Masentunein päivä aikoihin. Joka tuutti on täynnä lasten ja vanhempien ihmeellistä ihanuutta. Suuria sanoja, suloisia kuvia, hehkutusta. Käyn Facebookissa vain ylläpitämässä jotain ryhmää, pää ei oikein kestä nyt muuta. Yleensä tämä ei haittaa, mutta tänä vuonna olen ahdistua hengiltä. En kyllä muutenkaan jaksa olla missään somessa juuri lainkaan näinä päivinä.
Äidilleni tämä oli ehkä vuoden hankalin päivä lapsuusmuistojen, koetun riittämättömyyden tunteen ja vastaavien takia. Jalustalle nostaminen tuntuu paskalta, jos on omasta äitiydestä kaikkea muuta kuin idealisoitu mielikuva.
Onneksi itse olin lapsena sen verran sosiaalisesti kyvytön, etten tajunnut, miten omituinen ja vääränlainen olin vanhempienikin mielestä. Kuvittelin olevani kotona verrattain hyvässä turvassa ja hyväksytty, muualla oli vaikeaa. Vasta jälkikäteen osasin vedellä viivat numerosta toiseen ja pystyin katsomaan koko kuvaa. En osannut olla eikä kukaan kertonut, miten voisin korjata olemistani. Sosiaalinen puusilmäisyys voi suojella ihmistä, ei siitä pelkästään haittaa ole.
Tämä kevät on niellyt liikaa voimia. Töissä pitää venyä hirveästi enkä pysty nukkumaan kunnolla. Tiedän, ettei minun pidä ottaa kaikkia tuntemuksiani vakavasti, koska orastava uupumus vetää depisajatuksia puoleensa ja värittää kaiken haljuksi. En jaksaisi enää vain selviytyä. Haluaisin vihdoin alkaa myös suunnitella ja rakentaa jotain pitkäjänteisempää sekä töissä että siviilissä. Ehkä ensi vuonna? Näinhän ajattelin myös viime vuonna, toissavuonna ja sitä edellisenä.
