Kirjoittelen ja unohdan postata kaikenlaista

Syyskuun lopussa tulee on tämän kierroksen psykoterapian vuosipäivä. Saan apua puhumisesta tarpeeksi sympaattiselle, järkevälle ihmiselle, joka osaa tehdä hyviä kysymyksiä ja synteesejä. Hänellä voisi olla muitakin keinoja takataskussaan. Epäilen, että neuropsykologista asiantuntemusta ei niinkään ole. Viime istunnossa käytiin läpi vuoden asioita enkä keksinyt vielä lainkaan kritiikkiä, mutta yritän miettiä jotain toivomuksia ja kehitysajatuksia ensi kerralle.

Luin blogia hieman taaksepäin ja ajattelin, että toivottavasti lapsen suun sulkemisesta ei tullut vääriä mielikuvia saati minkäänlaista, implisiittistäkään hyväksyntää sellaiselle toiminnalle, että pidetään kättä suun edessä. En hyväksy sitä lainkaan. Jos äärimmäisessä pollanpehmenemistilassa sorrun tekemään niin, tajuan alle sekunnissa, ettei se käy ja lopetan. Se on silti väärin, se on väkivaltaa ja sillä on seurauksensa.

Väkivallan kuvaus saattaa normalisoida väkivaltaa. "Näin on mahdollista tehdä ja näin tehdään, ihan tavallisetkin ihmiset tekevät näin." En tiedä, mikä vaikutus sillä on, että illasta toiseen vastaanotamme sekä uutistarjonnassa että viihteeksemme hirveyksiä, joita ihmiset tekevät toisilleen. Aiemmin ajateltiin, että negatiivista vaikutusta ei ole tai jos on, ihminen on valmiiksi jotenkin vinksahtanut. Nykyään on toisenlaisia punnittuja ääniä. Pelko ainakin on tiettävästi lisääntynyt, vaikka mitattava todennäköisyys joutua uhriksi on vähentynyt. (Tai näin oli, kun viimeksi jokunen vuosi sitten asiaa tarkastelin.)

Itse olen sellainen lälläri, että katsellessani esimerkiksi Siltaa tai Fringeä joudun katsomaan myös poispäin ja välillä laittamaan äänenkin pois, etten stressaantuisi liikaa. Olen hyväksynyt sen enkä koe tarpeelliseksi karaista tai kovettaa itseäni. Nautin kuitenkin niistä asioista, joita pystyn katsomaan seinille hyppimättä, kuten tarinoista sekä henkilöhahmoista ja heidän välisistään suhteista. Fringessä esimerkiksi on mielenkiintoinen, kehittyvä itse valitun perheen teema kaudesta toiseen. Huvittava piirre Fringessä on se, että tunnen satunnaisesti kasvoillani agentti Leen ilmeitä, vaikka en erityisesti eläydy häneen.

(Sillalle tulee syksyllä jatkoa ja Fringen vitoskausikin tulee US-Netflixiin syyskuussa. Kolmas fanitukseni kohde, BBC:n Sherlock, saa kolmannen kautensa ilmeisesti alkuvuodesta.)

-----

Puhuin puolisolle suuni puhtaaksi hänen viimeaikaisesta asennoitumisestaan etenkin kuopukseen, mutta myös muuhun perheeseen ja sain takaisin tyypilliset "En miksikään Jeesukseksi rupea" ja "Hiljaa ei saa olla eikä huutaa, mitä sitten saa olla, voinko enää olla kotonakaan." Ja sitä rataa, mitään vikaa ei ole hänessä, vaan meissä muissa. "Minun vikani on taas kaikki, niinhän sinä aina ajattelet." Hän ei kuitenkaan lähtenyt mykkäkoulufestaroimaan, joten voinen päätellä, että ehkä hän vastaanotti jotain eikä keskity pelkkään puolustautumiseen. 

Mielestäni en syyttänyt enkä määrännyt tai kertonut, mitä saa ja ei saa tehdä. Kerroin kyllä, millaisia seurauksia tietynlaisella käytöksellä voi olla. Ja kerroin, että meillä on ongelmia ja niitä pitäis ratkaista. Ja ne ongelmat eivät ole kuopuksessa.

Me kaikki (ainakin meillä päin) puramme kotona pahaa mieltä, joka on tullut kodin ulkopuolelta, mutta mitä enemmän sitä kantaa, sitä raskaammaksi käy ilmapiiri. Jos itse teemme niin, muillakin pitää olla siihen oikeus ilman että syttyy sota. Kotiin tullessa on hyvä aikuistaa itsensä kotiovella viimeistään, että lapset saavat ansaitsemaansa kohtelua. Lasten ei tarvitse aikuistaa itseään kotiovella, vaan he saavat olla lapsia koko ajan. He tuovat paljon hyvää mieltä muassaan muutenkin ja meidän aikuisten kannattaa antautua sille ja nauttia tarpeeksi usein.

Muuten olen sitä mieltä, että perheessä kaikki voivat käyttää asianmukaisesti tervehdyksiä, anteeksipyyntöjä ja kiitoksia eikä se ole liikaa vaadittu. Ne voi vaikka opetella rutiineiksi ja päästää suustaan sen kummemmin miettimättä. Jos ei viitsi niin tehdä, on täysin asiatonta kritisoida lapsia huonoista käytöstavoista.

Puhuttuani näistä asioista olen itsekin jaksanut paremmin olla aikuinen. Vaikka jokin asia ärsyttää, lopetan oman ärsähtäneen reagointini alkuunsa, pyydän tarvittaessa anteeksi ja mietin sitä, mitä tarvetta lapsen irrationaaliselta näyttävä käytös ilmaisee. Ne ovat yleensä täysin ilmeisiä juttuja. Jospa lapsi oppisi itsekin ajan mittaan ilmaisemaan tarpeitaan rationaalisemmilla ja parempaa tulosta tuottavilla tavoilla, kun hänen tarpeensa tunnistetaan. Hankalalta haiskahtava tilanne menee ohi kymmenesosassa siitä ajasta, jonka ärsähdyksen tie vaatisi ja kaikki saavat elämästä enemmän iloa irti. Pitää vain jaksaa ottaa pää pois perseestä tai kauniimmin sanottuna havaita muutakin kuin omia tunnetiloja ja tarpeita. Ainahan sitä ei jaksa ja sitten kärsitäänkin ihan himona, kuten nuoriso sanoo.

Parempi päivä

Sometimes tears and sorrows are all the things you've got, Just when you think you're all by yourself, you're not. 

Kate ja Allie olivat nuoren ja kriittisen minun mielestä liian amerikkalais-sovinnaisia ja tunnusmusakin ihan lällyä, mutta jostain mielen lokerosta se välillä kuitenkin putkahtaa ilmoille. Tosin tears and sorrow muuttuvat muotoon fear and sorrow. Sovinnaisuus on suhteellista, sillä showta pidettiin rohkeana. Siinähän päähinkilöt ovat naisia, jotka asuvat lapsineen yhdessä ja pärjäävät ilman miehiä. Mutta se on oma tarinansa.

Jostain syystä, osaksi ehkä blogipurkauksen helpottavan vaikutuksen ansiosta, pystyin nukkumaan toissayön kunnolla ja heräsin lähes normaalissa olotilassa väsymyksen ja mielialan suhteen. Pystyin syömään järkevän aamupalan. Lounas meni kahvipullan merkeissä, kun emme ehtineet syömään kaupungilla ennen kuopuksen kampaamoaikaa, mutta vähän myöhemmin söimme lounastakin. Otin ison salaatin kalan kera ja sain syötyä sen melkein kokonaan, kun lueskelin samalla (tytär oli tässä vaiheessa kietaissut soppansa naamariin ja halusi käydä tutkimassa lähistöä). Vain vihreä salaatti, kala ja linssit maittoivat, muut osat (joista normaalisti nautin), menivät huijaamalla huomiota muualle, mekaanisesti mäystämällä ja nielaisemalla. Päivällisen ohitin, mutta iltapalaksi nautin herkullisia gluteenittomia voileipiä avokadon, kylmäsavulohen ja porkkanatikkujen kera. Tikut dippasin vielä pähkinävoihin.

Tytär sai haluamansa otsatukan ja oli liikuttavan ilahtunut siitä. Hän peilaili sitä aina, kun mahdollista. Yleensä puoliso on kuskannut lasta kampaamoon, joten tämä oli taas vähän erilainen kokemus, viihtyisä. Tsemppasin häntä kovasti etukäteen ilmaisemaan omaa näkemystään hiusasioista ja kävimme läpi hänen toiveensa. Suostuin kuitenkin kertomaan hänen toiveensa kampaajalle, kun lapsi ei sitten itse kuitenkaan halunnut, aluksi. Lämmettyään hän kyllä keskusteli otsatukan reunasta ja pehkon ohennuksesta sujuvasti. Mielestäni etenkin tyttöjen on hyvä opiskella itsemääräämisoikeutta ja hiukset ovat hänen oman kehonsa rajojen sisäpuolista aluetta, jota hänen itsensä pitää määrätä. Tosin me määräämme takunpoistoa aika ajoin melko kärkevästi. Se kai liittyy perushygieniaan, jota meidän vanhempien pitää opettaa.

(Myös vammaisen poikani itsemääräämisoikeutta pitäisi opettaa enemmän, koska vaikeavammaisella ja puutteellisella kommunikaatiolla varustetulla ihmisellä se on erittäin pahasti uhattuna eikä omaa puolustusta välttämättä ole riittävästi. Pitkään hänelle asiat vain tapahtuivat eikä hänellä ollut vaikuttamisen tunnetta. Nykyään tilanne on todella paljon parantunut kuntoutuksen, kalenterinkäytön, strukturoinnin ja kommunikoinnin parantumisen myötä, mutta paljon on vielä tekemistä. Asiaa ei auta yhteiskunnan suhtautuminen vaikeavammaisiin tahdottomina objekteina.)

Kallonkutistukseni aikana tytär oli lukaissut kokonaisen Widmarkin Lasse-Maija-kirjan ja jotain muutakin. Muutenkin kaikki sujui hyvin ja meillä oli mukava päivä kaupungilla, vaikka meillä olikin sivistynyttä erimielisyyttä siitä, mitä pitäisi ostaa ja mitä ei. Kotiutumisen jälkeen olin kuitenkin todella väsynyt enkä ennen iltapalaa jaksanut juuri evää lotkauttaa. En lakkaa hämmästelemästä suorituskykyni vähäisyyttä. Kuljimme bussilla, kävelimme ihan normaaleja matkoja, sain syödä ja istua riittävästi, mutta totaalinen väsähdys siitä seurasi.

Illalla vitkuttelin unettomuuden pelossa yhteen ennen nukkumaanmenoa ja sängyssä sain oikein messevän itsesäälikohtauksen. Muistuttelin itselleni yhtä motoistani. Itsesäälissä voi vapaasti käydä, kunhan ei jää asumaan. Kaikki nämä vuodet... ovat antaneet jotain ja tehneet minusta ainutlaatuisen kokonaisuuden. Eivät ne ole menetettyjä, vaan ne asuvat minussa.

Nyt olisi pieni pakko mennä suihkuun ja pukea päälle, koska pian lapsi palaa kotiin ensimmäisen koulupäivänsä jälkeen ja joku kaverikin saattaa tuossa piipahtaa. Lisäksi tulee parempi olo, kun tukka on suurin piirtein puhdas eikä päänahka kutise. En myöskään siedä useimpia voimakkaita hajuja nyt, joten hienhaju on hyvä pitää poissa.

Mitä nyt taas?

Paha mielialanotkahdus meneillään. Olen todella väsynyt koko ajan, paitsi ehkä kello 00:05-00:35 ja minua syö isolla kidalla se, etten jaksa tehdä mitään järkevää. Olen täysin jumittunut kotiin enkä pysty menemään oikein minnekään täältä. Tunnen itseni huonoksi ja typeräksi eikä siksi ole järkeäkään mennä ihmisten ilmoille tapaamaan ketään. Häpeän itseäni. En saa kerättyä itseäni, vaikka tiedän, että suhteellisuudentajulle tekee hyvää nähdä tuttuja. He ovat vähintään kohteliaita ja usein myös ystävällisiä ja herttaisia, parhaimmillaan antoisia ja innostavia.

Mikään ruoka ei tunnu kiinnostavalta enkä jaksa valmistaa ruokia, vaikka normaalisti pidän ruoanlaitosta, erilaisten värien, struktuurien ja makujen yhdistelystä ja olen jonkinasteinen herkuttelija. Nyt tuo tuntuu hyvin kaukaiselta. Edes terveellisyys ei herätä mitään intoa, vaikka tavallisesti havittelen ihan mielelläni hyvinvointia täysipainoisella ruokavaliolla. Jollain tapaa pitää saada liikkuminen käynnistettyä, mutta hyötyliikuntaakaan ei tule, jos en mene kotoa mihinkään. Jos liikun, ruokahalu paranee, uni paranee ja energiaa tulee melko pian lisää. Liikkumisesta saa myös välitöntä mielihyvää.

Puolisolla alkoivat työt tänään ja lähipäivinä lapset menevät kouluihinsa. Jo keskiviikkona saan viettää omaa aikaa päivällä. Huomenna onneksi tapaan kallonkutistajaa. Sillä aikaa kuopus saa viettää aikaa kirjastossa.

Olen pettynyt itseeni ja kesän suoritukseeni ja depressioni kertoo, ettei mistään koskaan tulekaan mitään. Tämähän on nähty jo monta kertaa, mutta jotenkin se ei helpota oloa. Hieman kuitenkin, tämäkin mataluus loppuu vielä joskus, ehkä piankin.

Whodunnit toimii fiktiossa

Lasten kanssa on taas ollut paljon hyviä hetkiä, todellista yhteistoimintaa ja kontaktia. Olemme jutelleet paljon, myös hankalia asioita. Kuitenkin pelkään huomista. Kuopus on nyt yökylässä eikä siellä välttämättä nukuta kovin paljon. Hän palaa huomenna kotiin väsyneenä. Puoliso on poissa huomisen. En ole ollut kovin ilahtunut asiasta ja sain kuulla, että syyllistän. Mietin, perustaako hän syyllistämistulkintansa omaan reagointiinsa. Minun reagointiini se ei perustu. En mitenkään hehkuta tai dramatisoi asiaa tai jankuta tms., en vain jaksa teeskennellä, että tilanne on hyvä. Ehkä olisi eri asia, jos ajattelisin hänen reissunsa peruuntuvan tai menevän pilalle sen takia, että minusta on raskasta ja ikävää jäädä jälleen yksin lasten kanssa. En tiedä.

Itselläni on käynnissä matala vaihe. Haudon muuttoa kauas pois, haudon avioeroa, tuskittelen yleisesti kaiken paskuutta. Toivottavasti kohta helpottaa. Yritän rauhoittua ja keskittyä konkreettisiin ja yksinkertaisiin asioihin. En vain pysty oikein nukkumaan eikä mikään ruoka tunnu houkuttelevalta. Paitsi pensasmustikat, joita onneksi puoliso osti kaappiin (tietämättä tästä preferenssistä - en tiennyt siitä itsekään). Olisi myös liuta opiskeluun liittyviä tehtäviä, niistä isommista töistä puhumattakaan. Olisi kaikkea, paitsi jaksamista.

Olen välillä katkera tästä sairaudesta, joka on kroonistunut. Krooninen ei välttämättä tarkoita pysyvää tai lopullista tilaa, vaan pitkittynyttä. Näin kertoo sisäinen lääketieteen sanakirjani. Sairauteni puolestaan sanoo notkahduskohdassa, että näin on aina ollut, on nyt ja on aina oleva eikä helpotusta ole olemassa. En koskaan pysty enkä pystynyt tekemään mitään todella haluamiani asioita, tähänastiset tekemiseni ovat olleet pelkkiä illuusioita. Ajatus tuntuu niin todelta, että depression ulkopuolisen maailman faktat kalpenevat sen rinnalla.

----------
Olen muuten todella väsynyt siihen, että ongelman tullen ensisijaisesti etsitään syyllisiä. Minusta se on energianhaaskuuta ja hidastelua. Ongelmaan etsitään ensisijaisesti ratkaisua! Ratkaisemisen jälkeen on aikaa miettiä syitä ja tarvittaessa syyllisiä. Syyt yleensä kannattaa hahmottaa, jos haluaa ehkäistä ongelman syntymisen jatkossa. Syyllisiä useimmiten ei edes ole olemassa arkisissa sekalaisissa ongelmissa, vaan kyse on elämän itsensä tavasta viskoa syyttömiä kappaleita siten, että ne törmäilevät toisiinsa. Elämä on syyllinen!

Itsehillintä ja aistiherkkyys

Tyttären huuto on minulle todellinen ongelma. Useimmiten pystyn olemaan rauhallinen ja rakentava sekä jämäkkä aikuinen, vaikka lapset sekoilisivat jostain syytä, mutta tietynlainen ääni saa aivoni sulamaan kipeäksi mössöksi enkä pysty ajattelemaan juuri muuta kuin sitä, miten äänen saisi pois. Menen kellariin kuulosuojaimet päässä ja suljen oven, lapsi saattaa tulla perässä huutaen. Saatan pitää kättä hänen suunsa edessä hetken. Se on väkivaltaa, jota en hyväksy ja josta on huonoja seurauksia. Itselleni ansaittua häpeää ja syyllisyyttä, lapselle jotain muuta. Saatan huutaa hänelle takaisin eikä sekään rakenna mitään. Saatan työntää hänet huoneeseensa ja pitää ovea väkisin kiinni. Ei auta sekään ongelmaan juuri lainkaan. Tietyllä taajuudella huutaminen on minulle kidutusta ja se sekoittaa pääni.

Sunnuntaina lapsi taas kehitteli jonkin käsittämättömän konfliktitilanteen ja aloitti huudon. Puoliso oli jumpalla. Kun hän palasi, istuin kellarissa vettä valuvat silmät kiinni ja kuulosuojaimet päässä. Olin kasa täydellisen uupunutta massaa, oloni oli hirveä. Pyysin, että puoliso veisi lapset jonnekin viettämään mukavaa kesäpäivää, koska itse en pystyisi mihinkään. Puoliso alkoi tuottaa sellaista tarinaa, että hänellä on nyt kovin ikävä tunnelma. On niin kurjaa tulla kotiin, jossa tilanne on ihan sekaisin. Kun hän oli jatkanut tätä kurjuutensa valittamista aikansa, kysyin häneltä suoraan, onko hän todellakin sitä mieltä, että HÄNELLÄ on tässä tilanteessa vaikeaa eikä esim. minulla ja tyttärellä.

Ymmärrän ja tiedän kokemuksesta, että on ikävää ja raskasta tulla kotiin, kun se on yhtäkkiä muuttunut sotatantereeksi. Silti on täysin selvää, että itse on siinä vahvassa asemassa ja se todellinen kurjuus on niillä sodan uhreilla. Itse ulkopuolisena on loistava tilaisuus korjata tilannetta ja auttaa kärsiviä osapuolia, olla eräänlainen Punainen Risti. Monesti kotiutuessa on mukavia odotuksia ja ajatuksia levosta, rennosta oleilusta yms. joten odotukset pitää nollata ja rakentaa kokonaan uusiksi. Se on perhe-elämään oleellisesti kuuluva taito, koska aina on useita liikkuvia osia eivätkä omat, jäykät odotukset useinkaan toteudu sellaisinaan.

Puoliso vei pitkin hampain lapset kesäretkelle. Hän sanoi tyttärelle usean tunnin aikana ainoastaan, että jos minä en jaksa maanantaina tämän takia lähteä konserttiin, hän on tyttärelle hyvin vihainen. Mykkäkoulu on todella viheliäistä henkistä väkivaltaa eikä sellaisella saa lyödä omaa alakouluikäistä lastaan. Lapset eivät myöskään saaneet mitään syötävää reissullaan. Onneksi venyin tekemään heille lounaan ennen lähtöä. Mutta molemmat asiat, vuorovaikutus ja ravinto, ovat mielestäni sitä peruskauraa, joita vanhempien pitää lapsilleen tarjoilla aina tarvittaessa. Aina, jos ei ole jotain pakottavaa syytä! Luottamukseni puolison vanhemmuuteen kärsi kovan kolauksen.

Jaksoin konserttiin, mutta olenkin sen jälkeen ollut varsin väsynyt. 15 000 ihmistä pienellä pläntillä nielee melkoisesti energiaa kaltaiseltani toipilaalta. Toisessa vaakakupissa oli elämääni paljon vaikuttanut muusikko ja musiikki, joten pidän päätöstä osallistua kuitenkin onnistuneena.

Puolisolla on todella paljon vahvuuksia vanhempana eikä tuo tapahtumaketju ollut mitenkään tyypillinen hänen vanhemmuudelleen. Tämä kesä on kuitenkin tuottanut useampia pettymyksiä ja depressiivinen mieleni maalailee uhkakuvia.

Joka tapauksessa on löydettävä ratkaisuja lapsen huudon aiheuttamaan ongelmaan enkä tiedä, mistä päästä alkaisin ongelmanratkaisutyön. Tehokkaammat kuulosuojaimet tai korvatulpat?

Itseen kohdistuva keskustelupalstaviisastelu diagnoosiluokitukseen?

Tein itselleni melkein viikon gluteenialtistuksen ja se oli kamalaa. Mahakipu ei edistänyt unensaantia eikä virkeyttä ollut riittää juuri mihinkään. Jaksoin tehdä päivässä korkeintaan yhden lomailuasian eikä se tahdo riittää lomaileville lapsille. Ruokaa pitäisi tarjoilla viisi kertaa päivässä eikä ole kivaa tarjoilla valmisruokia kovin usein (vaikka en pidä niitä peevelin keksintönä, vaan oivana täydennyksenä ruokalistaan). Kaipaan koko ajan omaa aikaa yhä kipeämmin. Yksinoloa tai aikuisoloa. Sellaista, että saan rauhassa uppoutua, mihin haluan eikä kukaan ole arvioimassa, onko uppoutumiseni kohde riittävän hyvä verrattuna siihen, mitä minun heidän mielestään pitäisi suunnata voimiani.

Gluteenialtistuksen tein siksi, että sain teetettyä keliakiavasta-ainetestin. Siihen ei lukemani perusteella kerta-altistus riitä. Lisäksi sain todistettua itselleni, ettei gluteeniton ruokavalioni ole perusteeton. Viikossa maha ehtisi tottua ruokavaliomuutokseen tai ei ainakaan menisi päivä päivältä kipeämpään suuntaan. Depikseni välillä ujuttaa mieleeni itse-epäilyjä ja sellaisia netin keskustelupalstojen tyylisiä juttuja, että gluteenittomuus on vain muoti-ilmiö ja täyttä höpöhöpöä, jos ei ole keliakiaa. (Suomalaiset asiantuntijalääkärit ovat kirjoittaneet aiheesta ja heidän mukaansa gluteeniherkkyys on todellinen vaiva, vaikka sitä ei vielä pysty laboratoriokokeilla tai vastaavilla mittaamaan, vaan on tyydyttävä oireiden perusteella toimimaan. Oireiden perusteella diagnosointihan ei ole suinkaan mikään harvinaisuus lääketieteessä, toim. huom.)

Keskustelupalstatyyliniekka tietää myös, että masennus on höpöhöpöä. Nykyajan ihmiset eivät vain kestä mitään takaiskuja ja surua tai pahaa mieltä vaan tuosta vaan kaikkia elämän kupruja lääkitään sileäksi. Jos kynsi katkeaa, heti pitää terapeutin olla pitämässä kädestä. Kun masentuneena kuuntelee noita kaikkitietävien olentojen ehdottomia totuuksia, alkaa helposti myös syytellä itseään heikkoudesta ja kuvitella, että pitäisi vaan ottaa itseään niskasta kiinni. Mikä lie daijuus tai kertakaikkinen kehnous estää sitä tekemästä? Vai olisiko kuitenkin jotain vaikutusta depressioksi nimetyllä aivokemian sekasotkulla.

Kun järkevästi ajattelen, uskon vahvasti, että mieluummin olisin terve ja toimintakykyinen kuin sairas ja kyvytön. Ottaisin niskasta tukevasti kiinni ja nostaisin itseni tästä helvetin suonsilmästä, jos se olisi mahdollista. Voisin tietenkin keskittää kaikki ponnistukseni siihen, että yritän ja yritän sitä niskasta nostamista, mutta olen kuitenkin päätynyt sijoittamaan resurssini mieluummin terapiassa käymiseen, lääkitsemiseen, muihin terveellisiin asioihin ja lopulta siihen, että opetan aivoja reagoimaan vähemmän depressiivisesti. Enkä nyt tarkoita positiivisen ajattelun Fake it till you make it -osastoa. Mitään feikkausta ei kiitos minulle enää koskaan eikä kikkaviitosia. Ne ovat osaltaan minut tähän jamaan saattaneet, koska niiden varassa jatkoin vielä silloinkin porskutusta, kun ei olisi enää pitänyt.

Olen nyt kahvilassa kirjoittavan ystävän kanssa ja vanne pään ympärillä löystyy joka hetki. Aah.