keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Catch-22

Voisin vaihtaa tämän syksyn pussilliseen sitruunoita. Ottaisin mielelläni lomaa minuna olemisesta.

Sydän on taas alkanut moukaroida rintalastaa. Se ehkä haluaa ulos. En usko, että voin madaltaa kilpirauhaslääkitystä enempää. Olen toiveikkaasti hivuttanut siitä pois osan, mutta sanottavaa muutosta ei ole tuntunut eikä ongelma ilmeisesti ole siinä, vaan ahdistuksen paluussa. Useimpina päivinä en uskalla ottaa Concertaa, koska sekin lisää tykytyksiä. Annostuksen pienentäminen luultavasti auttaisi, mutta lääkettä ei voi palastella eikä ole toimintakykyä riittävästi, että jaksaisin ottaa lääkettä määränneeseen lääkäriin yhteyttä. Rintakehällä on kipua, mutta se mahdollisesti johtuu käpristyneestä ryhdistä. Avaan rintakehää monta kertaa päivässä, kun sulkeudun suppuun huomaamattani. Concertan tuoma toimintakyky helpottaisi ahdistusta, mikä helpottaisi tykytyksiä, oikaisisi ehkä ryhtiäkin.

Olen taas ajautunut valvomaan öitä. Herätys on viimeistään puoli kahdeksalta arkiaamuisin, joten yöunet ovat viittä-kuutta tuntia. En jaksa enää niin vähällä. Vietän suurimman osan päivästä väsyneenä, mutta iltaisin vihdoin virkistyn kymmenen maissa. Jos otan lasin punaviiniä, virkistyn vielä lisää ja valvon mieluusti puoli kahteen. Unideprivaatio ja punaviini tuottavat tykytyksiä enkä aamulla uskalla ottaa Concertaa. Näin virkeyshuippua saa jälleen odottaa iltaan asti enkä taaskaan malta mennä nukkumaan, vaan haluan vielä ottaa lasillisen punaviiniä virkistyäkseni lisää. Joka päivä haluaisin edes yhden rauhallisen, virkeän tuokion, jolloin voin ajatella asioita, ja se halu on niin voimakas, ettei se jätä tilaa pidemmän tähtäyksen suunnittelulle.

Molempien lasten tilanne ahdistaa tällä hetkellä. Yhdellä on konfliktihakuista käytöstä ja yhteistyö on arjen toistuvissa, umpitavallisissa tilanteissa ajoittain todella vaikeaa. Päivittäin pitää herätä, pukea, pestä hampaat, syödä useita kertoja, tehdä mieluusti jotain aktiivista ja lopulta vaihtaa yöpaitaan, pestä hampaat uudelleen ja mennä nukkumaan. Jos valtaosa noista asioista tuottaa hankaluuksia, päivät muuttuvat uuvuttavaksi kivireen vetämiseksi.

Välillä olen niin uupunut, etten kerta kaikkiaan jaksa olla luova, rakentava, huumorintajuinen tai edes ottaa itselleni aikalisää. Pää räjähtää, saatan raivostua ja olla tökerö, sanoa loukkaavia asioita. Sitten hävettää ja pahimmillaan tulen (salaa) suorastaan suisidaaliseksi, koska koko maailma luultavasti olisi parempi, jos minä en olisi siinä. Ymmärrän, että tuo on depressiopuhetta ja valhetta, mutta tunnetasolla se tuntuu erittäin uskottavalta ajatukselta silloin, kun olen toiminut tökerösti.

Kun mieliala on pohjamudissa ja väsyttää, tulen helpommin ärtyväksi, vähemmän luovaksi ja joustavaksi. Lapset reagoivat siihen. Yksi tulee konfliktihakuiseksi, toinen hidastuu ja hukkaa punaisen langan. Molemmat jäävät helposti jumittamaan, yksi käy jauhamaan luupilla jotain päähänpinttymää, toinen vain tyssää eikä saa tehdyksi asioita, joita haluaisi, vaan ahdistuu. Yksi ei halua avata asioita keskustelemalla (missään vaiheessa), toinen ei osaa, joten omien virheiden korjaaminen on vaikeaa ja monimutkaista.

Elämässä ei nyt ole oikeastaan mitään muuta sisältöä kuin lapset. Käytän enimmän energiani heidän hoitamiseensa. Se on sinänsä järkevää. Jos vain jaksan tehdä rakentavia asioita, ne kantavat tulevaisuuteen, mutta pää tuntuu välillä ratkeavan, jos en voi olla mitään muuta kuin vanhempi. Minussa on muitakin ulottuvuuksia, minä on muutakin kuin kasvavia olentoja varten eksistoiva palvelulaitos. (Viime viikko oli kokonaan syyslomaa, mikä selittää näitä ajatuksia. Minähän työttömänä tietysti hoidin lapset kotona. Suurimman osan syksystä puoliso hoiti remonttijuttuja, joten olin pitkälti yksin hoitovastuussa jne.)

En kuitenkaan jaksa pitää yllä sosiaalisia suhteita. En jaksa soittaa tai viestiä kenellekään, en jaksa mennä paikkoihin, joissa voisin tavata ihmisiä. Minusta tuntuu, etten osaa olla. Sitä vaikeampaa on olla, mitä vähemmän käyn missään. Kaikki elämäni varrella tekemäni huonot ratkaisut ja hölmöilyt vainoavat minua enkä uskalla lopulta tehdä mitään, etten ainakaan tee mitään typerää, josta joku joutuu kärsimään. Puoliso on yrittänyt varovaisesti muistuttaa minulle elämän perusasioita. Passiivisuus voi myös haitata muita ihmisiä. Joistakuista voi tuntua ikävältä, jos en mene juhliin, joihin minut on kutsuttu ja jotkut ehkä miettivät, enkö välitä heistä, kun en pidä yhteyttä.

Pari ihmistä on lopettanut yhteydenpidon minuun sen jälkeen, kun kerroin diagnooseistani. Se voi olla sattumaa, mutta olen myös aika varma, että työtön, keski-ikäinen, heikosti toimiva neuropsyk-tapaus ei ole sellaista seuraa, joka kenenkään menestykselle toisi mitään hyvää. Nykyään monenlaiset elämäntaito-oppaat korostavat, että pitää valita seuransa huolellisesti, jos mielii pärjätä ja voida hyvin. Moni myös toteuttaa ajatusta ja heivaa kuolleet lastit laidan yli. Onneksi kivoimpina pitämäni ihmiset ovat suhtautuneet hienosti, mutta valitettavasti en jaksa pitää heihinkään yhteyttä. Uskon ja toivon, että jos/kun pääsen tästä vetäytymisen ja ankeuden pimeästä putkesta ulos ja jaksan taas tehdä jotain sosiaalista, saan heihin kontaktin.

En halua syytellä niitäkään, jotka eivät ole kuukausiin antaneet elonmerkkejä suuntaani eikä minulla ole sellaiseen yksinkertaisesti varaa, koska olen itse ollut todella surkea tekemään mitään sosiaalisia eleitä. En muutenkaan halua syytellä ketään. Jokainen joutuu elämään elämäänsä ja ratkomaan pulmiaan parhaansa mukaan eikä harjoittelukierroksia (tiettävästi) ole, vaan kylmiltään pitää nousta stagelle ja improvisoida sekalaisten, puutteellisten tietojen varassa. (Life's but a walking shadow, a poor player that struts and frets his hour upon the stage, and then is heard no more, kuten Wille sanoo.)

On kamalaa olla työtön. Se särkee identiteettiäni, turvallisuudentunnettani ja monia muitakin kohtia minässäni. Yritän olla ajattelematta asiaa, kun en pysty sille nyt tekemään mitään. Jokainen media huutaa, miten ikäiseni eivät enää koulutuksesta tai kokemuksesta huolimatta kelpaa töihin, mutta yhteiskunta kuitenkin kyykyttää ja pompottaa.

On minulla ratkaisuyrityksiäkin. Pidän taukoa Facebookista muutamasta syystä, joita saatan jäsentää jossain vaiheessa täällä. Kävelen. Melko yllättäen alkaneeseen alaselkäkipuun auttaa kävely, salille en uskalla sen kanssa mennä. Yritän käyttää kirkasvalolamppua, vaikka se onkin vaikeaa, kun ei ole aloittanut ajoissa syyskuussa. Nyt se häikäisee inhottavasti, vaikka etäisyyttä on pari-kolme metriä. Luen kirjoja. Selaan äkkilähtöjä, vaikka äkillisin minulle mahdollinen lähtöaika on joulukuussa. Yritän pakottaa itseäni sosiaalisiin tilanteisiin. Saldo tähän mennessä nolla. Lisään terapiakäyntejä. Yritän muistaa syödä säännöllisesti. Harkitsen kahvin vähentämistä. Juon kaksi mukia päivässä, mutta jos pystyisin pienentämään kerta-annosta, voisi sekin osaltaan auttaa tykytyksiin. (Tosin kofeiini ei tunnu ajallisesti natsaavan sydämen moukaroinnin kanssa. En tiedä, millaisella viipeellä se yleensä vaikuttaa.) Kiitän itseäni siitä, etten ole polttanut tupakkaa. Siitä tulee minulle nykyään päänsärkyä. Istun aina ruokapöytään perheen kanssa ateria-aikaan enkä pidä (sinänsä ansaittua) breikkiä jossain omassa rauhassa. Ruokapöydän äärelle kokoontumisessa on jotain taikaa. Yritän muistaa halata puolisoa päivittäin, ettei etäisyys veny liian pitkäksi. Katselen ympärilleni. Vaikka syksyn mukanaan tuoma pimeys on murhaavaa, valoisaan aikaan on paljon aistittavaa. Saatan tulla suorastaan euforiseksi, kun värit, valo, liike, tuoksu, tuntu osuvat täydellisesti yhteen. Selailen työpaikkailmoituksia ja näen itseni erilaisissa tehtävissä. Ehkä työskentely vielä on mahdollista jollain tapaa.