torstai 18. syyskuuta 2014

Kahvi oli hyvin hyvää

Muistan varmaan viimeiseen henkäykseeni asti sen, kun nuoruudenrakastettuni lähetti kirjeitä hankalasta paikasta. "Puuro oli hyvin hyvää", hän totesi. Siellä ei liikuttu kohottavissa tunnelmissa. Rakastettu oli ihana, koskettava olento. Vieläkin tunnen pientä, etäistä kaihoa, vaikka näin yli 25 vuotta myöhemmin hän on minulle lähinnä fiktiivinen hahmo. Silloin tuntui, että häneen sai eri tavalla kontaktin kuin kehenkään muuhun. Aika moni mahdollinen romanttinen kohde tuntui henkisiltä ominaisuuksilta puupökkelöltä häneen verrattuna. Hänellä oli sävykästä sisäistä elämää, joka oli kuin salaperäinen metsä, vähän Rousseaun malliin. Jossain vaiheessa kuulin, että hän oli sairastunut skitsofreniaan ja päätynyt sairaalahoitoon.

Aloin hieman hämäriksi jäävien sattumusten jälkeen kuitenkin olla tyypin kanssa, joka selitti mm. ostavansa vaikka eteläafrikkalaisen paidan, jos sattuu huvittamaan, koska niinku mitä väliä, jos hinta ja laatu ovat kohdillaan. (Noihin aikoihin vielä kavahdettiin Etelä-Afrikkaa apartheidin takia. Se oli melkein kuin natsi-Saksa, ainakin toisille meistä.) Hän oli kyllä turvallinen ennalta-arvattavuudessaan. Sittemmin olin parisuhteessa tukehtua pysähtyneisyyteen ja latteuteen ja karkasin pois. Sain kaikkien vihat päälleni, koska lattana kävi selittämässä pahuudestani kaikille yhteisille tutuille. Hänen sisaruksensa vaihtoivat kadulla puolta, jos tulin vastaan, niin paha olin. Pahuuteni ydin oli se, etten halunnut jatkaa lattanan kanssa, mutta lattana kertoi jutun vähän jännittävällä tavalla, koska sain jopa väkivaltauhkauksia.

Jos nyt tulisi ero, enpä tiedä, viitsisinkö harrastaa minkäänlaisia parisuhteita enää. En tiedä, onko kiltti ja ystävällinen, reilu kumppani pelkkää fiktiota ja jos on, voisinko kirjoittaa itselleni sellaisen ja pidättäytyä tosielämän tympeistä sotkuista.

Kahvin hyvyydellä on sentään itselleni selvästi positiivisempi klangi, koska se tarkoittaa, että haistan taas riittävästi arvostaakseni ihastuttavaa aeropressillä puserrettua, vastajauhettua Mokkamestarien Tarrazua! Sekin on hienoa, että heikoiksi käyneistä voimistani huolimatta jaksoin pusertaa kahvin hengästymättä. Jotain lohtua, kun kohta tulee kaksi viikkoa flunssavankeutta täyteen. Vatsa on gluteenikokeilun jäljiltä klesana ja päätä särkee kuin olisin polttanut kolme askia tupakkaa, yskittää ja väsyttää. (En ole polttanut ensimmäistäkään henkäystä, yäk.)

Ulkona paistaa aurinko kuin viimeistä päivää, ja olisin voinut tänään treffata ystävää kahvilakirjoittamisen merkeissä. Sen sijaan säälin itseäni kotona. Pölykoirat vainoavat minua ja kriikunoiden henki. (Pitäisi tehdä jotain lahjoitetuille kriikunoille ennen kuin ne pilaantuvat.) Eilen panin radion päälle ja käsittelin pienen omenavuoren soseeksi ja paistokseksi. Kävimme pojan kanssa ääniseikkailulla konsertissa, taiteilijan kotona, maailmanpolitiikan tapahtumissa jne. Muodostan riippuvuutta YLE1-kanavaan, paitsi kun addiktoidun Barbarottiin (joka on Håkan Nesserin keksimä fiktiivinen kyttä). Nesser kirjoittaa paljolti niin kuin minä haluaisin. Olen sanonut noin toisenkinlaisista kirjoittajista.

Nyt pitäisi tehdä Kelaan terapian jatkohakemus. Sen ei tarvitsisi olla valtavan työlästä, kun kerran pojankin hakemukset menivät kaikki läpi.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Yksinäisyys ja yksin jääminen

Olen sairastanut melko ilkeää flunssaa yli viikon. Jokapäiväinen väsymys, vuolaana vuotava nenä, päänsärky ja lihassäryt, hengitysvaikeudet ja vastaavat eristävät tehokkaasti. Olen tehnyt pari pientä reissua ulkomaailmaan, kirjastoon ja terapiaan, mutta muuten lojunut kotona. Jostain syystä en saa katsotuksi televisiota kuin iltaisin. Lepään kirjan tai iPadin kanssa. Etenkin pädin kannattelu tuottaa valmiiksi jäykkiin niska-hartiaseudun lihaksiin julmettuja kipuja, tai niin olen itsekseni diagnosoinut. Kirjan kanssa pystyy vaihtelemaan asentoja vilkkaammin.

Yksinäisyys alkaa muuttua mieltä vaivaavaksi yksin jäämisen tunteeksi. Sen myötä tulee välillä paskoja ajatuksia muista ihmisistä. Sisälläni asuu kaiken muun porukan lisäksi ihmisvihaaja, joka tavallisesti on melko hissuksiin ainakin yksilöiden kohdalla (ihmiset joukkoina ovatkin usein vihattavan törkeitä ja tuhoavia teoissaan), mutta pitkittyneen yksinäisyyden kohdalla alkaa heistäkin äännellä. Sehän puolestaan lisää eristymistä entistestään. Jännittävä moninkertainen inhokierre tulee sitten, kun itsevihaajan ääni syyttelee minua vielä ihmisvihaajankin tökeryyksistä.

Aina sisäisen misantroopin mellastaessa olen erityisen varovainen siinä, mitä sanon. Minulla on varsin terävä kieli, vaikken sitä leuhotakaan (kai). Ihmisyksilöt eivät ole vastuussa minun sisäisistä tunteistani eivätkä ole ansainneet vihanpurkauksia. Valitettavasti joskus olen ottanut alkoholia näissä vaiheissa eikä siitä ole seurannut mitään hyvää. Ihmiset eivät yleensä odota (nykyään) minulta (kohtuutonta) negatiivisuutta, joten kielteiset puheeni saattavat satuttaa enemmän kuin niiden hahmojen, joilta on totuttu kaikenlaiseen piikkiin ja petkeleeseen. Lisäksi jotkut haluavat ajatella noista typerehtimisistä, että siinä tosiluonteeni paljastuu, teeskentelen vain välittäväni muista. Sellaisten tapausten jälkeen en halua tavata ketään enää n. koskaan, mutta onneksi on niitä, jotka tekevät aloitteita, etten sentään lopullisesti hautaudu omiin oloihini.

Olen enimmäkseen ihmisrakas yksilötasolla. Kaikki me olemme epätäydellisiä, repsotamme jostain kohdasta, olemme välillä tolaltamme, toimimme tökerösti, mokailemme jne. Miksi keskittyä siihen, kun suunnilleen kaikissa kohtaamissani ihmisissä on asioita, joita kunnioitan ja arvostan ja joista ilahdun, liikutun, valaistun jne.? Sitten on niitä, jotka tunnen läheisiksi ja erityisen arvokkaiksi. Haluaisin, että kaikki voisivat hyvin, haluaisin myös tehdä töitä sen eteen. Mutta olen kipeä ja toipilas, joten en voi heti paikalla tehdä kaikkia niitä supertekoja, joita haluaisin. Terävää kieltä voin käyttää sortavia rakenteita vastaan, jos pelkään, että se muuten ruostuu.

---
Hyviä asioita on syytä listata.

Alkoholinkäyttö on nyt ollut pitkälti sellaista kuin olen toivonutkin. En juo kerralla kovin paljon ja saan enimmäkseen pidettyä käyttökerrat järkevissä määrissä. Kun puoliso oli työmatkalla, himoitsin joka ilta viinilasillista lasten vihdoin mentyä yöpuulle ja otinkin sellaisen. Kun flunssa alkoi riivata, aloin jälleen himoita viiniä. Punaviinihän on tunnettu yleislääke. Mutta minun ei kannata käyttää sitä paljon, koska se heikentää uniani ja pahentaa depistä.

Olen saanut hoidettua melko ison kasan lasten papereita järjestykseen. Vaikeavammainen teini sai 2,5 kuukauden odottelun jälkeen vammaisen hoitotukipäätöksen (sellaisen kuin oli odotettavissa eikä alempaa) ja terapiapäätös on aivan kohta tulossa. Sain varatuksi nuoremmalle ajan neuropsykiatrisen tiimin neuvotteluun. Muutenkin listallani on ollut tärkeitä ja isonpuoleisia järjestelyasioita, jotka olen saanut hoidetuksi. Nyt pitää vielä tehdä oma terapian jatkoanomus Kelaan, mutta kolmannen vuoden pitäisi olla helppo homma.

Omenasouvi odottaa tekijäänsä, kunhan nenä lakkaa vuotamasta. Saamme taas vaaleanpunaista sosetta ystävän omenapuun punaisista tuotteista.

Toisen tentin tulokset eivät ole vielä tulleet, mutta vaikuttaa siltä, että sain suoritetuksi vuosikausia roikkuneet kurssit. Kohta voin pyytää laitokselta opettajanpaperit ja heilutella niitä ylpeänä.

Hyvä ja huono asia on se, että päätin kokeilla gluteenillista ruokavaliota vuoden tauon jälkeen. Hyvää on tieteellinen mielenkiinto ja toteutuksen päättäväisyys. Huonoa on se, että ruoansulatuselimistö on kipeä monin tavoin. Huonoa on sekin, etten kuitenkaan uskalla mennä gastroskopiaan eli edes soittaa lääkärille. Menen omalla kustannuksella (19 €) tsekkauttamaan verinäytteestä keliakiavasta-aineet. Ja sen jälkeen palaan nopsaan gluteenittomalle, koska ero voinnissa on ratkaisevan suuri.

maanantai 1. syyskuuta 2014

Konferenssin jälkeen eläin on surullinen

Viikko sitten kirjoitin:

Elokuun isoimmat ponnistukset on hoidettu, ihan hyvin, jos oikein arvioin. Tentistä en odottanutkaan kovin suurta vastusta (läpi meni, arvosanoja ei annettu). Jo viime vuonna lupasin mennä puhumaan konferenssiin aiheestani elokuussa 2014. Tuolloin ajankohta oli kaukainen, tuskin olemassakaan. Tilaisuuden lähetessä aloin hahmottaa, että olenkin yksi pääpuhujista, ensimmäisen päivän ensimmäinen keynote puolentoista tunnin mittaisessa aikarakosessa. Hopsan! Tilaisuuden järjestäjä sanoi, että esitelmässä saisi mielellään olla käytännönläheistä otetta eikä pelkkää tiedettä. Se huojensi mieltä, koska en ole päässyt akateemisissa ponnistuksissani juuri eteenpäin, vaan olen kuntouttanut itseäni. (Sanon tuon kuntouttamisasian aina itselleni, toistelen oikein, koska sisäinen ääni pilkkaa ja huutaa, miten saamaton, onneton ja surkea olen, kun en etene töissäni.)

Kesän mittaan aika ajoin ajattelin esitelmää englanniksi, mitä siihen sisällyttäisin, mitä termejä käytän. Halusin mukaan myös poliittista sisältöä, eli ihmisoikeusasiaa. Itse esityksen kasasin muutamassa päivässä ja kelailin jokaista osaa läpi muutamaan kertaan. Vanhoista esitelmistä noukin paljon asioita (ja kuvia) ja jäsentelin niitä uudelleen. Kokonaisuus oli juuri oikean mittainen, eli esitelmä oli mennä yli ajan, koska keskustelua syntyi niin paljon. Olin saanut englannin käyntiin mielessäni hyvin, joten en joutunut hakemaan kovin monia sanoja tai kiertoilmauksia. Myöhemmin päivällä oli vaikeaa saada puhutuksi suomea, kun aivot edelleen pinnistelivat englannin äärellä. Huomaa, että kielenvaihtorutiini on karissut.

Sunnuntaina iltapäivällä alkoi blues. Suru kaihersi mieltä, alakulo painoi käpälää. Mielessä pyörivät lunastamatta jääneet lupaukset, tuhkaksi muuttuneet lahjani, kaikki vierailemani yhteisöt, joihin en kuitenkaan kuulunut. Ulkopuolisuus, etäisyys, hetken kestävät kosketukset johonkin alueeseen. Olen myös tullut jäykemmäksi. Nuorempana hurautin nopeasti päähäni tiedot ja koodit, ymmärryksen, jargonin, konventiot jne. ja asetuin osaksi käsillä olevaa työ- tai muuta yhteisöä, nyt en tiedä, miten hyvin jaksan tai haluankaan venyttää energiaani sellaiseen. Energiaa ei ole paljon. Käännyn sisäänpäin ja nykerrän napanöyhtää. En jaksa katsoa ympärilleni, kun pelkään, että joka puolella nousee seiniä ja muureja.

Nyt jatkan:

Ulkopuolisuus on yksi niistä kliseistä, joista itseäni pilkkaan. Se on tavallinen tunne. Se on romantisoitu tunne. (Mikä tuntuu naurettavalta tästä näkökulmasta, kun ulkopuolisuus sekä invalidisoi että on invalidisoivien pääpoikkeavuuksien sivutuote.) On valtaisia eroja siinä, miten määrittävä kokemus se on koko elämää ajatellen. Ja onko se vain fiilis vai faktuaalinen tilanne.

Faktuaalisesti olin siinä konferenssin yhteisössä toimivana osana, sain hyväksyntää ja kiitosta, ihmiset juttelivat kanssani, koska kokivat minut alan sisäpiiriläiseksi, ja koska kokivat, että minulla on jotain järkevää annettavaa alaan. Nyt roolini on olla taas työtön ja kyvytön hakemaan töitä. Minulla on epätavallisia kompetensseja monenlaisia (jopa ne alkuperäiset rakkauteni kirjallisuus ja elokuva), mutta en osaa rakentaa niistä ammattia. Olen aina erilaisten vakiintuneiden alueiden rajoilla, ehkä yksi jalka kentän sisäpuolella, toinen jalka jossain muualla. Oikeastaan jokainen raaja ja uloke on eri värin päällä tässä oudossa Twisterissä. Innostun hetkellisesti jostain, mutta sitten tulee pakahduttava pakko vaihtaa ihan muuhun. Tunnen, että elämä menee ohitse soheltaessa, mutta vielä enemmän se tuntuu liukuvan käsistä pysähdyksissä.

Ja nyt lopetan ja postaan 16.9., mutta jätän Nyt jatkan -kohdan päivämäärän.