?" Hän ei sanonut mitään, vaan olisi varmaan kiivennyt ylitseni, jos en olisi siirtynyt. Sanoin hänelle edelleen ystävällisesti: "Ole hyvä."

Ensireaktioni oli, mistä kiven alta näitä möllöjä tulee. Sitten mietin, että hänellä ehkä on jotain estoja ja kammoja. Paras lääke omiin huomattaviin vaikeuksiini nuorena oli mielikuvaharjoitella erilaiset tervehdykset, osanotot, anteeksipyynnöt ja muut pyynnöt, kiitokset, toivotukset ja vastaavat selkäytimeen asti. Sillä tavalla säilytän mielenrauhani niinäkin päivinä, kun sosiaalinen kanssakäyminen tuntuu ylivoimaiselta. Menen autopilotilla. Joskus arkiset kohtaamiset tuovat suurta iloa ja valoa päivään, vaikka ne olisivat vain ohikiitäviä ovenavauksia tai huomautuksia säästä. Ihminen on syvällisesti sosiaalinen olento, jonka selviytyminen perustuu siihen, että on muitakin ihmisiä. Siksi on tärkeää tuntea olevansa osa verkostoa.

Lähtökohtani ei ollut ihan helppo, koska en lapsena ymmärtänyt, mitä varten nuo automaattisilta jankutuksilta tuntuvat puheenparret olivat. Sitten tajusin, että juuri sitä varten, ettei tarvitse jokaista asiaa miettiä perin pohjin vuorovaikutuksessa, vaan voi minimirasituksella tuottaa varsin yksiselitteisiä viestejä missä tahansa tilanteissa ja toimia adekvaatisti. Epäadekvaatti toiminta tuottaa rasittavaa kitkaa, stressiäkin ja haittaa maailmassa kulkemista. Peruskohteliaisuus puolestaan voi avata oven ilahduttaville kohtaamisille ja joskus pitkällisemmillekin hyville asioille. Sitä paitsi kaikki ihmiset ovat arkisen huomaavaisuuden arvoisia.

LÄÄKKEET!

Maksa-arvoni ovat oikein hyvät, kertoo laboratorio ja näin pääsen aloittamaan uuden lääkkeen, jonka vaikuttava aine on agomelatiini. Se on melatoniinin johdannainen. Kävin ostamassa sitä kuukauden kokeiluannoksen ja Voxraa (bupropionia) ja ne maksoivatkin yhteensä reilusti yli satasen. Auh. Voxrasta on ollut apua, mutta ei uskoakseni mitään haittaa vajaan vuoden aikana, kun olen sitä käyttänyt, mutta jos saan lisäapua tuosta Valdoxanista, aina parempi. Sen pitäisi säätää myös unia paremmalle tolalle. Farmaseutti sanoi rohkaisevasti kuulleensa paljon hyvää agomelatiinista.

Duodecimin Terveyskirjastolla on mielestäni käyttökelpoinen artikkeli masennuksen hoidossa käytettävistä lääkkeistä.

Valdoxan pitää ottaa illalla ja se väsyttää, joten nyt psyykkaan itseäni suostumaan väsyttävän lääkkeen ottamiseen. Pääni junnaa menneisyydessä, koska alkujaan iltavalvomiset tulivat tärkeiksi, kun omaa aikaa ei kerta kaikkiaan ollut, jos ei venyttänyt illasta hereilläolotunteja. Nyt omaa aikaa on eikä ole mikään välttämättömyys valvoa. Se ei ole hauskaa eikä fiksua millään tavoin. Nyt kun vielä pääni saa pääni uskomaan tämän.

Olen vihdoin tainnut päästä terapianjälkeisestä tupakanhimosta eroon. Juuri muuten kuin baarissa tai terapian jälkeen ei ole tehnyt mieli ja baareja sekä runsasta alkoholinkäyttöä olen vältellyt, koska en halua lisäsyitä häpeään ja morkkiksiin. Kun tulin ulos terapiasta, tupakan asemesta Creamin I Feel Free alkoi pyöriä päässä. Se oli mukavaa vaihtelua, koska kovin usein päässäni soi seuraava:

There's something solid forming in the air,
The wall of death is lowered in Times Square.
No-one seems to care,
They carry on as if nothing was there.
The wind is blowing harder now,
Blowing dust into my eyes.
The dust settles on my skin,
Making a crust I cannot move in
And I'm hovering like a fly, waiting for the windshield on the freeway.

Genesiksen Lamb Lies Down on Broadway tuntuu sopivan depressioon kauniisti ja sisäinen huolehtijani miettii taas, voiko siitä seurata jotain pahaa, kun nauttii depressioteemaisesta musiikista. Muu minä on sitä mieltä, että musiikki ei haittaa, jos se ei ruoki tuhoisia ajatuksia itseä tai muita kohtaan. Aina on plussaa, jos pystyn kuuntelemaan musiikkia. Se ei ole ollut mikään itsestäänselvyys depressioaikoina, mikä on oikeastaan järkyttävää, kun ajattelee, miten tärkeää osa elämääni musiikki on ollut. Vaikeuksia on myös kirjojen ja elokuvien kohdalla, mikä on samasta syystä järkyttävää. Yritän olla ajattelematta asiaa kovin paljon, ettei tule hirvittävää tappiomielialaa.

Olen tänään hypettänyt kaverien kanssa tasa-arvoisen avioliittolain saatua paljon kannatusta lyhyessä ajassa. Tunnen kelluvani hetken vaaleanpunaisilla pilvillä sateenkaarien loistellessa ja taivaallisten käyrätorvien soittaessa suloisinta ja kirkkainta melodiaa. Toivottavasti kannatusta kertyy ainakin se 250 000, joka on tavoitteena. Suoranaista lepoa on viettää tasa-arvon päivää positiivisissa merkeissä.

Menestyksen hinta

Kävin labrassa antamassa verinäytteen kuin kuka tahansa meistä. En joutunut neuvottelemaan kanssani, vaan varasin ainoan jäljelle jääneen ajan ja hurautin paikalle bussilla. Istuskelin odotustilassa suositellun vartin ajan. Hoitaja oli todella miellyttävä ja nopea, lähdin ulos hymyillen. Arkisten kohtaamisten onnistuminen on nykyisessä mökkihöperöityneessä tilassa merkityksellistä. On mukavaa, kun toinen ei tunnu pitävän omituisena.

Menin aasialaistuotteiden kauppaan ja vaivuin nollatilaan. Kaupassa pystyn yhä siihen, jos tarjolla on riittävän erikoisia tuotteita ja tuolla oli ainakin kiinalaisia, japanilaisia, taiwanilaisia, korealaisia, intialaisiakin. En ajatellut mitään, en tuntenut mitään, otin vain erilaisia tuotteita aistimistani sisään. Katselin niiden värejä, muotoja, nimiä ja käyttötarkoituksia. Nollatilassa tunteiden lisäksi ajantaju katoaa ja muutun jonkinlaiseksi robottikameraksi. Joskus taidenäyttelyssä (yksin) tämä myös onnistuu, samoin kävellessä.

Jostain syystä aina nollailun jälkeen tulee huono omatunto. Ilmeisesti koska se on ajan haaskaamista, en tee silloin järkeviä asioita. Kävely vielä menettelee, kun saan liikuntaa - sehän on järkevää. Mutta kaupassa venyminen! Senkin ajan olisin voinut vaikka hakata tietokonepeliä. Syyllisyydentunne juontanee juurensa lapsuudesta. Menin silloin nollatilaan yhtenään. Istuin portailla ja katsoin korkeasta porrasikkunasta. Siirsin katseen tarkennusta ikkunan sisäpinnasta ulkopintaan ja edelleen ikkunan takana oleviin asioihin ja takaisin. Sitten olin taas myöhässä koulusta tai läksyt jäivät tekemättä tai jäljet siivoamatta tai syömättä tai pyykkäämättä tai käymättä ruokakaupasta ruisleipää... Ja mihin käytin aikani? En mihinkään! En edes ajatellut mitään tietoisesti, tuijotin vain.

Nyt nollailin suunnilleen puolitoista tuntia Aasia-kaupassa ja toisessa eksoottisessa puodissa ja tunsin syyllisyydentunteen nakertavan vatsanpohjalla. En aiheuta mitään haittaa kenellekään, jos kerran viikossa menen nollatilaan. Tai vaikka menisin joka päivä! En tee sitä nykyään seurassa. Miten se voisi haitata minua itseäni? En tiedä, mutta yritän keksiä rationaalista syytä huonolle omalletunnolle eikä sellaista ehkä ole olemassakaan.

Etsin asiaan liittyviä sanoja, vajoaminen ei tunnu oikealta. Ennemminkin astahdan tästä todellisuudesta aivan vieressä, ohuen seinän takana olevaan todellisuuteen.

En usko, että kyse on meditaatiomaisesta tilasta, pikemminkin autistisesta tilasta. Muistan välähdyksenomaisia tilanteita, kun olen saanut huonoa palautetta tyhjästä tuijotuksestani lapsena ja nuorena. Epäilemättä sellainen tuntuu häiritsevältä, kun toinen yhtäkkiä katoaa seinän taa toiseen todellisuuteen, vaikka näköjään on yhä paikalla. Siksi ilmeisesti en olisi saanut olla tilassa.

-------------------------

Menestys tänään oli sitä, että puin heti aamulla päivävaatteet, nautin hyvän aamupalan ja hoidin laboratorioasian. Kävelin hieman auringonpaisteessa, vaikka näppini olivat jäätyä. (Lainasin lämpimät hanskani teinille aamulla, kun hän ei ollut löytää omiaan, vaikka taksi jo odotti.) Kotimatkalla tulin ajatelleeksi, mitä visioita minulla voisi olla alalle X, joka kuuluu hallitsemiini erikoisalueisiin. Ei mitään, tuhahdin. Minulla ei ole mitään annettavaa mihinkään, tuottui jostain aivojen osasta.

Toipumiseen on vielä matkaa. Tuon melko vaatimattoman reissun päälle väsyin niin, etten jaksa huomenna matkustaa toiseen kaupunkiin kokoustamaan kiinnostavasta ja antoisasta asiasta, jossa voisi olla tulevaisuuden järkevää työtä. Ehkä on parempikin olla viemättä depressiotaan sinne haisemaan. Toki sitten menetän lopullisesti ja ikuisesti kaikki mahdollisuudet eikä minusta enää koskaan voi tulla mitään, jos koskaan olen ollutkaan.

Noin, kun kirjoitin sen tuohon, voin mennä rauhassa nukkumaan ajatellen sinisiä nolla-ajatuksia.

Heti kaikki muuttuu joka tavalla paremmaksi

Onnistuin tänään pitämään suunnitelmani ja menin lasten kanssa ulos kävelylle. Tepastelin rauhallista tahtia nelisen kilometriä. Aurinko paistoi ja aurinkolasit estivät tehokkaasti aivojen halkeamisen. Maltoin mennä hitaasti, vaikka tavallisesti harpon kuin viimeistä päivää. Ei tullut huono olo, vaikka flunssa on runnellut jo viikkoja.

Nuorempi lapsi valitti ja hiukan hermostuin siitä. Välillä ruikuttavalta tuntuva äänensävy nirhaa pahaa hermoa enkä jaksaisi millään olla rakentava. Sentään jaksoin vähän yrittää enkä alkanut itse ruikuttaa tai kiukutella, vaikka yritykseni eivät auttaneet. Kuopus on liikuntaa paljon harrastava kouluikäinen, mutta oikeus märinään kuuluu lapsille ja aikuiset saavat märinästä jonkin verran märinöidä, kunhan eivät pilkkaa, nolaa, syyllistä tai muuta vastaavaa.

Liikunnasta, raikkaasta ilmasta ja valosta tuli hyvää oloa. Puolison keittämä kahvi maittoi reissun päälle ja vielä nytkin tuntuu miellyttävältä. Jaksoin jopa käydä suihkussa. Mieli alkoi kelata tuttua nauhaa. Nyt oli hienoa, joten huomenna menen taas ulos kävelemään ja ylihuomenna ja sitä seuraavana. Kaikki muuttuu paremmaksi. Vointi, maha, iho, mieli, kunto. Kaikki. Minusta tulee taas terve ja hyvinvoipa. 

Tunnistan jo tämän ylioptimistisen kelan joka yleensä vie suoraan romahdukseen. En ole onneksi enää pitkään aikaan uskonut siihen, vaan muistuttanut itseäni ottamaan rauhallisesti ja hengittelemään. Jos menen ulos kävelemään huomenna, ylihuomenna ja ylihuomisen huomenna, hyvä homma! Jos en mene, menen seuraavana päivänä tai ennen pitkää kumminkin ja otan siitä kaiken ilon irti. 

Menemättömyys ei tarkoita kaiken hyvän kehityksen lopahtamista tai ikuista tuomiota kärsimykseen ja puolinaiseen elämään. Se ei tarkoita, etten enää koskaan harrasta liikuntaa. Jos en veny tai muuten kykene lähtemään ulos, voin vaikka tanssia tai pelleillä jumppapallolla. Venytellä tai tehdä muutamia etunojapunnerruksia ja kyykkyjä. Veivata kahvakuulaa. Muistaa vaihtaa asentoa tietokoneen äärellä ja heilutella jalkoja. Tai sitten vain hengitellä. Eikä lojuminenkaan ole epäonnistuminen tai ikuinen tuomio, vaan voin mennä seuraavan hetken tullen muitta mutkitta liikuskelemaan.

Olisi ehkä hienoa, jos pienen lenkin teko olisi yhtä juurtunut päivärutiiniin kuin hammaspesut aamuin illoin. Niitä en mieti enkä kyseenalaista, suoritan vain automaattisesti. Kuopus tarjoaa tähän ratkaisuksi koiraa. Mutta ei ei, ei enempää eläviä olentoja vastuulleni nyt, vaikka koirien ystävät sanoisivat mitä koirien depressiota ehkäisevästä voimasta.

Puoli kahden murmelihetki

Voitaisiinko sopia, etten istu sohvalla puoli kahdelta, jos olen päättänyt mennä järjelliseen aikaan nukkumaan? Joskus tuntuu olevan sitä mahdottomampaa tehdä jokin (triviaali) asia, mitä varmemmaksi sen päätän. Ainakin, jos päätöksen ja toteutuksen välillä on useampi tunti. Sisäinen en tiedä kuka alkaa selittää kaikenlaista, kuten tänään olisi ollut kivat juhlat joihin en flunssan takia päässyt ja olisin joka tapauksessa vielä valveilla, jos olisin mennyt. Selittäjän mielestä myös jotain kivaa pitää saada korvaukseksi menetetystä hauskuudesta. Valvominen ei ole erityisen kivaa pitkällä tähtäyksellä, kun sisäinen kello sekoilee ja olen koko ajan puoliväsynyt. En jaksa enää olla väsynyt koko ajan. Siksi yritys tehdä päiväjärjestyksestä järjellinen.

Vanhastaan vihaan rutiineja, päiväjärjestyksiä, identtisinä päivästä toiseen toistuvia toimintasarjoja. Ne tuntuvat orjuuttavilta. Nyt kuitenkin jatkuva väsymys, sekavuus, asioiden unohtelu, toimitettavien tehtävien repsottaminen, epämääräinen haahuilu syö oman elämän. Toimintakyvyn lasku ja uupuneisuus vasta ovatkin orjuuttavia ja kutistavat elinpiirin herneeksi. Kehitän vielä päiväjärjestyksen, jota voin noudattaa ilman jatkuvaa kapinointia. Tai kehitän asenteita. Tai jotain, pakko saada jollain tapaa tilanne muuttumaan.

Kehittelin äsken kunnianhimoista suunnitelmaa. Voisin mennä ulos kävelylle huomenna. Ehkä joku lapsikin lähtisi mukaan. Menen, jos flunssa ei estä. Viisi minuuttia sinne ja viisi takaisin, jos en jaksa enempää. Laitoin myös suurimot tekeytymään iltapäivällä, jotta saan aamulla puuroa. Hyvä minä. Paljon enemmän olisi pitänyt... yrittää sisässäni inistä eräs, mutta jos nyt saisin hänet nukkumaan, hyvä olisi.

Marinaa ja valitusta

Päähän sattuu ja joudun käyttämään aamuisin kaksi tuntia hengityselimien louhimiseen yöllä kertyneen räippeen alta esiin. Aargh. Kova kevättalven valo tuntuu viiltävän aivoja. Erilaisten koneiden tavallisesti kuulumattomat mörinät resonoivat flunssaisessa päässä inhottavasti ja tekee mieli pakoon. Mutta minne? Reippaus ei ole luonani, haluan marista kaikesta.

Mariseminen on huono asia, valittaminen on sen sijaan perusteltua. Siksi huomaatte, että sanailijat saattavat nimittää aiheellista valittamista marinaksi. Oikeus valittamiseen halutaan kieltää ja esittää, että asiat joko ovat hyvin tai jos eivät ole, se on valittajien omaa syytä.

Valittaja on myös kätevä kielteinen nimitys. Valittaja on se, joka aina keksii asioista kielteiset puolet ja alkaa marista niistä. Tiedän tällaisia negatiivisen ajattelun mestareita ja heidän asenteensa voi tuntua joskus raskaalta. Toisaalta yhteisössä on tärkeää, että joku etsii ja tuo esiin riskejä ja ongelmia - tuo realismia ja tasapainoa apaatikkojen, yksiviivaisten, intoilijoiden, säntäilijöiden ja katteettomien optimistien joukkoon. (Ei kovin hyvä tai kattava lista. Mutta olkoon olematta.)

Olen itse ollut noissa kaikissa rooleissa. Ilmeisesti haen luontaisesti sitä, että eri näkökulmat otetaan huomioon. Siksi olen itse valmis muuntautumaan esim. valittajaksi, realistiksi tai hattarapäiseksi intoilijaksi, jos kokonaisuus sitä vaatii. Paska-Midas sanoo, että sellainen kameleonttimaisuus on luonteen heikkoutta. Analyytikkoni kuitenkin kertoo, ettei roolin vaihtaminen edellytä omistä arvoista luopumista, jopa päin vastoin, joten syytä itseruoskintaan ei siinä kohtaa ole. Ehkä muuntautumiskyvyn ja kokonaisuuden tasapainotustarpeen voi nähdä vahvuutena. Jos ja kun palaan työelämään, liitän tämän CV:n taitolistaan. (Heko heko.)

Vali-valittaja on se, joka marisee, kun kovia kokenut tuttava aina valittaa. Vali-valittajan mielestä pitäisi aina esittää kaiken olevan okei, vaikka toinen vanhemmista olisi hiljattain kuollut, puoliso sairastunut vakavasti ja lapsi osoittautunut vaikeavammaiseksi. Vali-valittajan mielestä on ikävää, jos hänelle tulee paha mieli toisen ihmisen karmeista kokemuksista. Eikä se toinen välttämättä lohduta, vaikka kuulijalle tulisi paha mieli! Ihme tyyppi. Ei sellaista jaksa tapailla.

Tänään näköjään sohin passiivis-aggressiivisesti ilmaan ja marisen. Voisin myös keittää lisää kahvia ja etsiä kaapista ruokaa ja marista. Tehdä kolme kyykkyä fillarilihasten ylläpidoksi ja marista. Istua sohvalla nauttimassa karkkipäiväkarkkeja lasten kanssa ja olla vaihteeksi marisematta. Paitsi ehkä vähän voin valittaa flunssataudin kauheutta ja saada parantavia halauksia. Joskus saa pyytää sympatiaa lapsilta, kunhan pääsääntöisesti tuki ja apu kulkee toiseen suuntaan.

Biafran opetukset

Triviaalit vaivat, flunssa tällä kertaa, hermostuttavat. Paska-Midas on sitä mieltä, että depikselle tyypillinen itsekeskeisyys on vastenmielistä ja flunssasta hermoilu naurettavaa. Eli riita on pystyssä heti aamusta. Hoivaajan mielestä kannattaa heti yrittää levätä ja hemmotella, että tauti menisi mahdollisimman pian ja pienillä vaurioilla ohi. Ulkona vallitsee harmaa ja kylmä penseys, tavoistani poiketen pysyttelen vuoteessa peiton alla. Lämpöä on hieman.

Tiuskin aamulla kuopukselle, kun hän oli säätänyt kannaltani lievästi harmillista, mutta helposti korjattavaa juttua. Puoliso tiuski jostain muusta syystä. Lapsi näytti myrtyneeltä. Pyysin häntä luokseni, halasin kunnolla ja sanoin, että tästä tulee hyvä ja kiva päivä. Ovelta hän sanoikin jo iloisen kuuloiset hei-heit. Minulla on valtaa tehdä asioita hänelle pahemmaksi, mutta myös paremmaksi. Teen varmaan joka päivä vähemmän viisaita valintoja lasten kohtelussa, mutta joka päivä voin myös korjata virheitäni. 

En jumitu vanhemman roolissa tekemiini mokiin toisin kuin kaikkiin muihin, ikivanhoihinkin, vaan pyrin heti toimimaan niiden korjaamiseksi. Mietin välillä, mistä se johtuu. Ehkä siitä, että depressio on vanhempaa perua kuin lapseni, vaikka se ensi kertaa ilmeisen invalidisoivasti puhkesi esikoisen jälkeen.

Moni kokemus lasten kanssa eläessä on tuntunut korjaavan omassa lapsuudessa repsottamaan jääneitä asioita. Tietenkään lastenkasvatus ei ole minua, vaan lapsia varten, mutta tämä on miellyttävä sivuvaikutus. Minä jouduin itsenäistymään liian varhain, mutta omien lasteni ei tarvitse. En mene myöskään toiseen ääripäähän, vaan etsin juuri näille persoonille sopivia polkuja. Yritän noudattaa sitä vanhaa neuvoa, ettei kalan lätkäisy nenän eteen riitä, vaan pitää opettaa kalastamaan itse.

Toisaalta jotkin oman lapsuuteni puutteet korostuvat, kun näen, miten omilla lapsillani hurisee. Miksi minä en saanut tarvitsemiani asioita, kysyy sisäinen pikkulapsi enkä voi vastata siihen muuten kuin että elämä on epäreilua. En halua pystyttää noitavainoa ja syyllistää vastuullisia, mutta se täytyy sanoa ääneen yhä uudestaan ja selkeästi: se ei ollut minun syytäni. Se ei johtunut minun huonoudestani tai kelvottomuudestani, vaan hankalista olosuhteista ja muiden tekemistä virheistä, ajankohdan heikosta masennuksen ja neurologisten poikkeavuuksien ymmärryksestä ja muusta sellaisesta.

Lapsena ajattelin 70-luvun tapaan köyhien maiden nälkäänäkeviä lapsia ja koin yhtä aikaa sekä raastavaa empatia-ahdistusta että häpeää siitä, kun tunsin, että minulta muka puuttuisi jotain. Minulla oli vaatteet, vaikka usein risat ja likaiset. Minulla oli katto pään päällä, vaikka sen alla vallitsi kaaos. Minulla oli ruokaa, vaikka sitä oli vaikeaa syödä aistipoikkeavuuksien takia. Minulla oli liikaa vastuuta verrattuna valtaan tai kykyihin ja perusturvallisuuteni perustui siihen, että pystyisin ratkaisemaan omin voimin kaikki pulmat. Mutta oli väärin valittaa sellaisesta, kun on niitä, joilla menee paljon huonommin. Ei ollut oikeutusta tuntea kiukkua tai surua puutteista, piti purra hammasta ja pärjätä. Pärjäsinkin siihen pisteeseen asti, etten enää pärjännyt.

Sisältäni jengin löysin

Sain terapeutilta kuvan, jossa oli erilaisia pallukoita. Ne kuvaavat sisälläni temmeltäviä tyyppejä. Niitä on kokonainen jengi. Lapsia ja aikuisia. Esimerkiksi on luova ja iloinen lapsi, touhuava ja temmeltävä. On kiukutteleva ja auktoriteetteja vastustava. Yksi on avuton reppana. Aikuisista mainittakoon Paska-Midaksen lisäksi viileä analyytikko (josta on aina ollut hyvin paljon apua, uskoisin), hoivaava hempeys ja vastuullinen aikuinen tai reipas vanhempi. (Sivupersoonista ei kuitenkaan ole kyse.)

Päässäni on sisäistä monologia vain silloin, kun suunnittelen puhetta tai kirjoitusta, muuten käynnissä on dialogi. Ei ole harvinaista, että olen eri mieltä kanssani. Terveenä se on ollut antoisaa, nyt sairaana pahimmillaan turhauttavaa. Välillä dialogi käydään näiden hahmojen välillä. Esimerkiksi vastuullinen aikuinen kertoo, että pitää mennä nukkumaan. Mutta kun mä en haluu, vastaavat auktoriteetteja automaattisesti vastustava ja välittömiin iloihin satsaava lapsi. Haluan vielä leikkiä.

Pakottaminen ei auta, itsekuri ei auta, painostaminen, pelottelu, uhkailu eivät auta. Motivointi auttaa. Muistat kai, miten mielllyttävältä tuntuu, kun on nukkunut tarpeeksi. Vointi on parempi ja jaksaa leikkiäkin nautinnollisemmin. Enää ei ole pakko venyttää omaa aikaa unien kustannuksella, joten voisin hyvällä syyllä jättää valvomiset. Vielä kun tämä oivallus siirtyisi uhmikselle ja välittömiä nautintoja halajavalle minälle. Hoivaaja tuumaa, että kai nyt tämän kerran, jos siitä tulee hyvää mieltä ja oman elämän elämisen oloa. Vastuullinen nostaa kädet pystyyn ja kriitikko virnuilee aamulla: Taas epäonnistuit. Et edes nukkumaan osaa mennä.

Sekä ulkoisten että sisäisten lasten kanssa tulee usein turhautuminen. Eikö tätä asiaa nyt vain voisi hoitaa. Usein ei voisi. Motivointiin ja neuvotteluun saattaa mennä yhtä paljon tai enemmänkin aikaa kuin itse asian suorittamiseen. Nyt kuitenkin menin suihkuun vain voisi hoitaa -tyylillä enkä yhtään ämpyillyt vastaan. Käytin asiaan alle kymmenen minuuttia enkä esimerkiksi tunteja. Oli mukavaa, kun olin valmistautunut pakolliseen menoon ajoissa eikä tarvinnut tukka märkänä, hammastahnaa poskessa sännätä bussipysäkille sydämen pyrkiessä kurkusta ulos.

Kaikki masentuneet reippailemaan, ihanaa

Häpeän katseleminen päin näköä on ehkä vähentänyt häpeäiskuja (tällä erää). Ahdistus ei kuitenkaan ole poistunut. Uskon, että ahdistusta helpottaisi ulkona käveleminen. Sen sijaan istun koneella ja katson kirkasta auringonpaistetta ikkunan takaa. Jokin lintukin siellä sirkuttaa.

Miksi ulkoilu ei aina ole matalan kynnyksen kuntoutusta? Siksi, että ulko-oven kynnys saattaa nousta ylitsepääsemättömäksi. Tiedän, että ulkoilu tekisi hyvää. Uskon siihen myös tunteen tasolla. Aiempien kokemusten perusteella se toimisi. Vatsakin pitää siitä. Mutta en saa kehoani toteuttamaan asiaa. Sen sijaan jumitan ja tunnen, miten kipu korventaa rintalastan tienoilla. Haluan, mutta vuoria liikuttavaa tahtoa ei löydy.

Toisinaan onnistun, kun lupaan, että viiden minuutin kävelyn jälkeen saan kääntyä takaisin. Siitä tulee kymmenen minuuttia ulkoilua, joka on kymmenen minuuttia enemmän kuin jos olisin pysynyt kotona. Onnistumisesta voi palkita itseään kiitoksin ja keittää kahvia. Uhkailu ja kiristäminen eivät auta, lahjontakin on niin ja näin. Helposti saavutettavat tavoitteet ja onnistumisen tuoma positiivinen tunne (ei suorastaan mielihyvä, mutta jonkinlainen huojennus ainakin) ovat toimineet aiemmin. Ehkä niitä voisi kokeilla nytkin.

Joskus tuuletan tai teen pienen voitontanssin, kun olen saavuttanut pienen tavoitteen. Objektiivisesti katsoen on pieni saavutus käydä suihkussa, mutta depressiouniversumissa se on joskus mitalin arvoinen suoritus. Sitä paitsi hulluilla on halvat huvit, kuten minulle jo lapsena kerrottiin.

Parantumisesta

Mitä on parantuminen pitkällisestä depressiosta? Voinko edes parantua? Depression pahetessa olen erilainen kuin ilman depressiota. Kun vihdoin saan depression laantumaan, olen taas muuttunut. En voi palata ennen-tilaan. Monia isoja palikoita pitää siirrellä toisiin paikkoihin ja joistakin pitää luopua, joitakin rakentaa.

Monet palikat ovat minän osasina koko elämän, mutta niiden ulkoasu vaihtelee. Syöminen oli minulle lapsena hyvin vaikeaa voimakkaiden aistien takia, isompana siitä tuli suuri nautinto samasta syystä. Hassuhko esimerkki, mutta en jaksa keksiä parempaa, koska idea tulee esiin.

Tarvitsen säännöllistä elämää, jotta saan tarpeeksi unta, ravintoa ja liikettä. Voi olla, että toipilasvaiheessa tämä on tarkempaa ja kuntoutumisen jälkeen rennompaa, mutta paluuta huolettomaan huitelemiseen ei ole. En enää pysty tekemään sitä särkymättä. Töiden määrä on rajoitettu, perustarpeita ei saa laiminlyödä, sosiaaliset suhteet muuttuvat (selkeiksi).

Säännöllinen elämä ja yleinen kohtuullisuus olivat nuorelle minulle mahdottomia vaatimuksia. Niitä pystyi harjoittamaan ehkä muutaman päivän putkeen. Nuorena jaksoin samoilla silmillä kantaa postia tai ahertaa tehtaassa, opiskella ja tehdä aivotyötä pitkiä aikoja. Nyt se olisi mahdotonta. Jos haluan käyttää taitojani vielä johonkin järkevään, minun on sopeuduttava tähän. Nuoruuden ja tämän hetken välissä vietin vuosikausia liian vähillä unilla itsestäni riippumattomista syistä ja muutenkin ylitin jaksamiseni rajat useaan kertaan. En pysty sellaiseen venymiseen enää. Ehkä en koskaan.

En voi katsoa menneisyyteen, kun mietin, mikä minusta tulee kuntouduttuani. Yleensä kai parantumisella tarkoitetaan sitä, että tulee ennalleen. Mitä jos ei ole ennalleen-tilaa, johon palata? On rakennettava jotain uutta. Mitä jos se uusi on jännittävää ja hyvää eikä vain kalpea versio siitä mielikuvasta, joka on nuoresta minästä?

Tuntuu, että etenkin on syytä luopua vanhentuneista itseen liittyvistä mielikuvista, olla ottamatta todesta depression itseen liittämiä mielikuvia ja luoda uusia mielikuvia siitä, kuka olen - realistisia ja valoisia. Vaikeaa, vaikeaa ja vaikeaa. Onneksi on terapia ja ainakin jokunen ihminen, jonka kanssa tätä ahertaa.

Valoisa lauantai

Olemme kuopuksen kanssa reissussa ystävien luona. Aikuisväestöllä on depressioymmärrystä ja väljä pipo. Suoritukset ovat matalalla, tarpeitaan saavat kaikki ilmaista ilman vaaraa ylitulkinnoista. Päiväunia saa ottaa tai muuten vetäytyä, jos tuntuu siltä. Tietokoneella voi nyhjöttää itse kukin. Lapset ovat keskenään ystävät, joten aikuisten ei tarvitse juuri muuta kuin pitää perustarpeista huolta. Tämä on luksuslomaa.

Aurinko paistaa.

Pitäisi 1 maailma parantaa

Haaveilen matkasta johonkin edes muutamaksi päiväksi. Ajattelen eurooppalaista kaupunkia, jossa kevät olisi jo pitkällä. Voisin istua puistossa ja aurinko lämmittäisi hieman, kukat kurkistelisivat maan suojista. Kävelisin katuja kartta kädessä muukalaisena. Jos en olisi dubbausmaassa, voisin mennä elokuviin. Ainakin menisin johonkin näyttelyyn tuijottelemaan kuvia. Istuisin katukahvilassa. (Ryan mainostaa kympin lippuja Bremeniin, mutta sellaisia ei löydy nettipuodista.) Tuntisin huonoa omaatuntoa lentämisen aiheuttamasta ilmastotuhosta.

Kirjauduin lopulta nettipalveluun katsomaan, mitä TE-toimisto sanoo työttömyydestäni. Yleensä yritän saada mahdollisimman pian tietoa käsillä olevista asioista, koska tieto vapauttaa toimimaan. Nyt vitkutin viikkoja odotellen kauhulla kirjettä enkä suostunut menemään nettipalveluun katsomaan tietojani. Ilmoittauduin työttömäksi työnhakijaksi heti vuoden alussa. Nyt oli tullut päätös, jonka mukaan olen työtön työnhakija kaikista opinnoistani huolimatta. Olen helpottunut. Tällaisten ei kai pitäisi antaa vaikuttaa mielialoihin, mutta limbossa roikkuminen tuntui ikävältä.

Seuraavaksi pitäisi saada kassa maksamaan jotain. Ovatkohan jo hukanneet tammikuussa lähettämäni paperit? Olen etuoikeutettu, sillä puoliso tienaa sen verran, että pärjäämme ainakin jonkin aikaa hänen tuloillaan. Yksinhuoltajana olisin liemessä.

Jos sisäinen arvioijani (Paska-Midaksen miellyttävämpi sukulainen) on oikeassa, nämä matkahaaveet ja kyky ottaa selvää tilanteesta ovat hyviä, hentoisia merkkejä terveyden kohentumisesta.

--------------------------
Alun perin muotoilin tämän blogin nimen mielipidekirjoituksia silmällä pitäen, kauan ennen blogin perustamista. Nyt tuntuu, että internetin nurkat ovat jo väärällään mielipiteitä. Osa niistä on niin hyvin muotoiltuja ja ajateltuja, ettei minun tarvitse muuta kuin jakaa niitä Facebookin uutisvirrassa. Yritän olla lukematta niiden perässä venyviä kommenttiletkoja, koska netissä päivystää lokaa heittävää trolliväkeä, jonka kirjoitustapa tuottaa voimakasta ihmisinhoa.

Miten toimia uutisvirran sisältämän masentavan ja vastenmielisen aineksen kanssa? Maailma on väärällään epäoikeudenmukaisuutta, julmuutta, hätää ja tuskaa, rakenteellista syrjintää, ympäristön silmitöntä tuhoamista pikavoittojen toivossa jne. Lisäksi on yksittäisten ihmisten inhimillistä hätää. (Sitä iltapäivälehdet kyynisesti repivät ja raatelevat auki sensaationnälkäisten lukijoidensa ahmittavaksi, ks. esim. tämähetkinen lapsenmurhaoikeudenkäynti.) Ne täyttävät helposti ajatukset ja lamaannuttavat, tuntuvat täysin ylivoimaisilta. Ne yleensä ovatkin ylivoimaisia yhdelle ihmiselle, vaikka kuinka olisi sisäinen halu tehdä jotain hyvää ja järkevää.

En voi sulkea silmiäni todellisuudelta, mutta en voi antaa todellisuuden viedä kaikkea iloa elämästä, kaikkea voimaa ja kykyä. Todellisuudella on valoisatkin puolensa. Tämä tasapainotteluongelma on tavallinen omassa tuttavapiirissäni. Haluamme tehdä osamme reilumman maailman puolesta, mutta kaiken pahan vastaanottaminen on hukuttaa alleen.

Minullahan on kaikki niin hyvin

Tiedättekö sen syyllisyydentunteen, joka saattaa kiusata depressiopotilasta kaiken muun ohella? Minullahan on kaikki ihan hyvin, miksi siis olen tällainen? Sivullisilta saa lukea kommentointia, joka osuu kipeinä piikkeinä mieleen. Pitääkö muka aina olla niin onnellinen? Ikävätkin tunteet kuuluvat elämään, eivät ne ole mitään sairautta. Kunnolla vaan terveellistä ruokaa ja ruumiillista työtä, eiköhän masennus katoa. Toisilla vain on liikaa aika märehtiä. Ja niin edelleen.

Tällaista osaltaan ruokkivat viihdejutut, joissa julkkikset kertovat parantuneensa masennuksestaan huiskis vain milloin milläkin kivalla kikkaviitosella. (En tosin syytä jutuista julkkiksia, vaan tahoja, jotka näitä juttuja kirjoittavat ja julkaisevat.) Näin koko masennus on vain muoti-ilmiö, johon popsitaan onnellisuuspillereitä, kun ei kestetä tavallista elämää. Masennus ei ole erityisasemassa, vaan muutkin poikkeavuudet, jotka eivät näy pinnalle, herättävät osassa ihmisistä aina suurta epäluuloa ADHD:sta kroonisiin kipuihin. Mistä tulee tarve kieltää toisen erikoislaadun tai kärsimyksen olemassaolo ja oikeutus? Kysyn, en vastaa, kuten edesmennyt Pertti Hemánus tapasi sanoa luennoillaan.

Olen kulkenut pitkän reitin siihen, että hyväksyn oman depressioni olemassaolon ja vasta sitä kautta on kunnolla päässyt alkamaan matka kohti kuntoutumista. Voinko muka ottaa KELA:n tukemaa terapiaa, jos siellä on hirveä määrä porukkaa, jotka tarvitsisivat sitä paljon kipeämmin? On ollut vaikeaa myös luopua täydellisen vahvan ja kestävän ihmisolennon mielikuvasta. Omnipotenssiharha kuuluu tavallisena osana nuoruuteen, mutta jotkut meistä joutuvat kamppailemaan sen kanssa vielä paljon myöhemminkin. Kyllähän minä nyt pärjään.

Joskus kiusaan itseäni lukemalla saarnaajia, joiden mielestä pitää vain päättää olla onnellinen ja kaikki valaistuu. Ei ole mitään mielen sairauksia, on vain ihminen, joka ei tajua lopettaa. Yhtä hyvin voi patistaa halvaantunutta kävelemään ja lopettamaan passiivisen hölmöilynsä. Tehokas kuntoutus voi molemmissa tapauksissa parantaa toimintakykyä ratkaisevasti, mutta ongelman kieltäminen ei.

Miska padas

Puntaroin shrinkin kanssa häpeäasioita. Jälleen sain duh-elämyksen. Tämä sisäinen kriitikko, jonka mielestä kaikki, mitä olen tehnyt, on paskaa, on ollut tykönäni jo nuorena. Etenkin alle 20-vuotiaan minän päässä oli jatkuvasti kahtiajako ja vastakkainasettelun aika, kun toinen minä toimi ja teki kaikenlaista, toinen kritisoi ilkein sanankääntein ja alati negatiivisin palauttein. (En muista aikaa lapsuudessa, ettei tuota kriitikkoa olisi ollut. Olisikohan se aloittanut työnsä kouluiässä?) Sitten yli 20-vuotiaana huomattavien rauhanneuvottelujen jälkeen nämä osapuolet tekivät sovinnon ja sulautuivat toisiinsa.

Kritiikki on hyvää ja tervettä, mutta sen on pakko sisältää myös positiiviset ja neutraalit asiat eikä vain kielteisiä. Pakko!

Yltä huomaa, että sain duh-elämyksen enkä esimerkiksi heurekaa. Miksi sisäinen kriitikko heti hyökkää: "Olisihan tuo pitänyt aiemmin tajuta, ääliö." Miksei se voi sanoa: "Heureka! Hyvin hoksattu! Tämä voi olla läpimurto, joka edistää toipumistasi monta askelta!" Se voisi myös sanoa: "Mielenkiintoinen havainto, josta ainakin saa itsetuntemusta ja perspektiiviä."

Kokeilen kutsua sisäistä kriitikkoa nimellä Paska-Midas, koska kaikki, mihin se koskee, muuttuu paskaksi. Mikä tahansa saavutukseksi kuvittelemani asia, vuorovaikutustilanne, tekemäni valinta... kaikki on paskaa, epäonnistumista, hävettävää, sietämättömän noloa. Ehkä kriitikkoni menettää ylivaltaansa nimityksen myötä ja ehkä se tuo jonkinlaista realismia. Pienikin apu on nyt kullanarvoinen.

Keksin nimityksen nuorena ihan toisenlaisiin tarkoituksiin. Olkoon se pieni osoitus siitä, että kaikki keksimäni asiat eivät ole menneet hukkaan tai tuottaneet huonoja seuraamuksia, vaikka Paska-Midas väittää juuri päinvastaista.

---
Otsikosta: kaikki eivät pidä sananmuunnoksista, mutta itselläni kaikki sananvääntelykeinot ovat käytössä, koska niiden avulla voin saada tarpeellista etäisyyttä ja naurua asioihin. Miskasta tulee myös mieleen tv:n lastenohjelmassa aikoinaan toistettu musavideo, jossa laulettiin: "Ai, ai, Katinka, missä Miška, Petruška." Ja tietenkin Moskovan kesäolympialaisten Miška-karhu (1980). Taidan paljastaa ikäni nyt, jos joku eksyy tänne lukemaan. Eipä se mikään salaisuus olekaan, ihan tavallinen keski-ikäisen ihmisen ikä.

Mielen särky

Vitsissä pohjalaanen katolta putoaja sanoo, ettei se kipiä, vaan se häpiä.

Pyrkimyksessäni saada häpeäntunteita siivommille käytöstavoille yritän määritellä häpeää. Häpeätulvahduksen tullen tekee mieli voihkaista ja käpristyä aivan samoin kuin silloin, jos kolautan pikkuvarpaan hyvin kipeästi astianpesukoneen kanteen. Hyvin kipeästi. (Tiskikoneen kansi vaanii varvastani jatkuvasti ja erityisen valppaana, jos en ole nukkunut kunnolla. Eli jatkuvasti.) Häpeä tuntuu mielen kipuna. Fyysistä kipua olisi helpompaa lääkitä. Henkiseen kipuun en ole löytänyt kovin tehokasta kemia-apua.

Aiemmin en pitänyt itseäni häpeilyyn taipuvaisena ihmisenä. Toki häpesin ja tunsin syyllisyyttä, jos tunsin tehneeni väärin. Tervettä reagointia on se, kun mieli kertoo, että nyt olen toiminut vastoin arvojani ja tiedustaa, voisinko siis lopettaa, ettei tarvitse kärsiä enempää sovittamattomasta ristiriidasta arvojen ja tekojen välillä. Harmittomat noloudet tai kömmähdykset eivät heiluttaneet lainkaan. Nyt häpeän kaikkea ja osa minusta seuraa sivusta ja ihmettelee, mitä tämä oikein on. Valtaosa kuitenkin on täysin vakuuttunut, että koko elämäni on noloa ja hävettävää ja teen palveluksen kaikille, jos pysyn jossain kivenkolossa piilossa.

Jokin bentsodiatsepaami saattaa tylsyttää pahinta särkyä ja ahdistusta, mutta se ei tunnu tuottavan kuin lyhytkestoista helpotusta. Se on toki toisinaan erittäin tervetullutta, mutta se myös lisää eristäytymistä, ainakin minulla. Lyhytkestoisen helpotuksen suo helposti myös alkoholi, joka puolestaan lisää ulospäinsuuntautuneisuutta. Mutta seuraavana päivänä, vaikka en olisi ottanut paljonkaan, tulee yleensä ahdistus ja häpeä vielä isompana hyökynä. Jos olen ottanut paljon, hukun häpeään. Pahimmillaan moneksi päiväksi.

Alkaa näyttää päivänselvältä, ettei alkoholi ole minua varten, kun olen tässä jamassa. Sosiaalinen elämä on pyörinyt paljolti baarin ympärillä viimeiset x vuotta, koska päiväsaikaan en ole päässyt mihinkään. Esteet ovat kuitenkin madaltuneet niin, että voisin tehdä kaikenlaista muutakin, jos osaisin.

Kuntouttava työtoiminta

Olen ammatillisesti tyhjän päällä juuri nyt ja puolison elätettävä olento. Nuorempi minä uskoi täydelliseen itsenäisyyteen ja yksin pärjäämiseen ja pitäisi tällaista tilannetta pelottavana, turvattomana. Tässä vaiheessa en suostu häpeämään, suremaan tai pelkäämään tätä asiaa. Se on miellyttävää vaihtelua yleiseen häpeän tulvaan.

Hyvinä päivinä ja hetkinä tuntuu, että vielä toivun ja annan hyödyllisen, omaperäisen panokseni yhteiseen pottiin. Huonoimpina hetkinä kehittelen erilaisia onnettomuudelta vaikuttavia kuolintapoja, joista ei koituisi haittaa sivullisille. Ikään kuin kuolemani ei olisi itsessään haitta läheisilleni. Depressio puhuu niin paljon paskaa.

Yöllä, kun lopulta otin riskin ja menin vuoteeseen lojumaan, sanoin päähäni pyrähtäneille ahdistaville ajatuksille: "Ahdistakaa oikein kunnolla. Antakaa mennä! Näyttäkää mahtinne!" Ahdistukset tulivat, sitten menivät. Nukahdin. Tämä ei aina toimi, mutta yritän muistaa yrittää useammin.

Tunteiden hyväksyminen kuuluu toimivana pidettyyn mindfulness-osaston masennuksenhoitotekniikkaan. Minulla on aiheesta kirjallisuuttakin. En jaksa lukea kirjallisuutta, paitsi kaavamaisia dekkareita ja työhön liittyviä kirjoja. Jälkimmäistenkin kohdalla kanittaa usein. Luen pieni pala kerrallaan. Ehkä masennuskirjojakin voisi lukea pieni pala kerrallaan.

Koska kukaan ei pakota, alan nyt tehdä opintoihin liittyviä töitä. Vaatimattomistakin loppuun asti viedyistä töistä tulee hyvää oloa. Yritän joka päivä tehdä jotain, vaikka ruokaa tai tiskikoneen täyttöä ja suihkussa käyntiä, jos en muuhun veny. Pysyy nenä pinnan yläpuolella.

Itäsaksalainen hiippalakki

Kaksi lasia punaviiniä riittää siihen, ettei uni oikein tule tykö. Millä tämän muistaisi seuraavalla kerralla? Yöllisten tv-ohjelmien katselusta saattaa seurata, että sisäelimet riistäytyvät paikoiltaan ja suorittavat pikaisen lobotomian. Nykyään kaltaisilleni potilaille suositellaan toisenlaisia hoitotapoja.

Joskus terapeutti hymähtää vitsailulleni. Sitten heti kaduttaa. En minä sitä varten siellä käy, että saisin hänet nauramaan. Toisaalta huumori on auttanut asioiden käsittelyä aina ja se on pelastanut henkeni (uskoakseni) monta kertaa. Tai sitten se on edistänyt asioiden välttelyä vuosikausia? Äh, en usko jälkimmäiseen vaihtoehtoon, vaikka depressio kuinka haluaisi tarjota epäonnistumistulkintaa joka asiaan.

Pelottaa mennä vuoteeseen. Jos ajatukset alkavat taas ahdistella? Jos alkaa yskittää? On tuskastuttavaa pyöriä makuusijallaan, kun ajatukset käyvät vihamielisiksi.

Hyvät ja pahat versot

Maha on ollut kipeä ja kurja ties kuinka kauan, mutta en ole jaksanut tehdä asialle mitään. Vuosien varrella olen välillä käynyt lääkärillä, toisinaan on yritetty tehdä jotain. Tähystettykin on molemmista päistä, otettu verinäytettä ja sen sellaisia. Tosin gastroskopiaa ei ole tehty 15 vuoteen enkä kaipaa elämystä edelleenkään, vaikka keliakia kummittelee mielessä. Autoimmuunitaudit ovat toistensa tuttavia ja minulla on jo yksi, joka vaikuttaa kaikkialla kehossa.

Depressio tuntuu lisäävän sairauden ja fyysisen surkeuden tunnetta, joten on mahdotonta itse tietää, mikä on psykoa ja mikä somaattista. Kiusallista.

Nyt kuitenkin olen jaksanut aloittaa gluteenittoman kokeilun, joka on menossa kolmatta päivää. Se ei tunnu vaikealta, ehkä siksi, etten ole syönyt missään kodin ulkopuolella. Ostin varmuuden vuoksi makeita keksejä ja leivoin skonsseja, jottei tule vaille jäämisen olo. Hetken kun leikkii gluteenillista ruokavaliota, syömiset alkavat muovautumaan toisenlaisiksi. Ainakin aiemmin on käynyt niin, että leipä- ja pullakeskeisyys muuttuu muuksi eikä vilja-asioita kaipaa enää joka päivä.

Tänään olen myös jaksanut suunnitella idättämistä ja versottamista. Harrastin näitä nuorena kasvissyöjänä ja sittemmin aina satunnaisesti etenkin keväällä valon lisääntyessä ja kaupan kasvisten muuttuessa vähemmän herkullisiksi. Ehkä nyt versoo jotain kuvaannollistakin.

Kuvaannollisesta versoamisesta tulee mieleen, miten epätaikauskoinen mieleni on tällä depressiokierroksella takertunut erilaisiin merkkeihin. Se vasta onkin kiusallista! Numero 13 pomppii silmille joka paikasta, vaikka se ei ole minulle muuta kuin numero. Numero. 7+6. 15-2. Pahat aavistukset täyttävät mieleni milloin mistäkin syystä. Jos otan versoasiasta nousevan hyvän aavistuksen vastaan, tarkoittaako se sitä, että pitää ottaa myös pahat? Yritän noukkia rusinat pullasta tai sitten en nouki ollenkaan.

Entä jos jokin idätyssatsi pääsee pilaantumaan? Ajattelenko, että se on merkki siitä, että mikään käsissäni kasvava asia ei voi onnistua. Paras vaan olla tekemättä mitään, niin ei ole epäonnistumisen riskiä? Aargh.

Depressiopäiväkirja

Olen sairastanut jo pitkään depressiota. Se on kuin vuorovesi, joka ei noudata luonnonlakeja. Välillä helpottaa, välillä pahenee. Ahdistus oli poissa hyväsen aikaa, mutta nyt se pusertaa sydäntä ja pakottaa ajatukset juoksemaan satuttavasta asiasta toiseen. Käyn terapiassa, käytän lääkitystä, yritän tehdä parhaani parantuakseni. Joko se ei riitä tai sitten toipuminen on hidasta. Jälkimmäiseen panostan.

Joka päivä onneksi jaksan olla lapsilleni vanhempi. Yritän antaa siitä itselleni kiitosta. Olen ehkä huono puoliso, huono ystävä, huono työntekijä ja opiskelija, huono vapaaehtoisihminen, huono kansalainen, huono asiakas... Mutta vanhempana kelpaan. En ole super, en ole ihmeellinen, mutta olen enimmäkseen olemassa ja jaksan pysähtyä kontaktiin, nähdä lapset.

Depressioni viestittää minulle huonoudesta joka päivä monta kertaa, monta kertaa tekee myös mieli käpristyä häpeästä. Välillä en voi pidättää surkeaa voihkaisua. Päähän nousee kaikenlaisia hävettäviä tuokiokuvia. Silloinkin mokasin. Ja silloin. Miten voi olla noin tökerö. Lapsuudesta lähtien depressio marssittaa mieleeni kuvia häpeällisistä asioista. Järkeni sanoo, ettei tuo ole oikeasti niin hävettävää, mutta tunne puhuu jotain muuta. Tunne haluaisi mennä jonnekin piiloon, lopettaa kaiken toiminnan, koska ei kestä yhtään enempää häpeää. Ja häpeää tulee mistä tahansa toiminnasta. Myös toimimattomuudesta seuraa häpeää.

Ei ihme, että joskus tuntuu siltä, että on hyvä idea lopettaa oleminen. Mutta se ei ole vaihtoehto, koska jaksan olla vanhempi ja vaikka en jaksaisikaan, olen silti. Eikä silloin saa lopettaa olemista tahallaan. Vanhemmuuteen liittyy mielessäni tietty moraalinen imperatiivi, mutta soisin kyllä, etteivät muutkaan joutuisi lopettamaan olemistaan tahallaan.