Tämä teksti on kirjoitettu alkuvuodesta 2016, mutta julkaistu vasta helmikuussa 2020.
Joulukuussa 2014 tapahtui jotain. Ilmeisesti pitkä ja harras terapia- ja muu työskentely alkoi näkyä. Aloin tuntea vetoa työntekoon ja luottamusta siihen, että selviän. Kevään ajan tein keikkoja. Pystyin tekemään vaativia töitä ja selviydyin niistä hyvin. Se oli ihmeellistä! Aloin varovaisesti uskoa, että puolikkaaseen tai jopa täyteen työkuntoon pääseminen olisi mahdollista.
Keväällä äitini kuoli. Pystyin suremaan enkä suistunut takaisin depressioon. Suren edelleen ja kaipuu on välillä kovin tukalaa. Parin kuukauden kuluttua läheltä kuoli myös toinen tärkeä ihminen. Sen myötä alkoi tulla taas ahdistavia ajatuksia ja madaltuvaa mieltä, mutta ei kuitenkaan uutta depressiojaksoa. Luultavasti olen surrut samalla myös isän vuosien takaista kuolemaa, koska silloin aikoinaan ei ollut mahdollisuutta suremiseen. Suru on ihon ohuiden rajojen sisällä raivoava myrskyinen meri. Ajan mittaan siitä tulee lempeämpi. Haluan uskoa niin.
Alkukesän kohokohta oli lukuvuoden kestävä täysipäivätyö! Sain sellaisen tehtävän, jota pystyn tekemään hyvin, jossa minulla on annettavaa erityislaatuisen osaamiskokonaisuuteni takia ja josta saan iloa ja tyydytystä. Olen ollut onnellinen työstä aina tähän asti ja todennäköisesti koko kevään, vaikka käytettävissäni oleva energia tuntuu vähenevän koko ajan.
Menetykset söivät sosiaalista jaksamista kuin ahma ja nyt huomaan, etten voi luontevasti tavata oikein ketään, kun olen pitänyt huonosti yhteyttä. En ole juuri jaksanut osallistua tilaisuuksiin tai vastata myöntävästi kutsuihin. Ihmiset eivät yleensä jaksa loputtomiin lähettää kutsuja tyypeille, jotka eivät tunnu koskaan tulevan. Sisäinen dialogini puhuu minut eristäytymisen pussiin. Sisäinen depressioääneni kertoo, ettei kukaan todellisuudessa halua minua mihinkään, koska olen tylsä, ruma ja penseä ihminen.
Tällä hetkellä pahinta on se, että esikoislapseni menetysten ja muutosten takia käynnistynyt vaikea jakso on pahentunut. Olen jo joutunut väkivallan kohteeksi pariin otteeseen enkä voi sietää sitä, mutta minulla ei ole vaihtoehtoja. On oltava lapsen rinnalla ja autettava häntä, vaikka hän satuttaisi minua. Väkivalta on sietämätöntä. Nuoren pyrkimys ei ole satuttaa tai tuottaa pahaa minulle, vaan kyse on siitä, ettei hänellä ole toimivia stressinpurkutapoja. Ympäristö on sulkenut niitä yksi toisensa jälkeen. Hän on syksyn ajan hoitanut stressinpurkua ääntelemällä (häiritsevästi, mutta haitattomasti), mutta pari työntekijää ilmeisesti päätti, että painostaminen ja pakottaminen parantaisivat hänet tästä vaivasta. Valitettavasti vain stressi etsii kanavansa ja tilanne pahenee nopeasti, kun ei auteta rakentavasti sitä purkamaan. Väkivalta ei ole koskaan ollut hänelle ominainen tapa toimia, vaan merkki jostain äärimmäisestä tasapainon horjahtamisesta. Tällaista on ollut kerran aiemmin, monta vuotta sitten kymmenen kuukauden ajan ja sitten, kun lapsellani alkoi onnen ja tasapainon kausi kamalan ankeuden ja sotkun jälkeen, minä sairastuin depressioon.
--- 2020 kommentti: tässä kohtaa teksti loppui enkä saanut sitä julkaistuksi. Julkaisen nyt. Esikoisella on nyt hyvä paikka, jossa käydä päivisin eikä väkivallasta ole ollut aikoihin tietoakaan.
