Mistä puhun, kun puhun ystävistä tai tutuista ihmisistä? Puhun täällä kahden ihmisen suhteesta, jossa minä itse olen mukana. Toivottavasti tämä tulee ymmärretyksi, koska inhottaa ajatus, että täällä passiivis-aggressiivisesti haukkuisin ihmisiä siksi, että he eivät ole yhteensopivia kanssani. Minulla ei ole objektiivista totuutta muista ja vain harvoin voin sanoa jostakusta varmuudella, että onpa myrkyllinen, jos olen sivusta seurannut myrkyllistä käytöstä tarpeeksi usein ja uskottavasti. Se myrkyllinenkin voi toisessa kontekstissa olla ties kuinka hieno tyyppi, en vain ole todistamassa sitä. Ihmiset nostavat toisistaan erilaisia asioita esiin.
Olen itse ollut kehno ystävä. Pidän huonosti yhteyttä ja saatan unohtua jonnekin pitkiksi ajoiksi. Usein en jaksa olla sosiaalinen. Vaikka kuinka nautin kanssakäymisestä ihmisen kanssa, välillä pitää mennä minimikontakteilla. Joskus olen väkisin yrittänyt vääntäytyä ihmisten ilmoille, koska ajattelen, että niin pitää tehdä. Sitten tuntuu vaikealta enkä pysty oikein keskittymään mihinkään, kun oma huono olo vie huomion. Nyt osaan jäädä kotiin enkä enää valehtele syistä. Tilanteen mukaan selitän taustoja tai sanon vain, etten pysty, pääse tai jaksa. Jos on vain vähäinen väsy, pystyn keskittymään muihin ihmisiin enkä takerru liikaa omaan vointiini. Sellainen ehkä väsyttää lisää, mutta yleensä on väsymyksen arvoista ja enemmän.
Olen tulossa paremmaksi ystäväksi! Tuntuu, että olen menneenäkin talvena oppinut taas paljon itsestäni suhteessa muihin ja osaan viedä oppejani myös käytäntöön. Mistään ruudinkeksinnästä ei ole kyse. Tärkeää on sanojen käyttäminen rakentavasti ja rehellisesti, omien ja toisen rajojen kunnioittaminen, luottamus ja luottamuksen arvoisena oleminen. Ja hassuttelu. Hassuttelu on tärkeää.
Nuorena en pitänyt luottamusta relevanttina asiana ihmissuhteissa, koska en kuitenkaan oikein pystynyt luottamaan muuhun tai muihin kuin itseeni. Muistan hyvin, kun 24-vuotiaana eräällä kielikurssilla kävi ilmi, että olin ainoa koko 30 hengen ryhmässä, jolle luottamus ei ollut ystävän ominaisuuksien Top-3:ssa. Sitten tapahtui aikuiselämä-niminen rankanpuoleinen asia.
(Tämän kappaleen otsikko sanotaan hyvin pahaenteisellä äänellä Jäinen horisontti -nimisessä 80-luvun kotimaisessa sarjassa, jossa näyttelivät ainakin Eeva Eloranta ja Tom Wentzel. Siinä puhuttiin paljon pahaenteisellä äänellä. "Kiitos"muisti 2013, kun pidät saatavilla näitä tärkeitä asioita ja laitat erinäisetkin määräpäivät ja palaverit piilopettiin.)
keskiviikko 15. toukokuuta 2013
tiistai 14. toukokuuta 2013
Jospa se tällä kertaa menisi hyvin
Rakas terapiapäiväkirja
Miksi joidenkin hankalien ihmisten kanssa piti aiemmin yrittää ystävyyttä ja kärsiä sen takia paljonkin pakollista joustamista, pahaa mieltä ja muuta ikävää, kun kerran on kiinnostavia, kivoja ja mutkattomiakin ihmisiä käden ulottuvilla? Miksi vapaaehtoisesti käytin suuren määrän energiaa ystävyyden rakentamiseen manipuloivan, hötkäilevän, aggressioihin äityvän ystävän kanssa ja laiminlöin niitä kivoja?
Jatkoin terapiassa tästä aiheesta ja terapeutti mainitsi, että jos lapsuudessa on ollut tietynlaisia ihmissuhteita ja niissä pulmia, aikuisena saattaa etsiä ja tunnistaa samantapaisia ihmisiä ja toiveikkaana lähteä ihmissuhteeseen, josko se tällä kertaa onnistuisi. Josko tällä kertaa ongelmat pystyisi ratkaisemaan. Siksi siis jotkut ihmiset saattavat vaivata yhä mieltä, vaikka ovat kauan sitten jääneet taa enkä ole ollut vuosiin missään tekemisissä heidän kanssaan. Ei se suhde taaskaan onnistunut eivätkä ongelmat ratkenneet, lukkoihin löytynyt oikeita avaimia.
Tunnistin itseni terapeutin puheesta ja kirjoitan asian tähän, ettei se unohdu. Onneksi läheskään kaikissa ystävyyssuhteissa tai parisuhteessa ei ole ollut pakkoa toistaa noita asioita. Ainakin luulisin, ettei puolison kanssa ole niitä elementtejä eikä välttämättä juuri aiemmissakaan. Olen kyllä ensi-ihastumistani lukuunottamatta aina tuntenut parisuhdevetoa ihmisiin, joilla on jonkinlaisia psyyken ongelmia. Rakastetuissani on ollut luovuutta, yllätyksellisiä ajatuksia, verbaalista lahjakkuutta, liikkeen tuntua (siis ei jämähtäneisyyttä), sisäistä värinää - ja psyyken ongelmia. Nykyään rakastan ennen muuta kiltteyttä ja tietynlaista integriteettiä. En ole vaihtamassa puolisoa, mutta hän osaa onneksi tavallaan olla kiltti ja integriteettiäkin piisaa kotitarpeisiin, jotta romantiikkaa saattaa näkyä meilläkin päin.
Mietin taas kerran sitäkin, miksi juuri nyt olen depressiossa, kun kerran elämä olisi muuten paremmassa jamassa kuin aikoihin (ikinä?). Terapeutti sanoi, että se voi olla sopeutumiseen liittyvä ilmiö ja on todella tavallista, että raskaasta vaiheesta selvittyään ihminen masentuu. Ja masennuksen päälle vielä syyttää itseään masentumisesta "vaikka kaikki on niin hyvin". Tämä on tuttua asiaa, mutta terapeutti osasi sanoa sen hyvin ja oikeassa kohdassa.
Aloin kelata yllättäen koko tätä työskentelyä, tilannetta ja tavoitteitani ylemmällä tasolla. En jaksa enää olla se kameleontti, joka saatoin aiemmin olla, muiden toiveiden ja tarpeiden mukaan (pyytämättä) joustava ja muuntuva. Koin muiden tarpeet relevantimmiksi kuin omani, joten ikuinen joustaminen oli looginen johtopäätös. Nyt kuitenkin tiedän, selkeät, terveet rajat ja niiden ilmaiseminen ovat palvelus kaikille kanssakäymisen osapuolille ja mahdollistavat tasaveroisen vuorovaikutuksen ja suhteen rakentamisen toisin kuin sellainen leikki, että totta kai minulla kaikki on aina hyvin eikä mikään haittaa.
Minun täytyy pingertää itselleni selväksi, mikä on nyt etiikkani ja moraalini mukaista, että pystyn elämään paremmin. Jatkuvat isot ristiriidat syövät minua, vaikka pienemmät ovat arkipäivää. En ole jäykkärajainen, mutta perusasioiden pitäisi olla selviä eikä minkä tahansa asian neuvoteltavissa.
Minuuden palikat pitää asetella taas kerran johonkin uuteen järjestykseen, että voisin nyt elää hyvää, omanlaistani elämää. En etsi universaalia hyvää elämää edes itselleni, vaan ainoastaan sitä, mitä näillä palikoilla juuri nyt voin rakentaa. Kuka minä olen nyt ja mitä haluan, mikä on tärkeää ja missä järjestyksessä.
Muistiinpanoni varmaan ovat sekavia ja kaukana lukijaystävällisestä, vaikka omassa päässäni nuo kuviot näyttäytyvät ihan kirkkaina.
***
Olen niin onnellinen, että olen saanut ärtymystäni aisoihin eikä se ole enää (yleensä) itseään ruokkiva kehä, jossa äristään muille ja muut ärisevät tai muuten reagoivat kielteisesti takaisin. Nyt, kun tytär alkaa murjottaa, menen hänen luokseen ja rakennan kontaktin. Tehokkainta on toimia jo ennen murjotusvaihetta, mutta tuokaan ei ole lopulta iso ponnistus.
Nyt muistan taas sen asian, joka lasteni kanssa on aina pitänyt paikkansa. On turhaa odottaa, että lapset ohjautuvat äänellä. Voin ohjata, komennella, karjua ääneni käheäksi kaikenlaista, mutta nopein, paras ja helpoin tapa on mennä lapsen luokse ohjaamaan ja auttamaan jonkin asian toimittamisessa. Vaikka useimmiten riittää, että sanoo, monta ärtymystä ja konfliktia välttää, jos menee lapsen luokse muitta mutkitta ja rauhallisin mielin silloin, kun sanominen ei tuota tulosta.
Nautin tästä nyt täysillä, vaikka milloin hyvänsä voi tulla takapakki ja palaan takaisin ärtyneeksi möykyksi. Tämä on niin palkitsevaa ja kivaa, että haluan tästä jäävän muistijäljen. Ehkä sen avulla saan motivaatiota yrittää vääntää reagointiani toiseen suuntaan myös siinä vaiheessa, kun voimat ovat jälleen huvenneet olemattomiin.
Miksi joidenkin hankalien ihmisten kanssa piti aiemmin yrittää ystävyyttä ja kärsiä sen takia paljonkin pakollista joustamista, pahaa mieltä ja muuta ikävää, kun kerran on kiinnostavia, kivoja ja mutkattomiakin ihmisiä käden ulottuvilla? Miksi vapaaehtoisesti käytin suuren määrän energiaa ystävyyden rakentamiseen manipuloivan, hötkäilevän, aggressioihin äityvän ystävän kanssa ja laiminlöin niitä kivoja?
Jatkoin terapiassa tästä aiheesta ja terapeutti mainitsi, että jos lapsuudessa on ollut tietynlaisia ihmissuhteita ja niissä pulmia, aikuisena saattaa etsiä ja tunnistaa samantapaisia ihmisiä ja toiveikkaana lähteä ihmissuhteeseen, josko se tällä kertaa onnistuisi. Josko tällä kertaa ongelmat pystyisi ratkaisemaan. Siksi siis jotkut ihmiset saattavat vaivata yhä mieltä, vaikka ovat kauan sitten jääneet taa enkä ole ollut vuosiin missään tekemisissä heidän kanssaan. Ei se suhde taaskaan onnistunut eivätkä ongelmat ratkenneet, lukkoihin löytynyt oikeita avaimia.
Tunnistin itseni terapeutin puheesta ja kirjoitan asian tähän, ettei se unohdu. Onneksi läheskään kaikissa ystävyyssuhteissa tai parisuhteessa ei ole ollut pakkoa toistaa noita asioita. Ainakin luulisin, ettei puolison kanssa ole niitä elementtejä eikä välttämättä juuri aiemmissakaan. Olen kyllä ensi-ihastumistani lukuunottamatta aina tuntenut parisuhdevetoa ihmisiin, joilla on jonkinlaisia psyyken ongelmia. Rakastetuissani on ollut luovuutta, yllätyksellisiä ajatuksia, verbaalista lahjakkuutta, liikkeen tuntua (siis ei jämähtäneisyyttä), sisäistä värinää - ja psyyken ongelmia. Nykyään rakastan ennen muuta kiltteyttä ja tietynlaista integriteettiä. En ole vaihtamassa puolisoa, mutta hän osaa onneksi tavallaan olla kiltti ja integriteettiäkin piisaa kotitarpeisiin, jotta romantiikkaa saattaa näkyä meilläkin päin.
Mietin taas kerran sitäkin, miksi juuri nyt olen depressiossa, kun kerran elämä olisi muuten paremmassa jamassa kuin aikoihin (ikinä?). Terapeutti sanoi, että se voi olla sopeutumiseen liittyvä ilmiö ja on todella tavallista, että raskaasta vaiheesta selvittyään ihminen masentuu. Ja masennuksen päälle vielä syyttää itseään masentumisesta "vaikka kaikki on niin hyvin". Tämä on tuttua asiaa, mutta terapeutti osasi sanoa sen hyvin ja oikeassa kohdassa.
Aloin kelata yllättäen koko tätä työskentelyä, tilannetta ja tavoitteitani ylemmällä tasolla. En jaksa enää olla se kameleontti, joka saatoin aiemmin olla, muiden toiveiden ja tarpeiden mukaan (pyytämättä) joustava ja muuntuva. Koin muiden tarpeet relevantimmiksi kuin omani, joten ikuinen joustaminen oli looginen johtopäätös. Nyt kuitenkin tiedän, selkeät, terveet rajat ja niiden ilmaiseminen ovat palvelus kaikille kanssakäymisen osapuolille ja mahdollistavat tasaveroisen vuorovaikutuksen ja suhteen rakentamisen toisin kuin sellainen leikki, että totta kai minulla kaikki on aina hyvin eikä mikään haittaa.
Minun täytyy pingertää itselleni selväksi, mikä on nyt etiikkani ja moraalini mukaista, että pystyn elämään paremmin. Jatkuvat isot ristiriidat syövät minua, vaikka pienemmät ovat arkipäivää. En ole jäykkärajainen, mutta perusasioiden pitäisi olla selviä eikä minkä tahansa asian neuvoteltavissa.
Minuuden palikat pitää asetella taas kerran johonkin uuteen järjestykseen, että voisin nyt elää hyvää, omanlaistani elämää. En etsi universaalia hyvää elämää edes itselleni, vaan ainoastaan sitä, mitä näillä palikoilla juuri nyt voin rakentaa. Kuka minä olen nyt ja mitä haluan, mikä on tärkeää ja missä järjestyksessä.
Muistiinpanoni varmaan ovat sekavia ja kaukana lukijaystävällisestä, vaikka omassa päässäni nuo kuviot näyttäytyvät ihan kirkkaina.
***
Olen niin onnellinen, että olen saanut ärtymystäni aisoihin eikä se ole enää (yleensä) itseään ruokkiva kehä, jossa äristään muille ja muut ärisevät tai muuten reagoivat kielteisesti takaisin. Nyt, kun tytär alkaa murjottaa, menen hänen luokseen ja rakennan kontaktin. Tehokkainta on toimia jo ennen murjotusvaihetta, mutta tuokaan ei ole lopulta iso ponnistus.
Nyt muistan taas sen asian, joka lasteni kanssa on aina pitänyt paikkansa. On turhaa odottaa, että lapset ohjautuvat äänellä. Voin ohjata, komennella, karjua ääneni käheäksi kaikenlaista, mutta nopein, paras ja helpoin tapa on mennä lapsen luokse ohjaamaan ja auttamaan jonkin asian toimittamisessa. Vaikka useimmiten riittää, että sanoo, monta ärtymystä ja konfliktia välttää, jos menee lapsen luokse muitta mutkitta ja rauhallisin mielin silloin, kun sanominen ei tuota tulosta.
Nautin tästä nyt täysillä, vaikka milloin hyvänsä voi tulla takapakki ja palaan takaisin ärtyneeksi möykyksi. Tämä on niin palkitsevaa ja kivaa, että haluan tästä jäävän muistijäljen. Ehkä sen avulla saan motivaatiota yrittää vääntää reagointiani toiseen suuntaan myös siinä vaiheessa, kun voimat ovat jälleen huvenneet olemattomiin.
lauantai 11. toukokuuta 2013
Rentoutuminen television äärellä
Tässä oirepäiväkirjan jaksossa päähenkilö miettii televisiosuhdettaan. Aiheella ei välttämättä ole laajempaa kiinnostavuutta. Teitä on varoitettu.
Stressattuani Rikoksen kolmoskauden viimeiset jaksot antauduin saman tien uudelleen tanskalaisten valtaan. Silta-sarjassa on myös ruotsalaisia voimia ja Rikoksen tavoin kymmenen osaa yhtä tarinaa varten. Lyhyemmät (1 h) tarinat säästävät hermoja, mutta nämä ovat stressin arvoisia, koska henkilöhahmot ovat kiinnostavia. Raakuutta ja jännityksen piinaa on jonkin verran, mutta väkivaltaa ei ole silattu glamourilla. Katson usein muualle, koska hermot ovat pinkeällä. Jännityksen kiristyminen on välillä vaikeaa sietää ja yöunet siirtyvät stressihormonien purskeessa kauemmas.
Tekee mieli panna hanttiin hissuttelulle. Onko jokin outo itseisarvo kestää televisiossa näytettäviä fiktiivisiä asioita? Tärkeysjärjestyksessä se ei kenties pidä aivan kärkisijaa. Moni viettää hyvää elämää altistamatta itseään raa'alle televisiotarjonnalle. Tiedän muutenkin, mitä kaikkea kauheutta on olemassa ja kuinka kamalia ihmiset voivat olla toisiaan kohtaan. Toisaalta ilmeisesti tarvitsen jonkin riittävän ärsykkeen, että yleensä pystyn seuraamaan ohjelmaa. Tavalliset kuviot eivät riitä, vaan tarvitaan rikoksia. Omituista.
Joskus katson etukäteen, mitä juonessa tapahtuu, koska stressi nousee muuten liian kovaksi. Jotain jätän suosiolla katsomatta. Koska en kovin hyvin kestä suspensea, jätän väliin kaikki ne, joissa jännityksen tiivistymistä ja pelottelua on suurin osa sisällöstä.
Amerikkalaisten sitcomien katselu on lähes mahdotonta, koska niissä juonikuviot ovat toisteisia ja ennalta-arvattavia. Inhottava on esimerkiksi se erittäin runsaasti toistettu kuvio, jossa henkilöhahmo valehtelee välttääkseen kiusallisen tilanteen ja sitten valheiden takia joutuu yhä kiusallisempaan tilanteeseen, yrittää värvätä ystäviäänkin mukaan valheeseen jne. jne. Silloin, kun elämä oli erityisen rankkaa, hermostutti sekin, kun monet sitcomien henkilöhahmot pyörivät loputtomiin oman napansa ja pikkufiilistensä ympärillä pienessä kuplassa. Pahimmillaan yli 90 % sitcomin oletetusta hauskuudesta perustuu kiusaannuttavuudelle ja silloin tekee mieli räyhätä ruudulle: Puhukaa asiat toistenne kanssa ja lopettakaa valehtelu ja järjettömistä pikkuasioista valittaminen. NYT!
Jatkuvissa yleisdraamasarjoissa (sairaalat ja muut) tahtoo mennä täkäläinen hermo vakihenkilöiden juonikuvioiden takia. Jos katsojaluvut uhkaavat pudota, käsikirjoitustiimi lisää tehoja. Läheisiä kuolee, henkeä uhkaava sairaus todetaan, joudutaan onnettomuuteen tai pyssyn väärälle puolelle, mutta seuraavassa jaksossa taas porskutetaan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Osa hahmoista alkaa juonitella ja vehkeillä kuin viimeistä päivää täysin aiemman luonteensa vastaisesti. Ja katsojan otsasuoni tykyttää uhkaavasti.
Onneksi on brittien epookkidekkarit, joiden kaavamaisuus sopii hermoille. Yksi tai useampi murha tehdään ja nerokas, omalaatuinen hahmo ottaa selvän, kuka sen teki. Kaavaan mahdutetaan erilaisia variaatioita. Kameran eteen marssitetaan riittävän kiinnostavia hahmoja, joita esittävät hyvät, ihmisen (ei muovin) näköiset näyttelijät. Puvustus, kuvaus, maisemat ym. ovat erinomaisia. Useimmiten voi luottaa siihen, mitä on tulossa. Onneksi puolisolla on samanlaisia mieltymyksiä eurooppalaisiin dekkareihin kuin minullakin.
Viime yönä en suostunut nukkumaan, vaan katselin muutaman jakson Fringeä. Taas. Se tuntuu sopivan yöhön. Katsomissani jaksoissa päähenkilöt löysivät toisensa pitkästä aikaa. Rakkaus oli vetoavaa ja liikuttavaa. Naispääosan vakavuus on virkistävää eivätkä muutkaan vääntele naamaansa koko ajan. He eivät hypi seinille hermostuneina tai meuhkaa, vaikka täysin käsittämättömiä asioita marssitetaan heidän tielleen.
En ajattele, että mieltymykseni heijastaisivat jotain yleisempää hyvyyttä tai huonoutta. Mietin näitä siksi, että uskon niiden kertovat jotain päässäni sijaitsevan omituisen tilan luonteesta. Stressi on ilmeinen tekijä ja taudin kannalta kiinnostaa, mikä stressaa. Juonittelu, vehkeily, valehtelu, teeskentely, kiusallisuuden maksimointi (koska ihmiset eivät voi puhua suoraan) ovat tavallisten stressitekijöiden (henkilöitä uhkaa vaara) kanssa samalla viivalla ja jopa mieluummin otan vaaran kuin nuo muut.
Pahimmalta tuntuu, etten pysty juuri katsomaan aiemmin suuresti rakastamiani elokuvia. Jopa lasten kanssa on vaikeaa katsoa elokuvaa alusta loppuun. Ennalta-arvattavat juonikuviot saattavat hermostuttaa liikaa kaavamaisemmissa elokuvissa. Mietittyäni asiaa useita vuosia epäilen nyt, että hyvinä pitämissäni leffoissa pelkään tuntevani liikaa tunteita ja joutuvani ajattelemaan, kohtaamaan asioita, joihin en halua koskea. On vaikeaa lukea hyviä kirjoja samasta syystä, mikä tuntuu kertakaikkisen järkyttävältä. En uskalla mennä niihin maailmoihin, joissa ihmisen sisimpiä kosketaan.
Ehkä voisin kokeilla katsoa Veronican kaksoiselämän ja lukea New York -trilogian loppuun. Mutta en yhtä aikaa.
Stressattuani Rikoksen kolmoskauden viimeiset jaksot antauduin saman tien uudelleen tanskalaisten valtaan. Silta-sarjassa on myös ruotsalaisia voimia ja Rikoksen tavoin kymmenen osaa yhtä tarinaa varten. Lyhyemmät (1 h) tarinat säästävät hermoja, mutta nämä ovat stressin arvoisia, koska henkilöhahmot ovat kiinnostavia. Raakuutta ja jännityksen piinaa on jonkin verran, mutta väkivaltaa ei ole silattu glamourilla. Katson usein muualle, koska hermot ovat pinkeällä. Jännityksen kiristyminen on välillä vaikeaa sietää ja yöunet siirtyvät stressihormonien purskeessa kauemmas.
Tekee mieli panna hanttiin hissuttelulle. Onko jokin outo itseisarvo kestää televisiossa näytettäviä fiktiivisiä asioita? Tärkeysjärjestyksessä se ei kenties pidä aivan kärkisijaa. Moni viettää hyvää elämää altistamatta itseään raa'alle televisiotarjonnalle. Tiedän muutenkin, mitä kaikkea kauheutta on olemassa ja kuinka kamalia ihmiset voivat olla toisiaan kohtaan. Toisaalta ilmeisesti tarvitsen jonkin riittävän ärsykkeen, että yleensä pystyn seuraamaan ohjelmaa. Tavalliset kuviot eivät riitä, vaan tarvitaan rikoksia. Omituista.
Joskus katson etukäteen, mitä juonessa tapahtuu, koska stressi nousee muuten liian kovaksi. Jotain jätän suosiolla katsomatta. Koska en kovin hyvin kestä suspensea, jätän väliin kaikki ne, joissa jännityksen tiivistymistä ja pelottelua on suurin osa sisällöstä.
Amerikkalaisten sitcomien katselu on lähes mahdotonta, koska niissä juonikuviot ovat toisteisia ja ennalta-arvattavia. Inhottava on esimerkiksi se erittäin runsaasti toistettu kuvio, jossa henkilöhahmo valehtelee välttääkseen kiusallisen tilanteen ja sitten valheiden takia joutuu yhä kiusallisempaan tilanteeseen, yrittää värvätä ystäviäänkin mukaan valheeseen jne. jne. Silloin, kun elämä oli erityisen rankkaa, hermostutti sekin, kun monet sitcomien henkilöhahmot pyörivät loputtomiin oman napansa ja pikkufiilistensä ympärillä pienessä kuplassa. Pahimmillaan yli 90 % sitcomin oletetusta hauskuudesta perustuu kiusaannuttavuudelle ja silloin tekee mieli räyhätä ruudulle: Puhukaa asiat toistenne kanssa ja lopettakaa valehtelu ja järjettömistä pikkuasioista valittaminen. NYT!
Jatkuvissa yleisdraamasarjoissa (sairaalat ja muut) tahtoo mennä täkäläinen hermo vakihenkilöiden juonikuvioiden takia. Jos katsojaluvut uhkaavat pudota, käsikirjoitustiimi lisää tehoja. Läheisiä kuolee, henkeä uhkaava sairaus todetaan, joudutaan onnettomuuteen tai pyssyn väärälle puolelle, mutta seuraavassa jaksossa taas porskutetaan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Osa hahmoista alkaa juonitella ja vehkeillä kuin viimeistä päivää täysin aiemman luonteensa vastaisesti. Ja katsojan otsasuoni tykyttää uhkaavasti.
Onneksi on brittien epookkidekkarit, joiden kaavamaisuus sopii hermoille. Yksi tai useampi murha tehdään ja nerokas, omalaatuinen hahmo ottaa selvän, kuka sen teki. Kaavaan mahdutetaan erilaisia variaatioita. Kameran eteen marssitetaan riittävän kiinnostavia hahmoja, joita esittävät hyvät, ihmisen (ei muovin) näköiset näyttelijät. Puvustus, kuvaus, maisemat ym. ovat erinomaisia. Useimmiten voi luottaa siihen, mitä on tulossa. Onneksi puolisolla on samanlaisia mieltymyksiä eurooppalaisiin dekkareihin kuin minullakin.
Viime yönä en suostunut nukkumaan, vaan katselin muutaman jakson Fringeä. Taas. Se tuntuu sopivan yöhön. Katsomissani jaksoissa päähenkilöt löysivät toisensa pitkästä aikaa. Rakkaus oli vetoavaa ja liikuttavaa. Naispääosan vakavuus on virkistävää eivätkä muutkaan vääntele naamaansa koko ajan. He eivät hypi seinille hermostuneina tai meuhkaa, vaikka täysin käsittämättömiä asioita marssitetaan heidän tielleen.
En ajattele, että mieltymykseni heijastaisivat jotain yleisempää hyvyyttä tai huonoutta. Mietin näitä siksi, että uskon niiden kertovat jotain päässäni sijaitsevan omituisen tilan luonteesta. Stressi on ilmeinen tekijä ja taudin kannalta kiinnostaa, mikä stressaa. Juonittelu, vehkeily, valehtelu, teeskentely, kiusallisuuden maksimointi (koska ihmiset eivät voi puhua suoraan) ovat tavallisten stressitekijöiden (henkilöitä uhkaa vaara) kanssa samalla viivalla ja jopa mieluummin otan vaaran kuin nuo muut.
Pahimmalta tuntuu, etten pysty juuri katsomaan aiemmin suuresti rakastamiani elokuvia. Jopa lasten kanssa on vaikeaa katsoa elokuvaa alusta loppuun. Ennalta-arvattavat juonikuviot saattavat hermostuttaa liikaa kaavamaisemmissa elokuvissa. Mietittyäni asiaa useita vuosia epäilen nyt, että hyvinä pitämissäni leffoissa pelkään tuntevani liikaa tunteita ja joutuvani ajattelemaan, kohtaamaan asioita, joihin en halua koskea. On vaikeaa lukea hyviä kirjoja samasta syystä, mikä tuntuu kertakaikkisen järkyttävältä. En uskalla mennä niihin maailmoihin, joissa ihmisen sisimpiä kosketaan.
Ehkä voisin kokeilla katsoa Veronican kaksoiselämän ja lukea New York -trilogian loppuun. Mutta en yhtä aikaa.
perjantai 10. toukokuuta 2013
Mä en kestä -viestintä
Puhuin kamun kanssa vähän ärtymyksestä ja se teki hyvää. Olen tavannut olla melko lunki ihminen (luulisin ainakin) enkä tavallisesti ärähtele toisille, mutta depressio on tuonut muassaan ärtymyksen. Ärähtelystä tai räyhäämisestä on vain harvoin hyötyä, se tuntuu itsestä nololta eikä muilla ole velvollisuutta ottaa satunnaisia ärtymyksenpurkauksia vastaan. Se on harvoin reilua. Ärtymys tuppaa olemaan satunnaista eikä juuri suhteessa ärtymyksen näennäiseen aiheuttajaan. Aiheuttaja on vain hitunen, jonka ties mikä ilmavirta puhaltaa räyhäkatkaisimelle ja jos katkaisin on yliherkkä, se naksahtaa.
Lapset ovat oikein käteviä ärtymyksen kohteita, koska ovat usein lähistöllä ja tuottavat jatkuvasti sellaista pientä ylimääräiseksi helposti tulkittavaa (mutta lapsen tapauksessa ei mitenkään ylimääräistä, vaan maailman toiminnan opettelemiseen liittyvää) vaivaa ja touhua. Toistuva ärtymys tarttuu ihmisestä toiseen ja alkaa muuttaa ilmapiiriä ankeaksi melko nopeasti. Lapset heijastavat ärähtelyä erilaisin tavoin eivätkä ne tavat ole yleensä omiaan ainakaan vähentämään näennäisiä ärtymyksen aiheuttajia.
Joskus jopa alkaa kuvitella, että minulla on oikeus olla ilkeä ääliö, koska kaikki on niin ärsyttävää. Ei ole kovin kivaa huomata käyttäytyneensä ilkeän ääliön tavoin, mutta terveellistä se on. En halua sellaista. En halua, että täällä on yleisankea ilmapiiri, jossa negatiivinen palaute rehottaa ja positiivista saa etsiä suurennuslasilla. Jokaikinen päivä on paljon enemmän syytä positiiviseen palautteeseen kuin negatiiviseen, jos lakkaa ottamasta positiivisia asioita itsestäänselvyyksinä.
Kaikki tunteet ovat sallittuja kaikille meillä asuville ihmisille ja niitä saa myös ilmaista, mutta on eri asia tehdä satuttavia asioita niiden tunteiden vallassa. Etenkin meillä aikuisilla on iso vastuu.
Kotiin pyöräillessäni mietin, miten olen viime kuukausina sortunut sanomaan Mä en kestä ja En kerta kaikkiaan jaksa. Ei-kestäminen ja jaksamattomuus ovat aivan todenmukaisia kuvauksia senhetkisistä tunteista, mutta viiden minuutin kuluttua taas kestän ja jaksan ihan hyvin taas ohjata ja järjestää, vaikka lapset minun mielestäni käyttäytyisivät mälsällä tavalla. En vain tule kertoneeksi sitä lapsille. Kyllä mä kestän ja Nyt taas jaksan. Olisi aika keskeistä lasten tietää, ettei heidän käytöksensä riko minua tai suista minua uupumuksen syöveriin, vaikka itsestäni hetkellisesti siltä tuntuisikin. En halua, että he joutuvat pelkäämään lopullista päsähdystä.
Minun pitäisi tietää paremmin. Ei ole hyvä puhua tuollaisia sekunnin mittaisia totuuksia ainakaan, jos en kerro sitten, kun ne eivät enää pidä kutiaan.
Lapset ovat oikein käteviä ärtymyksen kohteita, koska ovat usein lähistöllä ja tuottavat jatkuvasti sellaista pientä ylimääräiseksi helposti tulkittavaa (mutta lapsen tapauksessa ei mitenkään ylimääräistä, vaan maailman toiminnan opettelemiseen liittyvää) vaivaa ja touhua. Toistuva ärtymys tarttuu ihmisestä toiseen ja alkaa muuttaa ilmapiiriä ankeaksi melko nopeasti. Lapset heijastavat ärähtelyä erilaisin tavoin eivätkä ne tavat ole yleensä omiaan ainakaan vähentämään näennäisiä ärtymyksen aiheuttajia.
Joskus jopa alkaa kuvitella, että minulla on oikeus olla ilkeä ääliö, koska kaikki on niin ärsyttävää. Ei ole kovin kivaa huomata käyttäytyneensä ilkeän ääliön tavoin, mutta terveellistä se on. En halua sellaista. En halua, että täällä on yleisankea ilmapiiri, jossa negatiivinen palaute rehottaa ja positiivista saa etsiä suurennuslasilla. Jokaikinen päivä on paljon enemmän syytä positiiviseen palautteeseen kuin negatiiviseen, jos lakkaa ottamasta positiivisia asioita itsestäänselvyyksinä.
Kaikki tunteet ovat sallittuja kaikille meillä asuville ihmisille ja niitä saa myös ilmaista, mutta on eri asia tehdä satuttavia asioita niiden tunteiden vallassa. Etenkin meillä aikuisilla on iso vastuu.
Kotiin pyöräillessäni mietin, miten olen viime kuukausina sortunut sanomaan Mä en kestä ja En kerta kaikkiaan jaksa. Ei-kestäminen ja jaksamattomuus ovat aivan todenmukaisia kuvauksia senhetkisistä tunteista, mutta viiden minuutin kuluttua taas kestän ja jaksan ihan hyvin taas ohjata ja järjestää, vaikka lapset minun mielestäni käyttäytyisivät mälsällä tavalla. En vain tule kertoneeksi sitä lapsille. Kyllä mä kestän ja Nyt taas jaksan. Olisi aika keskeistä lasten tietää, ettei heidän käytöksensä riko minua tai suista minua uupumuksen syöveriin, vaikka itsestäni hetkellisesti siltä tuntuisikin. En halua, että he joutuvat pelkäämään lopullista päsähdystä.
Minun pitäisi tietää paremmin. Ei ole hyvä puhua tuollaisia sekunnin mittaisia totuuksia ainakaan, jos en kerro sitten, kun ne eivät enää pidä kutiaan.
tiistai 7. toukokuuta 2013
Selkeyden suloisuus
Eräiden kohtaamisten kautta päädyin miettimään niitä valtavia sotkuja, joita elämässäni oli vielä 10 vuotta sitten ja myöhemminkin. Parisuhde oli sotkua, työelämä, opinnot, ystävät, kaikkialla oli sotkua, myös sisäinen maailmani oli kaaoksessa. Puolison ongelmat, esikoisen vaikeavammaisuus ja joku monimutkainen, vaativa (high maintenance) ystävä ja oma uupumus tuottivat kaaosta.
Sain melkein kaikki opinnot kasaan, sain parisuhteen kasaan ja sekä vaativat että muutkin ystävät etääntyivät, koska minulla ei ollut mahdollisuuksia suhteiden ylläpitoon (olin siis itse surkea ystävä). Jaksoin hoitaa, puolustaa ja kuntouttaa lasta, koska se on tärkeintä. Jotkin suhteet, joiden ylläpitämiseksi ei tarvinnut tehdä mitään, jäivät ja uusia on tullut. Nyt ei tarvitse kenenkään takia mennä tuhannen solmulle ja miettiä moninkertaisesti, mitä rivienväleistäni voi tulkita tai mitä toinen salakielellä haluaa kertoa. Ei tarvitse vastaanottaa kummallisia tunteenpurkauksia tai miettiä, mistä taas tuulee, kun tavataan.
Elämäni on paljon, paljon paremmalla tolalla ja selkeämpää. Paitsi että sairastan depressiota, joka vaikuttaa rujosti toimintakykyyn. Voisiko ajatella, että okei, nyt on tilaa sairastaa ja kuntouttaa itseä eikä tarvitse koko ajan hypätä voltteja muiden tahdissa? Voisi toki, ainakin tällaisena päivänä, kun oli juuri terapiaa, aurinko paistaa ja sain melko hyvin nukutuksi ja pahin vaiva on allergia, joka turvottaa ja kutittaa nenän ja suun aluetta.
Myös monimutkaiset ihmiset voivat olla ystäviä, kunhan pidetään hyvä struktuuri ja selkeys. Se on hyvä, koska jotkut heistä ovat rakkaita ja heidän kanssaan saattaa syntyä hienoja keskusteluja. Terveempänä jaksan olla jämäkkänä ja pitää huolta rajoista. Depiksessä on oltava varovaisempi. Ehkä olen oppinut jotain vihdoin tästä asiasta. Oma juttunsa on se, miksi olen usein kokenut vetoa nimenomaan monimutkaisiin ja vaativiin ihmisiin. Luullakseni se liittyy suoraan lapsuudenperheeseen, äitiin ja yhteen sisarukseen, joita yritin miellyttää rakkauden ja hyväksynnän toivossa.
Olen todennut tarpeeksi monta kertaa, että matelevuus ja miellyttämisyritykset integriteettini kustannuksella tuottavat pelkästään huonoja seurauksia. Olen ehkä oppinutkin jotain vuosikymmenten mittaan ja etenkin selvin päin enimmäkseen nykyään osaan olla tekemättä sellaista. Omassa kodissani sellaisen välttäminen tuntuu onnistuvat jokseenkin koko ajan. Reiluus, ystävällisyys ja huomaavaisuus, omien rajojen jämäkkä puolustaminen tarvittaessa ja toisen rajojen kunnioittaminen, kuunteleminen ja kertominen riittävät pitkälle.
Illalla soitin päässäni Bachin tuplakonserttoa nukkumaanmenoaikaan, koska muistan sen hyvin ja Bachin konsertot rauhoittavat syvällisellä ja mieltä hyväilevällä tavalla, ovat aina rauhoittaneet. Kuin palaset loksahtelisivat kohdilleen. Vuoteeseen tultuaan puoliso alkoi puhua kiihtyneesti terveydenhuollon tilasta (kuralla - ja hän tietää aiheesta paljon), mutta tietoisesti pidin itseni rauhallisessa tilassa, etten taas pilaisi yöunia. Juttelin hänen kanssaan aiheesta hetken ja sitten ystävällisesti jämäköitsin ja sanoin, että nyt pitää nukkua. Hyvä minä! Terveydenhuollolle kyllä pitäisi tehdä jotain. Tilanne on sietämättömän epäreilu ja eriarvoistava. Mutta unien menettäminen ei auta asiaa.
Sain melkein kaikki opinnot kasaan, sain parisuhteen kasaan ja sekä vaativat että muutkin ystävät etääntyivät, koska minulla ei ollut mahdollisuuksia suhteiden ylläpitoon (olin siis itse surkea ystävä). Jaksoin hoitaa, puolustaa ja kuntouttaa lasta, koska se on tärkeintä. Jotkin suhteet, joiden ylläpitämiseksi ei tarvinnut tehdä mitään, jäivät ja uusia on tullut. Nyt ei tarvitse kenenkään takia mennä tuhannen solmulle ja miettiä moninkertaisesti, mitä rivienväleistäni voi tulkita tai mitä toinen salakielellä haluaa kertoa. Ei tarvitse vastaanottaa kummallisia tunteenpurkauksia tai miettiä, mistä taas tuulee, kun tavataan.
Elämäni on paljon, paljon paremmalla tolalla ja selkeämpää. Paitsi että sairastan depressiota, joka vaikuttaa rujosti toimintakykyyn. Voisiko ajatella, että okei, nyt on tilaa sairastaa ja kuntouttaa itseä eikä tarvitse koko ajan hypätä voltteja muiden tahdissa? Voisi toki, ainakin tällaisena päivänä, kun oli juuri terapiaa, aurinko paistaa ja sain melko hyvin nukutuksi ja pahin vaiva on allergia, joka turvottaa ja kutittaa nenän ja suun aluetta.
Myös monimutkaiset ihmiset voivat olla ystäviä, kunhan pidetään hyvä struktuuri ja selkeys. Se on hyvä, koska jotkut heistä ovat rakkaita ja heidän kanssaan saattaa syntyä hienoja keskusteluja. Terveempänä jaksan olla jämäkkänä ja pitää huolta rajoista. Depiksessä on oltava varovaisempi. Ehkä olen oppinut jotain vihdoin tästä asiasta. Oma juttunsa on se, miksi olen usein kokenut vetoa nimenomaan monimutkaisiin ja vaativiin ihmisiin. Luullakseni se liittyy suoraan lapsuudenperheeseen, äitiin ja yhteen sisarukseen, joita yritin miellyttää rakkauden ja hyväksynnän toivossa.
Olen todennut tarpeeksi monta kertaa, että matelevuus ja miellyttämisyritykset integriteettini kustannuksella tuottavat pelkästään huonoja seurauksia. Olen ehkä oppinutkin jotain vuosikymmenten mittaan ja etenkin selvin päin enimmäkseen nykyään osaan olla tekemättä sellaista. Omassa kodissani sellaisen välttäminen tuntuu onnistuvat jokseenkin koko ajan. Reiluus, ystävällisyys ja huomaavaisuus, omien rajojen jämäkkä puolustaminen tarvittaessa ja toisen rajojen kunnioittaminen, kuunteleminen ja kertominen riittävät pitkälle.
Illalla soitin päässäni Bachin tuplakonserttoa nukkumaanmenoaikaan, koska muistan sen hyvin ja Bachin konsertot rauhoittavat syvällisellä ja mieltä hyväilevällä tavalla, ovat aina rauhoittaneet. Kuin palaset loksahtelisivat kohdilleen. Vuoteeseen tultuaan puoliso alkoi puhua kiihtyneesti terveydenhuollon tilasta (kuralla - ja hän tietää aiheesta paljon), mutta tietoisesti pidin itseni rauhallisessa tilassa, etten taas pilaisi yöunia. Juttelin hänen kanssaan aiheesta hetken ja sitten ystävällisesti jämäköitsin ja sanoin, että nyt pitää nukkua. Hyvä minä! Terveydenhuollolle kyllä pitäisi tehdä jotain. Tilanne on sietämättömän epäreilu ja eriarvoistava. Mutta unien menettäminen ei auta asiaa.
maanantai 6. toukokuuta 2013
Mitä välii
Viimeiset pari viikkoa elämääni on jäytänyt tarkoituksettomuuden tunne. On vaikeaa tehdä yhtään mitään, jos toiminta näyttäytyy järjettömänä. Miksi blogata, tehdä opintojuttuja, kirjoittaa, kun siitä ei kuitenkaan seuraa mitään hyvää tai merkityksellistä. Ajatukset kiertävät kehiä, pää yrittää löytää jotain perusteluja ja aina ajatusketju loksahtaa takaisin siihen, ettei missään ole mieltä. Vanhemmuudessa on mieltä, ystävyydessä on mieltä, mutta mitä kukaan voisi koskaan hyötyä tekemistäni kirjallisista töistä.
Paitsi että voisi hyötyä. Tiedän, että jopa graduntekeleestäni on ollut hyötyä ja se on osaltaan edistänyt tärkeäksi kokemiani asioita. Mutta sitten taas ajatus vonksahtaa ja mielekkyys katoaa.
Viime yö oli pitkästä aikaa paha. Ajatukset kiersivät kiertämistään erilaisia kehiä enkä saanut nukuttua. Pyörin tuskaisena. Ajatukset eivät olleet erityisen tuskaisia tai ahdistavia, ne vain olivat pakonomaisia eivätkä päästäneet minua rauhaan. Tunnen paljon rentoutus- ja itsesuggestiotekniikoita, mutta ne eivät nyt auttaneet. Lopulta otin hieman nukahtamislääkettä ja se auttoi.
Lauantain kostealla illanvietolla oli osuutta asiaan. En osaa sanoa, montako kertaa tätä pitää toistaa, mutta jos sitä alkoholia kovasti haluaa ottaa, sitä ei kannata nauttia kuin vähän, ainakaan yli puolta viinipullollista yhtenä iltana. Olin lauantaina saunaillassa ja vanhan suosikkibändin konsertissa. Bändi aloitti vasta lähempänä puoltayötä, joten päädyin valvomaan aamuneljään. En ollut sellaisessa holtittomassa humalassa, joka hävettäisi enkä tehnyt typeryyksiä. Parin vanhan tutun kanssa juttelu toi esiin menneisyydestä kaikenlaista muistikuvaa ja asiaa, joita juuri nyt en halua enkä jaksa prosessoida, mutta nepä eivät painuneetkaan heti taustalle, kun olisin halunnut, vaan riehuivat menemään. Äh.
Konsertti-illan päätteeksi otin lääkesekoituksen, jossa oli happosalpaaja, kipulääke, rauhoittava ja pseudoefedriini. Niiden ansiosta olin sunnuntaiaamupäivästä aina nukkumaanmenoon asti hyvin kasassa. Tuntuu kuitenkin kiusallisen tyhmältä tuupata kehoon kaikenlaisia lääkkeitä, joita ilman pärjää hyvin, mikäli toimii järkevästi.
Ja kummassa mahtaa olla enemmän järkeä, kirjoitustyössäni vai sellaisessa alkoholinkäytössä, joka edellyttää lääkekasaa ja seuraavan yön tuskittelua? Se hyvä asia liskoyöstä kuitenkin jäi, että pääkirjoitustyöni ajatteleminen tuntui rauhoittavalta. Siitä tulee vielä jotain. Ei tule suurta, ei tule pientä, tulee sopivan kokoinen ja riittävän hyvä asiateksti.
Paitsi että voisi hyötyä. Tiedän, että jopa graduntekeleestäni on ollut hyötyä ja se on osaltaan edistänyt tärkeäksi kokemiani asioita. Mutta sitten taas ajatus vonksahtaa ja mielekkyys katoaa.
Viime yö oli pitkästä aikaa paha. Ajatukset kiersivät kiertämistään erilaisia kehiä enkä saanut nukuttua. Pyörin tuskaisena. Ajatukset eivät olleet erityisen tuskaisia tai ahdistavia, ne vain olivat pakonomaisia eivätkä päästäneet minua rauhaan. Tunnen paljon rentoutus- ja itsesuggestiotekniikoita, mutta ne eivät nyt auttaneet. Lopulta otin hieman nukahtamislääkettä ja se auttoi.
Lauantain kostealla illanvietolla oli osuutta asiaan. En osaa sanoa, montako kertaa tätä pitää toistaa, mutta jos sitä alkoholia kovasti haluaa ottaa, sitä ei kannata nauttia kuin vähän, ainakaan yli puolta viinipullollista yhtenä iltana. Olin lauantaina saunaillassa ja vanhan suosikkibändin konsertissa. Bändi aloitti vasta lähempänä puoltayötä, joten päädyin valvomaan aamuneljään. En ollut sellaisessa holtittomassa humalassa, joka hävettäisi enkä tehnyt typeryyksiä. Parin vanhan tutun kanssa juttelu toi esiin menneisyydestä kaikenlaista muistikuvaa ja asiaa, joita juuri nyt en halua enkä jaksa prosessoida, mutta nepä eivät painuneetkaan heti taustalle, kun olisin halunnut, vaan riehuivat menemään. Äh.
Konsertti-illan päätteeksi otin lääkesekoituksen, jossa oli happosalpaaja, kipulääke, rauhoittava ja pseudoefedriini. Niiden ansiosta olin sunnuntaiaamupäivästä aina nukkumaanmenoon asti hyvin kasassa. Tuntuu kuitenkin kiusallisen tyhmältä tuupata kehoon kaikenlaisia lääkkeitä, joita ilman pärjää hyvin, mikäli toimii järkevästi.
Ja kummassa mahtaa olla enemmän järkeä, kirjoitustyössäni vai sellaisessa alkoholinkäytössä, joka edellyttää lääkekasaa ja seuraavan yön tuskittelua? Se hyvä asia liskoyöstä kuitenkin jäi, että pääkirjoitustyöni ajatteleminen tuntui rauhoittavalta. Siitä tulee vielä jotain. Ei tule suurta, ei tule pientä, tulee sopivan kokoinen ja riittävän hyvä asiateksti.
torstai 2. toukokuuta 2013
Voihan väsymys
Vappuaattona lensin paikasta toiseen. Oli terapia, lapsen koulussa kaksi palaveria (joissa joutui keskittymään, olemaan sosiaalinen sekä älykäs), lasten harrastukset, pakko-ostostentekoa ja lopulta kahdet kekkerit. Kokoonnuimme kolmen perheen kesken (muut perheet olivat 1+1-muotoa, joten meitä oli yhteensä 8) nauttimaan itse koottavia pizzoja ja simaa. Lapseni myös diskoilivat toisen perheen äidin kanssa keittiössä, mikä oli tavattoman kivaa. Totesin taas kerran, miten mukavaa on kokoontua perheittäin, kun sekä lapsilla että aikuisilla on seuraa. Totesin taas kerran, että teemme sitä kovin harvoin.
Toisiin pirskeisiin menin yksin. Siellä oli vain aikuisia, joista suurin osa taisi olla 10 vuotta itseäni nuorempia ja entuudestaan tuntemattomia. Tunnelma oli kuitenkin hyvä ja minulla oli muutama tuttu, joiden kanssa jutella. En ollut niin sosiaalisella päällä, että olisin juuri tehnyt tuttavuutta uusien ihmisten kanssa. Tunsin itseni myös rumaksi, kuten melko usein muutenkin. Nautin kaksi kertaa 16 cl viiniä ja paljon vettä. Lähdin bussille Tuhkimo-aikaan.
Pysäkillä oli iso lauma lukioikäisiä nuoria vaihtelevassa humalatilassa. Yksi pojista tuntui hokevan veistiä ja hahmotin, että se oli känniin viittaava adjektiivi. Bussissa sain veistille selityksen. Poika kertoi lähtevänsä vaihto-oppilaaksi Utahiin mormonialueelle. Mormonit kun eivät käytä nikotiinia, alkoholia, huumeita tai kofeiinia eivätkä harrasta esiaviollista seksiä, hän aikoo olla koko kesän wasted. Utahissa kun ei olla wasted. Valitettavasti ymmärsin tuota logiikkaa ja olisin mahdollisesti itse ajatellut samansuuntaisesti tuossa iässä, jos vanhemmillani olisi ollut rahaa lähettää minut vaihto-oppilaaksi. Mutta jokseenkin masentava on suomalainen humalahakuinen alkoholikulttuuri ja se omaksutaan nuorena. Sanovat sentään, että tilanne on hissuksiin muuttunut paremmaksi omaan nuoruuteeni verrattuna, joten lohduttelen itseäni sillä.
Rakas oirepäiväkirja, tuntuu että liikutun suhteettoman paljon asioista. Nuorena synkeästi inhoamani Alphavillen Forever Young herkisti jälkimmäisissä pirskeissä, kun sen esitti nuori mies akustisine kitaroineen. Lapsen palaverissa kasvoja ja ääntä oli vaikeaa hallita, kun puhuimme hänen tulostaan eläkeikään vuoden kuluttua. En pysty laulamaan mitään tunteikkaampaa, kun ääneni sortuu. Yhtenään kohtaan aineistoa, joka saa elimistöni holtittomaan liikutuksen tilaan. Se on häiritsevää enkä osaa suhtautua siihen kovin hyvin.
Nyt istun koneen ääressä, koska on pari tärkeää tehtävää suoritettavana. Väsyttää. Teen ne. Ihan kohta. Väsyttää. Väsyttää. Unirytmini meni taas poskelleen ja saattaa olla, että alkoholi tuottaa taas enemmän alakuloa kuin kokisin ilman. Alkoholia vain iloon, muista nyt se.
Toisiin pirskeisiin menin yksin. Siellä oli vain aikuisia, joista suurin osa taisi olla 10 vuotta itseäni nuorempia ja entuudestaan tuntemattomia. Tunnelma oli kuitenkin hyvä ja minulla oli muutama tuttu, joiden kanssa jutella. En ollut niin sosiaalisella päällä, että olisin juuri tehnyt tuttavuutta uusien ihmisten kanssa. Tunsin itseni myös rumaksi, kuten melko usein muutenkin. Nautin kaksi kertaa 16 cl viiniä ja paljon vettä. Lähdin bussille Tuhkimo-aikaan.
Pysäkillä oli iso lauma lukioikäisiä nuoria vaihtelevassa humalatilassa. Yksi pojista tuntui hokevan veistiä ja hahmotin, että se oli känniin viittaava adjektiivi. Bussissa sain veistille selityksen. Poika kertoi lähtevänsä vaihto-oppilaaksi Utahiin mormonialueelle. Mormonit kun eivät käytä nikotiinia, alkoholia, huumeita tai kofeiinia eivätkä harrasta esiaviollista seksiä, hän aikoo olla koko kesän wasted. Utahissa kun ei olla wasted. Valitettavasti ymmärsin tuota logiikkaa ja olisin mahdollisesti itse ajatellut samansuuntaisesti tuossa iässä, jos vanhemmillani olisi ollut rahaa lähettää minut vaihto-oppilaaksi. Mutta jokseenkin masentava on suomalainen humalahakuinen alkoholikulttuuri ja se omaksutaan nuorena. Sanovat sentään, että tilanne on hissuksiin muuttunut paremmaksi omaan nuoruuteeni verrattuna, joten lohduttelen itseäni sillä.
Rakas oirepäiväkirja, tuntuu että liikutun suhteettoman paljon asioista. Nuorena synkeästi inhoamani Alphavillen Forever Young herkisti jälkimmäisissä pirskeissä, kun sen esitti nuori mies akustisine kitaroineen. Lapsen palaverissa kasvoja ja ääntä oli vaikeaa hallita, kun puhuimme hänen tulostaan eläkeikään vuoden kuluttua. En pysty laulamaan mitään tunteikkaampaa, kun ääneni sortuu. Yhtenään kohtaan aineistoa, joka saa elimistöni holtittomaan liikutuksen tilaan. Se on häiritsevää enkä osaa suhtautua siihen kovin hyvin.
Nyt istun koneen ääressä, koska on pari tärkeää tehtävää suoritettavana. Väsyttää. Teen ne. Ihan kohta. Väsyttää. Väsyttää. Unirytmini meni taas poskelleen ja saattaa olla, että alkoholi tuottaa taas enemmän alakuloa kuin kokisin ilman. Alkoholia vain iloon, muista nyt se.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)