Kierros satunnaisia kivuuksia kaikille hyvisten puolella taisteleville

Sekalainen ahdistus estää nukkumista. Kuopuksella tuntuu taas olevan huono olla ja se purkautuu vihaisuutena sekä vastahankana. Mikä tahansa asia voi milloin hyvänsä olla massiivisen valitusryöpyn, raivarin ja haukkumisen syy. Suurin osa hetkistä on mukavia tai neutraaleja, mutta nämä ikävät tilanteet värittävät maisemaa vahvoin värein. Meillä oli läheinen lauantai, kun olimme yhdessä kaupungilla, katselimme balettivideoita (!) Youtubesta, etenkin Tšaikovskia, hoitelimme iltapuuhat yhdessä ja luimme oikein hartaasti unkarilaista kansansatua pojasta, joka ei paljastanut salaisuuttaan. Peittelin lapsen pariin kertaan hyvillä mielin ja menin sitten puuhaamaan myöhäistä päivällistä, kun lapsen huoneessa käynnistyi valtava murhemieli ja valitus siitä, ettemme me vanhemmat osaa lukea nuotteja niin hyvin kuin hän haluaisi emmekä näin voi auttaa häntä soittoasioissa siten kuin hän haluaisi. Aaaa....

Maailman paskuus änkeää naamalle joka suunnasta. Mietin (toverinkin kanssa) medialakkoa, jos sillä tavoin pystyisi säästämään energiaa varsinaiseen toimintaan, kun ei tarvitsisi murehtia niin paljon. Tuntuu raskaalta sydänalassa kantaa muassaan kaikkea tätä inhottavaa, mitä ihmiset tekevät toisilleen ja ympäristölle. En ehkä halua kuulua tähän järjettömän, itsekeskeiseen, lyhytnäköiseen ja ilkeään eläinlajiin, vaan palata kotiini Siriukselle. Tätä matalamielisyyttä ei voi jaksaa.

En tietysti itse koe olevani mikään hyvyyden huippu, jos joku kuvitteli sellaista. No, sellainen luuleva joku ei ole lukenut tätä blogia kuin tämän kirjoituksen verran. Mutta en sentään teeskentele (kai), että muiden murjominen on hyve.

Tosin sain kuulla, että nälvin toisinajattelijoita (ja sain kenkää FB-kaveruudesta). Tämä pohjaa siihen, että jaoin Facebookissa pari "hetero prideä" ja etenkin sen ympärillä pyörinyttä mediatouhua kritisoivaa linkkiä. En koe tarvetta leikkiä, että normaalien, muita murjomattomien ihmisryhmien syrjintään tähtäävät toimet ovat okei ja jos se on jonkun mielestä nälvimistä, olkoon sitten niin. Meillä kotona on omat normaalit, joten minusta esim. fyysinen, kehitys- ja aistivammaisuus sekä neuropsykiatriset poikkeavuudet, mielisairaudet, erilaiset ihonvärit sekä etniset taustat ja uskonnolliset tai epäuskonnolliset vakaumukset, erilaiset sukupuolet, erilaiset seksuaaliset suuntautumiset, monenlainen varallisuus ja terveys ynnä muut vastaavat ovat normaaleja variaatioita. Ja nyt jos joku loukkaantuu siitä, että mainitaan vammaisuus ja vaikkapa uskonto tai sukupuoli samassa virkkeessä, menköön itseensä todella syvälle ja miettiköön, miten näkee vammaisuuden ja voisiko tehdä jotain näkemykselleen, koska se haiskahtaa omituiselta.

Onhan niitä vammaisiakin, jotka haluavat pitää hajurakoa vammaisiin ja leikkiä ei-vammaista, koska vammaisuus on ihmisyyden alempi olotila - tai mistä minä tiedän miksi. En voi tietää, kun itse olen vain mielisairas enkä sentään onneksi vammainen. (Tai pitää varmaan sanoa mielenterveyskuntoutuja.) Ahhahahhhaa, mikä vitsi. Mielisairaiden porukka on vielä vammaisiakin stigmatisoidumpi, tosin ei ehkä sentään kehitysvammaisten tasoa. Tosin kun käy ulospäin sairaudettomasta, on toki korkeammalla tasolla kuin se, jonka sairaus tai vamma näkyy. Nokkimisjärjestys se olla pitää, että voi aina löytää jonkun, joka on itseä alempana. Ainakin nykyisessa suomalaisessa tilanteessa, mistä päästään takaisin hetero prideen ja ei-kalpeiden, ei-heteroiden, ei-miesten ja muiden ei-oikeanlaisten ihmisten lisääntyvään murjomiseen. Ja medialakon tarpeellisuuteen, koska hutera pää ei kestä kaikkea vihaa ja tuhoa, jota pursuilee uutisista ja joka sitten kimpoilee sisuksissani holtittomasti.

Nuorena löysin jostain ajatuksen (ehkä keksin itse, näitähän keksivät useammat ihmiset eri aikoina ja joskus samoinakin), että voi olla ihmisvihaaja yleisellä tasolla, vaikka yksittäisellä tasolla ihmiset olisivat lähes parasta mitä tietää. Se tuntui hämmentävältä ristiriidalta, kun ihmiskunta tuotti ajoittain oksettavaa vihaa typerine, tuhoisine toimineen. Nykyään jaksan melko vähän yksittäiselläkään tasolla, mutta edelleen onnistunut ihmiskontakti on yksi parhaista asioista maailmassa ja tuntuu hienolta ajatella useitakin tuntemiani ihmisiä, jotka viettävät urheasti omanlaistaan elämää ja taistelevat hyvisten puolella kuka milläkin tavalla.

We crawl on our knees towards our doom.

Uskallankohan enää mennä baariin? En ainakaan tällaisina ajanjaksoina, kun sisuksissa pörrää omituinen mehiläisparvi. Kohta ei Facebookiakaan uskalla käyttää, kun olen eri mieltä kaikkien kanssa. Tai okei, en kaikkien kanssa ole eri mieltä enkä oikeastaan ihmisten vaan joidenkin väitteiden kanssa. Mutta kynnys sanoa jotain erimielistä on madaltunut. Tavallisesti en jaksa käydä sanalle muissa kuin aivan selkeimmissä ihmisoikeuksiin liittyvissä asioissa, koska erimielisyydestä lähtevään vuorovaikutukseen menee energiaa, jota minulla ei pahemmin ole.

Keksin sunnuntaina, etten nauti lainkaan alkoholia arkipäivää edeltävinä iltoina ja aloitinkin heti. Hassua vaan, että tehtyäni tällaisen juhlavan päätöksen olen joka ilta kelannut läpi saman keskustelun sisäisen lapsen kanssa. "Ei tänään, perjantaina viinilasi tai kaksi." En usko, että tämä on niinkään heijastus alkoholiriippuvuudesta kuin auktoriteettiongelmastani. Jos kiellän tai käsken jotain, sitä pitää aina kyseenalaistaa. Aina. Silloinkin, kun kyseessä on neutraali tai miellyttävä asia. Kun jostain tulee rutiinia, kyseenalaistaminen helpottaa, vaikka toki tarkistuskysymyksiä tulee välillä, kun mikään ei voi olla itsestäänselvyys.

Eräitten pitää aina elämän pelilaudalla raahustaa motivointiruudun kautta. Motivointiruudussa kerron itselleni, että uni on parempaa ja ahdistus vähäisempää, kun en käytä alkoholia. En ole (vielä) valmis kokonaan luopumaan punaviinistä, mutta en halua myöskään päivittäistä käyttöä ja riippuvuutta, jota jatkuva käyttö useimpiin meistä ihmislapsista rakentelee ajan mittaan.

(Joskus pelillistän ajatuksiani elämästä leikilläni, mutta mitään kilpailuaspektia en ole kiinnostunut ottamaan peliin mukaan enkä myöskään ihmisten kanssa pelaamista - ainakaan ilman, että peli sääntöineen on täysin selvä kaikille osapuolille ja osallistuminen lähtöisin kunkin vapaasta tahdosta.)

Tietenkin heti ensimmäisenä yönä oli vatsakipuja enkä saanut nukutuksi. Hmph. Muuten olen saanut itseni vuoteeseen 1-2 tuntia aiemmin kuin yleensä. Mielialat eivät ole kaksiset. Pimeys ja kylmyys lisääntyvät koko ajan ja olen vähän kuin Johnny Nice Painter (jolta lainasin otsikon) kuullessaan sanan 'black', kun ajattelen vääjäämättä päähän laskeutuvaa kaamosta. Tai teknisesti ottaen se kai laskeutuu pään ympäristöön. Kirkasvalolamppu tuntuu auttavan. Koska terapiaetäisyydellä tulee huono olo nopeasti, pidän lamppua parin-kolmen metrin päässä. Siinä se voi loistella useita tunteja. Olen paremmin kasassa niinä päivinä, kun olen joko saanut liikuntaa ja päivänvaloa tai kirkasvaloa kotona tai molempia.

Suurin osa asioista, joita voi tehdä ystävien kanssa, on alkoholittomia eikä juomapakkoa ole alkholipitoisissakaan tapauksissa (eikä juomattomuutta kyseenalaisteta tai tuputeta alkoholia tms.). Jos en tunne oloani turvalliseksi ja mukavaksi baarissa, minun ei tarvitse mennä sinne. Oli aika, jolloin baari oli turvapaikka. Osasin toimia siinä ympäristössä enkä tuntenut olevani (liian) kömpelö ja omituinen toisin kuin melkein kaikkialla muualla. Mutta nyt olen muttunut. Baarin turvallisuus on muuttunut joksikin ihan muuksi. Haluaisin, että voisin käydä baarissa moikkaamassa kavereita ja ehkä vielä siihenkin venyn. Nyt ajatuskin puistattaa, vaikka ajattelisin alkoholitonta piipahdusta. Ja vaikka minulla on kivoja kavereita.

Itseinho, -halveksunta ja häpeä käyvät taas luonani joka päivä. Yritän suhtautua niihin rauhallisesti, mutta ne ovat monesti niin uskottavia, etten koko ajan osaa. Onneksi ne eivät kyyki pollassani koko aikaa. Todistusaineistoa minua vastaan on hamasta lapsuudesta asti ja sitä nämä sankarit marssittavat mieleen tuskallisen kiusallisina lyhytelokuvina. Ilmankos en siedä katsella kiusaannuttavia sitcomeja tai vastaavia yhtään. Kun tv-ohjelmassa tulee kiusallinen kohta, menen vessaan hakemaan tai poistamaan nestettä. Sitä lajia on nyt sisäisessä katsomossa ihan riittämiin.

Maanantai on joskus hyvä päivä

Eilen sain kirjoitettua tekstin valmiiksi ja palautettuakin kello 23! Suurimman osan työstä tein pätkinä päivän mittaan. Illalla nykersin loppuhuipennuksen ja tarkistin kokonaisuuden. Vaikka heti herättyäni olin vahvasti suuntautunut kirjoittamaan, halukas ja motivoitunut, käynnistäminen nieli koko aamupäivän. Välillä tauot olivat yhtä pitkiä kuin työjaksot, välillä pidempiä. Normaalista poiketen en lainkaan tällä kertaa syytellyt enkä soimannut itseäni hitaudesta tai taukojen tarpeesta, vaan pidin tauot hyvällä mielellä. Sehän toimi eikä tekeminen tuntunut lainkaan raastavalta!

Asiaa auttoi se, että kiistattoman halukas ja determinoitunut mielialani teki uskottavaksi sen, etten vain lusmua ja välttele työntekoa, vaan että tarvitsen orientoitumista, käynnistelyä ja lepotaukoja, jotta pystyn yleensä tekemään työtä.

Voisinko osata käyttää tällaista työtapaa jatkossakin? Tulosta ehkä tulee hitaasti, mutta toisaalta maailma on jo täynnä tekstiä eikä minun tarvitse suoltaa nopeasti lisää. Eihän tason tarvitse hitaasti käynnistyvän ja katkonaisen työskentelyn takia jäädä matalaksi. Oikeastaan paremminkin sopii pollaani nykyään, että sanon mieluummin vähän ja puntaroitua. Olen useissa elämänvaiheissa suoltanut mielipideautomaattina kaikenlaista näkemystä ties mihin asioihin, joten sen olen jo nähnyt ja tehnyt, ei tarvitse enää. Paitsi ehkä vähän FB:ssä, joskin siellä valikoituvat mielipideautomaattiin lähinnä ihmisoikeuksiin liittyvät kysymykset.

Illalla oli hyvä mieli lähetyskuntoisesta tekstistä (joka toivottavasti tulee hyväksytyksi toimituksessa), mutta myös siinä määrin kierroksia, että rauhoittelin itseäni katsomalla tavattoman viihdyttävää brittiläistä Campion-sarjaa jenkki-Netflixistä. Kun sain riittävän kooman aikaiseksi, menin yöpuulle ja sitten, mikä helkkaria, alkoi mahakipu, joka tärveli suuren osan unista. Äh.

Olin siinä määrin urvelo aamulla, että myöhästyin shrinkiltä 10 minsaa (tosin laitoin tekstarin, kun huomasin myöhästymisen vääjäämättömyyden, mikä on ehkä lieventävä asianhaara), mitä ei ole vielä sattunut kertaakaan, kun haluan joka sekunnin talteen arvokkaasta terapia-ajasta. Pyöräilin puoliksi henkihieverissä ja näpit jäässä tuulisessa säässä ja totesin, että syksy on todellakin saapunut ja etten ole liikkunut flunssan ja depiskohtauksen takia juuri lainkaan, joten kunto on pienessä kuopassa.

Terapiassa itkin, siis oikeasti itkin ja ryystin nenäliina kourassa, kun lapsuudenperheeni ei ymmärrä minua. Se oli ihanan vapauttavaa ja keventävää! Alan ymmärtää, miksi tuo asetelma on terapiakliseiden aatelia, sillähän on sopivasti käytettynä todella paljon poweria! Itselleni taisi kyllä olla eka kerta. Tulin paljon parempivointisena ovesta ulos, vaikka en sisään mennessäni arvannut, että minulla oli tällainen itkuryöppy rinnassani. Ihanaa myös olla yksipuolinen ja luultavasti epäreilu sekä kohtuuton perheraasua kohtaan. He eivät kuitenkaan kärsi siitä, miten mieltäni puran ja jäsentelen suljettujen ja vaitiolovelvollisuudella sinetöityjen ovien takana.

Haluan todella päästä sisuksiä jäytävistä katkeruuksista ja pettymyksistä selville vesille. Ne ovat maksani uskonnon vastaisia (vai miten sen sanoisi, en oikein hyväksy sellaisia tunteita), joten siellä ne jäkittävät koteloituneina purkautuakseen sitten heikkoina hetkinä ryöppynä mieleen. Kaikenlaisia tunteita saa olla, hei Puoli-hyvä, antaa niiden tulla ja mennä. Voin tarkastella, mitä tietoa ne kuljettavat mukanaan ja sitten päästää ikkunasta ulos avaruuteen leijumaan. Siellä ne muuttuvat höyryksi ja puff, katoavat. Ja kun tunteet jälleen nousevat pintaan, toistetaan tämä hyväksyen ja seinille hyppimättä. Kyllä, minullakin voi olla katkeruutta, mutta ei maailma siihen lopu. En yhtäkkiä sen takia muutu tahdottomaksi, surkeaksi ja avuttomaksi uhriameebaksi, jota ulkopuoliset voimat vellovat elämän mustanpuhuvassa meressä.

Taidan pelätä edelleen eniten sitä, että olisin avuton olosuhteiden uhri. Itsenäisyyteni on minulle turvatekijöiden ykkönen, mutta sellaista ajatusta pitää jatkuvasti kyseenalaistaa, koska kukaan ei pysy pinnalla vain itsensä varassa. Jos yksi porukka ei auta tai ole läsnä hädän hetkellä (tai ole välttämättä koskaan oikein auttanut tai ollutkaan), voin löytää niitä, jotka auttavat ja ovat, kuka milläkin tavalla. Olen löytänytkin, puolisosta alkaen. Ei pidä jäädä jäkittämään siihen, että joidenkuiden pitäisi tehdä tai olla jotain, mitä hyvänsä, jos heiltä ei sellaista kuitenkaan koskaan irtoa minulle. Turha vedota siihen, että kyllähän minäkin autoin, nämä eivät skulaa velka-ajatuksella tai edes vastavuoroisuudella. Saan myös tuntea katkeruutta ja pettymystä, saan päästää ne tunteet menemään ja toistaa tätä niin monta kertaa kuin tarvitsee.

Puoliso sanoi minulle lauantai-iltana, etten ole tehnyt mitään väärin ja myöhemmin silitteli selkääni, kun vihdoin kävin surkeana nukkumaan. Tällaista ei aina ole ollut, kun puolisolla on ollut hankalia aikoja eikä häneltä ole irronnut suoranaisia lohdutuksen tekoja. Hän on silloin antanut tukensa käytännön tekoina, kuten kodin ja lasten hoitovastuun isompana ottamisena niin, ettei minun tarvitse silloin tehdä osaani, vaan saan levätä ja olla rauhassa. Olen oppinut arvostamaan sellaista arjen rakkautta ja olen sitä itsekin antanut takaisin paljon eri aikoina, mutta tämä suora lohdutuskin tuntui todella hyvältä.

Tänään ei irtoa oikein taas työtehoa, mutta luotan, että ennen pitkää taas irtoaa enkä ole (liian) huolissani. Haluja kyllä on ja tiedän, mitä tehdä seuraavaksi.

Hyvä päivä ja romahdus

Eilen oli harvinainen normaalin toimintakyvyn päivä. Joskus näitä päiviä tulee kerran viikossa, joskus ei lainkaan, mutta tällä viikolla oli kaksi aika hyvää päivää! Eilen sain vihdoin pestyksi jo kauan puhdistusta kipeästi kaivanneen jääkaapin. Heitin pois kaikki vanhentuneet elintarvikkeet, puhdistin biologisesti mielenkiintoisia likoja hyllyistä, jynssäsin ja järjestin. Tein viittä vaille vanhentuneista elintarvikkeista ruokia, jotta saatiin kaikki talteen, mitä pelastettavissa oli.

Illalla sitten luin sähköpostista, että olin konnamaisesti laiminlyönyt kyläilyn äidin luo ja romahdin. En pystynyt keskittymään mihinkään, en pystynyt nukkumaan, pitkästä aikaa itsemurha-ajatukset rynnistivät päähäni. Otin bentsoa, otin ataraxia, otin agomelatiinia ja lopulta kolmen aikaan nukahdin toivoen, etten tukehdu räkään tai muuta ikävää, koska en oikeasti halua kuolla, lapset tarvitsevat minua ja minulla on sentään muutama ystäväkin, kun puoliso lasketaan mukaan. Karua hakea syitä olla kuolematta itsen ulkopuolelta, mutta parempi sekin kuin toinen vaihtoehto.

Toissapäivänä kyselin sähköpostilla alustavasti, onko mahdollista vierailla äidin luona. Kun kukaan ei soitellut tai viestitellyt, unohdin asian. Tavallisesti vierailut eivät käy. Sisko oli jostain syystä päättänyt, että alustava kysely on yhtä kuin sopimus vierailusta ja raskauttava tekijä oli sekin, etten nähnyt hänen sähköpostiaan päivällä tai kuullut äidin soittoa iltapäivällä. Olin siis paha laiminlyöjä ja varmaan piruuttani jätin vastaamatta. Tavallisesti alustavat kyselyni torpataan tai ohitetaan, joten tämä lopputulos oli varsin yllättävä.

Äiti on hyvin raihnas ja asuu omassa kodissaan kotisairaanhoidon tuella. Hän on oikeastaan jatkuvasti mielessä. Muistisairaus on alkanut tehdä taloa ystävineen, joista kurjimpia on paranoia. Hänen luonaan on vaikeaa vierailla, koska kyläilyt pitää sovittaa kaikenlaisten muuttujien mukaan. Kun itsellä on vaikea vammaisperheen tilanne, jossa on liikkuvia osia, mahdollisuus vierailuun osuu kohdalle harvoin. Aina, jos meille kävisi, sinne onkin menossa joku tärkeämpi ihminen tai on jotain muuta estettä. Olen viimeksi nähnyt äitiä keväällä, kun hän oli vuodeosastolla ja vierailu oli kevyempi järjestää. Hän on yksi harvoista ihmisistä, jotka soittavat minulle oman perheen lisäksi, joten sentään juttelemme puhelimessa.

Äidin ei ole koskaan ollut helppoa pitää minusta. Lasten syntymä ja etenkin erityislapsi vaikeine hoitoineen ja kuntoutuksineen on muuttanut suhdettamme ja olen saanut hoitotyöstä arvostusta. Se on mielestäni hassua, koska olen tehnyt vain sen, mitä suurin osa erityislasten vanhemmista tekee: venyy tarpeen ja mahdollisuuksien mukaan ja yrittää parhaansa.

Paras ei aina ole riittävää tai asianmukaista ja itsekin näen (depiksen säestämänä) enemmän reikiä ja aukkoja tekemisissäni kuin onnistumisia. Lapsi itse on tehnyt sinnikkäästi töitä kuntoutuakseen ja siksi hän nyt pystyy vähän jo puhumaan. Oma osansa on ilman muuta meidän tekemillämme asioilla ja asenteillamme. Hän on tasaveroinen ja tärkeä ihminen ja hänelle on aina puhuttu, vaikka vastausta tai varmistusta kuuntelemiselle ei useinkaan ole saanut. Viittomat, kuvat, kalenterit ym. ovat olleet käytössä kotonakin, mutta paljon, paljon enemmän olisi voinut tehdä, jos olisi ollut tarpeeksi virtaa. Apua ei saanut juuri mistään, vaikka kyseli, anoi, haki, pyysi. Koulu on ollut keskeinen tuki, mutta kaupunki riisuu sieltä resursseja jatkuvasti. Omalta kannalta on onnekasta, että koulua on enää tämä ja ensi vuosi eivätkä karsinnat osuneet kaikkein suuritarpeisimpiin vuosiin. Muiden kannalta tuntuu aivan hirveältä ja mietin, mitä voin tehdä asialle. Toivo politiikan kautta vaikuttamisesta on mennyt. Olen vain typerä omaishoitaja-nobody, jonka sanalla ei ole mitään painoa.

Tänään pitäisi saada valmiiksi yksi teksti, johon pyysin lisäaikaa, mutta katsotaan, mihin pää venyy tässä tilanteessa. Olisi varmasti terveellistä, jos pystyisi keskittymään johonkin ihan muuhun ja aikaansaaminen tuottaa paljon hyvää oloa ja voimaa, etenkin, kun kyseessä on itselleni tärkeä asia ja aihepiiri.

Olen ainakin puolitoista vuotta ollut varsin vajaakuntoinen työntekoa ajatellen. Jotain olen kuitenkin saanut raavituksi kokoon, joten en heitä kirvestä kaivoon. Silti eläke ennen pitkää alkaa tuntua yhä todennäköisemmältä vaihtoehdolta, jos sellaista suostuvat antamaan. Lapseni tulee eläkeikään keväällä, mutta hänelle hankimme kuntoutusrahaa tai jotain sentapaista, koska hän jatkaa opiskeluja. Toivon, että me molemmat pääsemme vielä työnsyrjään kiinni, koska työ jäsentää hyvin elämää, antaa (toisinaan) järkevää tekemistä ja tuo tienestiä, ettei tarvitse venyttää joka senttiä ja olla sekalaisten virkailijoiden kyykytyksen kohteena.

Olen joka tapauksessa onnellinen jokaisesta työttömästä tai työkyvyttömästä, jonka ei tarvitse kyykistellä, vaan jota kohdellaan ihmisarvoisena ihmisenä. Vihaan nykyistä ilmapiiriä. Vaikka työttömyys näillä työmarkkinoilla on vielä entistä vähemmän yksilöstä kiinni, kyykytyshalut kasvavat. Suunnitellaan lisää ilmaista orjatyötä työttömille, mikä vääristää työmarkkinoita entisestään ja pahentaa kaksien markkinoiden (palkalliset työntekijät ja sekalaiset harjoittelijat, työllistymistyöläiset jne.) tilannetta. Varmaan ihan jees osakkeenomistajille, jos firman työntekijät saavat tulonsa veronmaksajille, mutta mikään kestävä tilanne tällainen ei ole millään mittarilla.

Lyijynraskas mieli

Flunssa paheni tai uusi flunssa iski ja mieli on niin raskas, että painun lysyyn. Olen funkannut kohtalaisesti, mutta kun yhtenä päivänä kävin kallonkutistuksessa ja työharjoittelussa tositilanteessa, kirjoitin kivan työtoverin kanssa tekstin (olen edelleen työtön, mutta tuo lienee työllistymistä edistävää harrastustoimintaa eikä siitä tule palkkaa) ja menin vielä illalla konserttiin, olin yöllä todella väsynyt ja samaan aikaan niin levoton, etten pystynyt nukkumaan. Eilen flunssa paheni. Tein jonkinlaisia kömpelyysennätyksiä teinin koulun vanhempainillassa ja onnistuin murjomaan itseäni omalla fillarillani. Siinä oli onneksi koomiset puolensa eikä mitään vakavampaa sattunut.

Mutta tänään flunssatus ottaa raskaasti päähän, lisäksi kaikki hävettää kaikki aina 90-luvun nettikirjoitteluista ja sitäkin vanhemmista asioista lähtien. Äskettäin tuskittelemani liikakännääminenkin kävi vaivaamaan TAAS. Lepoa vaativan flunssan iskeminen aina notkauttaa mielialaa, depisvaiheessa erityisen paljon. Tänään kadun melkein kaikkea mitä olen sanonut ja kirjoittanut, mutta en kehtaa kaikkea ottaa takaisin. Anteeksi, anteeksi, anteeksi. Onneksi on muutama ihminen, joita ei tarvitse arastella. He kertovat ja antavat tilaisuuden korjata, jos hölmöilen jotain, joten voin heille sanoa jotain ilman piponkiristystä.

Paras pysyä poissa FB:stä tällaisessa mielialassa. Hoksasin tämän turhan myöhään tänään.

Onneksi Netflixissä on Bonesin 7. kausi, jotta voin harjoittaa eskapismia ja käden ulottuvilla on myös viihdyttäviä dekkareita. Komisario Palmut edustavat ehkä viihdyttävyyden huippua samaan takaan kuin jotkin brittiläiset hyvin tehdyt, kevyehköt epookkijutut, mutta nykypäiväänkin sijoittuva kama käy.

Tuona väsyttävänä superpäivänä huomasin, että jotain hyvää on tapahtunut. Pystyn kuuntelemaan musiikkia melko usein ja hakeudunkin sen äärelle enemmän kuin vuosiin. Olen pystynyt katsomaan joitakin elokuvia. Olen pystynyt lukemaan muutakin kuin viihdettä ja työasiaa. En pysty kuvailemaan, miten hirveältä tuntuu se, että vaikea vuosikymmen vei kyvyn vastaanottaa musiikkia, elokuvia ja kirjoja. Ne ovat olleet minulle tärkeitä, suorastaan ytimeeni kuuluvia asioita. Ilmeisesti en kestänyt niitä tunteita, joita ne vääjäämättä herättävät, jos ovat hyviä. Musiikki on varhaisin koliseva asia. Muistan kun aivan pienenä kuuntelin isän bassoääntä rintakehän läpi ja lauloin itsekin. Bachin Tuplakonsertot herättävät hyvin varhaisia muistoja. Nyt pystyn taas kuuntelemaan niitä! Kuvia sentään olen pystynyt katselemaan näinäkin aikoina ja käymään joissakin näyttelyissä. Jostain syystä niitä pystyn tavallisesti etäännyttämään tarpeeksi.

Ehkä taustalla olevan kehityksen varjopuoli on tämä, että pahatkin tunteet tuntuvat voimakkaina enkä pysty pitämään niitä loitolla. Ehkä välttelin kaikkea tuntemista, koska näistä ei voi noukkia vain hyviä ja rakentavia, koko tämä painajaismössö seuraa mukana enkä jaksanut tätä vuosikymmeneen. En kovin hyvin jaksa nytkään.

Terapiassa tehtiin pieni mielikuvaharjoitus, jossa etäännyin omista ajatuksistani ja olin läsnä omassa kehossani, siinä hetkessä. Se tuntui ihan miellyttävältä, mutta erityisesti kannattaa panna merkille (minun siis), että sen jälkeen näin paremmin. Silmät ovat olleet sumeina luullakseni hartiajumituksen takia ja nyt hartiat rentoutuivat harjoituksesta. Olisi hyvä tehdä harjoituksia päivittäin. Ehkä teenkin. Harjoitukset ovat ilmaisia, vaatiivat vain vähän aikaa ja tuottavat tuloksia, mutta mikä piru niihin ryhtymisessä on niin vaikeaa. Depis pitää minua naurettavana pellenä, kun en edes tuohon pysty, mutta soimaaminen ei tunnu auttavan asiaa. Ehkä jotenkin varkain saan itseni aloittamaan eikä aloittamisen jälkeen viitsi lopettaa kesken, etenkään jos kyse on viidestä minuutista.

Olen taas öisin painanut siinä määrin hampaita yhteen, että yhden kesän pilannut takahammas on näköjään hajoamassa. Olisikohan varaa purentakiskoon, niin hampaat eivät hajoaisi suuhun?

(Olipa paljon virheitä tekstissä. Yritin korjata ne.

Massiivinen väsymys

Torstain ja perjantain tein lähijaksoa opinnoista, joiden suorittamisen jälkeen pääsen rekisteriin ja saan luvan tehdä erittäin vaativia töitä, joista annetun palkkaesimerkin perusteella voin odottaa reippaasti alle kahden tuhannen euron kuukausipalkkaa, mikäli työskentelen kokopäiväisesti pääkaupunkiseudulla. Palkannousua en voi odottaa koskaan. Noita töitä on siis syytä tehdä osa-aikaisesti ja hyväntekeväisyysmielellä. Lähijakso oli raskas ja olen vielä nyt sunnuntainakin väsynyt. Yövyin ystävän luona ja se oli onneksi virkistävää. Lisäksi harkitsen hänen pestaamistaan univalmentajakseni, koska hänen ansiostaan suostuin menemään yöpuulle jo ennen yhtätoista! Jokainen unirippunen olikin tarpeen, koska toinen päivä ei ollut lainkaan ensimmäistä kevyempi. Aivot joutuivat paiskimaan hommia ja rakentamaan uusia ratoja.

Jos päivä olisi päätetty varttia aiemmin, olisin päässyt siistillä linja-autovuorolla kotiin, mutta toisin kävi. Odottelin seuraavaa vuoroa melko pitkään ja lopulta hyppäsin kyytiin pahimpaan ruuhka-aikaan. Linjuri kierteli osan matkasta maisemareittiä. Edellisestä ruokailusta oli jo aikaa enkä mahtunut eteen istumaan, joten tulin niin huonovointiseksi, etten pystynyt lukemaan enkä torkkumaan. Kaivoin repusta oksennuspussinkin valmiusasentoon, mutta en onneksi joutunut käyttämään sitä.

Tällainen pienistä asioista valittaminen on typerää ja väärin, koska maailmassa on oikeasti pahoja kohtaloita, kun taas minulla on kaikki hyvin. Pystyn maksamaan koulutuksesta, bussimatkoista jne. ja nälkäkin on vain ohimenevä pikkuharmi. Näin kertoi minulle eräs Depis ja sen lisäksi, että oli fyysisesti surkea olo, koin myös syyllisyyttä siitä, että kärsin mokomista pikkuasioista. Onneksi Depis ei käynyt selostamaan yksityiskohtaisesti karmeuksia, jotka tuottavat ihmisille sen mielestä legitiimejä kärsimyksiä. Olisin tullut erityisen surkeaksi vielä niidenkin ajattelusta. Merkittävä osa pahimmista kärsimyksistä on toisten ihmisten rakentamaa, mikä todennäköisesti tarkoittaa, että minun pitäisi ratkaista ja korjata asiat, mieluiten aamuyöstä.

Tarkoitan, että vertaaminen paljon omaani ikävämpiin kohtaloihin ei poista omaa ikävää oloani, vaan pahentaa sitä erilaisin tavoin. Yritän tehdä oman osani sosiaalisen ja muunkin epäoikeudenmukaisuuden poistamiseksi, se on tärkein liikkeellepaneva voima elämässäni ja siksi on tärkeää, etten ummista silmiäni vääryyksille. Toisaalta kaiken karmeuden ajatteleminen voi depiksen pahana ollessa halvaannuttaa lähes kokonaan enkä sitten jaksa tehdä lopulta yhtään mitään.

Juuri nyt pitäisi ratkaista, miten jaksaisin kirjoittaa kaksi tekstiä. Niihin on ollut aikaa vaikka kuinka, mutta koska olen huono, epäonnistunut ja paha ihminen, en ole kirjoittanut niitä kuin osaksi. Nyt en jaksa oikein mitään, kuten en eilenkään. Ehkä kahvi auttaa? Haluan todellakin kirjoittaa nämä tekstit! Geneerinen kirosana!

Vain tekemisen vaikeus

- Olen Puoli ja olen valvoholisti.
- Hei, Puoli!

On kai pakko myöntää. Tällä erää suurin uniongelmani on se, etten suostu menemään nukkumaan. Taustalla on tosin aito unettomuus. Koska ahdistaa ajatuskin siitä, että pyörisin ja kierisin vuoteessa, varmistelen nopeaa unensaantia valvomalla. Uniongelmaan minulla on monenlaista troppia, jopa Stillnoctia, joka kuulemma on hyvinkin jännä lääke. On melatoniinia, on Ataraxia, on nukahtamislääkettä, on ahdistuspilleriä, onpa relaksanttejakin - ja valeriaanaa. En ota niitä, vaan valvon mieluummin, näköjään. (Luettuani Ambien/Stilnoct-kokemuksia en haluakaan ottaa sitä. Yksi oli syönyt kaikki kaapit tyhjiksi, toinen lähtenyt ajelemaan autolla, kolmas tekstaillut ympäriinsä jne. - eikä kukaan heistä muistanut aamulla asiasta mitään.)

Minunhan tarvitsis vain mennä nukkumaan ja vain ottaa lääke jos tuntuu, ettei muuten nappaa. Aamulla vain herään ja nousen, vain menen suihkuun ja alan vain tehdä töitä, mikäli en vain rienna liikuntaharrastukseen. Tuollainen vain tekeminen onnistui mainiosti silloin, kun olin nuori ja melko terve aikuinen ja sillionkin, kun oli pakko selviytyä hetkestä toiseen eikä voinut arpoa mitään, oli vain tehtävä, ettei perhe romahtaisi. Nyt minulla ei ole sellaista vieteriä, jonka saisi väännetyksi. Se on väsynyt liiasta venytyksestä.

Tänään kuitenkin onnistui vain tekeminen. Kävin nakuttelemaan opintoasioita ja sain melko paljon aikaiseksi. Miksi en aiemmin tehnyt näitä, tiedusteli depis, tietenkin. Tarkoitukseni oli tehdä nämä työt eilen, mutta sen sijaan makasin sängyssä kovassa päänsäryssä ja etomuksen vallassa. Eikä se ollut krapulaa. Pelkäänpä, että se on jotain migreenityyppistä ja joudun ehkä varaamaan lääkärin, jos saan vain soitetuksi ajanvaraukseen. Hammaslääkärikin olisi kova, koska olen jälleen alkanut puristaa leukoja yhteen nukkuessani ja siihen auttaisi purentakisko. Tuosta puremisesta voi tulla migreeninkaltaista tautia.

Toinen syy, miksi en suostu nukkumaan, on ns. oma aika. Kun lapset olivat pieniä, aikuisilla ei ollut hetken rauhaa ennen kuin lapset olivat nukkumassa. Silloin teki mieli venyttää omaa aikaa jaksamisensakin kustannuksella vielä vähän. Olihan seuraavaan oman ajan pätkään melkein vuorokausi aikaa. Nykyään tällaiseen venyttämiseen ei ole enää tarvetta, mutta ilmeisesti selkäytimeni ei vieläkään usko sitä, koska mielikuvaharjoittelu, motivointi, suostuttelu tai mikään muukaan ei auta minua nukkumaan ajoissa.

---
Perjantaina asettelin puolison lahjoittamat miellyttävät kuulokkeet korvilleni ja kuljin kaupungilla kuunnellen Bachin viulukonserttoja. Se oli hienoa. Kuulokkeet pitivät mökää loitolla sen verran, että pystyin kuulemaan äänet, mutta toisaalta ei ollut turvaton tai eristynyt olo. Bach saa pään kasaan ja ajatuksen loksahtelemaan kohdilleen, tai ainakin tuntuu siltä. Nautin selkeyden ja eheyden tunteesta ja etenkin musiikista. Tätähän kannattaisi tehdä useamminkin, mietin ja depis vastasi: Nyt sen tajuat, olisit voinut jo kuukausi- tai vuosikaupalla tehdä olosi paremmaksi noin typerän simppelillä konstilla, mutta ei. Duh. Hienoa. Kyllä depis tietää.

Välillä musiikit korvilla kulkemisesta tulee samalla tavalla irrallinen ja ulkopuolinen olo kuin Carnival of Souls -elokuvassa. Tai sitten se korostaa tätä normaalia olotilaa.

Nyt yritän mennä nukkumaan, melkein kaksi tuntia aikaisemmin kuin viime yönä. Jos onnistun, tuuletan hiukan. Saa pitää peukkuja. Myös huomenna ja myöhemmin saa pitää peukkuja meidän, Nukkumatin ja minun, molemminpuolisen viehtymyksemme edistymiselle.

Viskillä täytetty laukkaratsastaja

Sain muuta ajateltavaa, sillä kuopus alkoi sekoilla. Hän vetäisi ihan kunnon raivarit sekä toissapäivänä että eilen. Jännitämme, miten käy tänään. Tiistaina alkoi uusi harrastus ja ajattelin, että se todennäköisesti jännitti ja vei ylikierroksille. En jaksanut itse suhtautua tavanomaisen sympaattisesti omassa raskasmielisyydessäni tarpoessa. Sain kuitenkin lapsen rauhoitettua. Eilen taas sama juttu! Riidanhaasto jostain satunnaisesta seikasta ja huuto, haukkuminen, itkupotku, jyrkkä kieltäytyminen nukkumisesta jne. Lähempänä yhtätoista olin saanut hänet erilaisin rentoutus- ja mielikuvaharjoitteluin kasaan, kunhan ensin olin itse saanut itseni riittävästi kasaan.

Puolisolta ei irronnut lapselle kuin ärtymystä, valitusta ja uhkailua, mistä olen murheissani. Hänen on pakko muuttaa kurssiaan, jos mielii, että vanhemmuudesta tulee jotain. Ja minun on pakko puhua hänelle tästä asiasta (jälleen) vakavasti. En halua olla yksin vastuussa vaikeista tilanteista enkä myöskään halua, että lapsi on vain toisen vanhemman varassa, kun saatavilla on kerran molemmat. Joku psyk-ammattilainen voisi auttaa heitä, ainakin jos tahtoa löytyy.

(Lisäys vähän myöhemmin: Puhuinkin heti ihan rauhallisesti ja nätisti puhelimessa asiasta enkä tullut torjutuksi.)

En pystynyt nukkumaan ennen kuin joskus kahdelta ja flunssan terästämä väsymys on vetäissyt minut aivan sumeaksi. Jopa konkreettisesti, koska lukulaseista huolimatta en ole nähdä tätä kirjoittamaani tekstiä. Kaikesta huolimatta voin nyt henkisesti paremmin ja fyysisesti huonommin. Mieluummin näin päin.

Illalla sain onneksi katsoa Black Booksia (Kirjava joukko) Netflixin valikoimista. Se on tässä tilanteessa jotenkin rauhoittava kulmikkaine, viinaanmenevine henkilöhahmoineen. Missä se on ollut tietoisuudestani kaikki nämä vuodet? Siinä on yksi huono puoli. Tunnusmelodia kuulostaa kiusallisesti Jockey Full of Bourbonilta, mutta on vain rip-off. Aito on yksi minulle tärkeistä kappaleista:

Elämänmeno

(Aioin alun perin otsikoida toisin ja Leevin ystävät/uhrit saattavat arvata, miten.)

Päivällä oli parempi olo, kun asettelimme palikoita terapiassa ja ennen terapiaa sain tehdyksi keskittyen vähän töitäkin ja vietettyä aikuisaikaa aikuisseurassa. Hyvää ja rauhoittavaa olemista.

Nyt tuli kuitenkin jyrkkä takapakki ja mieleni marssittaa jälleen kaikkia mahdollisia hävettäviä ja tökeröitä asioita tajuntaan aina 80-luvulta lähtien. Muistikuvat ovat kuin lyöntejä ja tekee mieli käpristyä kivusta voihkien kaksin kerroin. Tekee mieli vaihtaa nimeä, paikkakuntaa, planeettaa, kieltä tai erakoitua Lapin perukoille piiloon. Tunnen itseni niin sietämättömän ääliömäiseksi olennoksi.

En liioittele reaktioitani ja haluaisinkin tässä yhteydessä, mikäli siellä on joku tunnetilojen haltija kuulolla, pyytää vähän suhteellisuudentajua. Ihmiset sietävät tökerösti käyttäytyviä kanssaeläjiään ainakin jonkin verran, ainakin jos saavat muutakin kuin tökeryyttä. Uskon, että minulla enimmäkseen on jotain muuta annettavaa ja jos ei satu olemaan, pysyn poissa ihmisten ilmoilta. Perheen omille tyypeille olen onneksi huononakin päivänä ainakin minimitason siedettävä olio ja useimmiten ihan okei, joskus jopa hyvä tyyppi.

Yritän hyväksyä, että minulla on tämä tunne ja sillä tunteella on jotain kerrottavaa sisäisestä henkisestä ristiriidasta ja alkoholin kemiallisesta vaikutuksesta. Sitten yritän sanoa hei-heit tunteelle siiheksi, kun se taas tulee takaisin. Voi helvetti nyt tätä.


PS. Yritin miettiä niitä, jotka ovat jatkuvasti tahallaan ilkeitä tai jatkuvasti kännissä tai sysäävät liikkeelle kansanmurhia tai ovat muuten väkivaltaisia tai kiduttavat muita, jotta saisin suhteellisuudentajua. Nyt ahdistaa sen takia, että ajattelin noita onnettomia ja pahoja juttuja. Ei voi voittaa.

Lisäksi luin tämän Captain Awkward -jutun ja tuntui jotenkin rauhoittavalta se selkeä asia, että kenenkään ei tarvitse sietää minun hölmöilyjäni siksi, että olen depressiossa tai mitä ikinä. Voi tuntea sympatiaa ja empatiaa, mutta ei tarvitse hyväksyä minulta huonoa käytöstä. Siitä saa ja pitääkin sanoa ja vaatia tilille tai ottaa etäisyyttä tai mitä kukin haluaa.

Ai minä vai?

Luin B-lausuntoa, jonka juuri sain kouraani. Otin sen kuoresta ajatellen mahdollisimman vähän, etten alkaisi hermoilla. (Tämäkin on uusia piirteitä. Aiemmin heti halusin tietää asioita, vaikka ne eivät olisi mukavia, mutta nykyään saatan vältellä.) Tiedänhän minä, mitä olen puhunut ja mitä pulmia minulla on, enkö vain?

Kyllä ja en.

Yksi siivu palautteesta näyttää ihmisen, joka syyttää ja soimaa itseään, joka on ehdoton ja vaativa itseään kohtaan. Olen tätä asiaa hahmottanut ja käsitellyt, mutta en kuitenkaan kunnolla. Se osa, joka sanoo, etten saa paapoa ja lelliä laiskuuttani, vaan minun on piiskattava itseäni eteenpäin, koska muuten en koskaan pysty tekemään mitään, on kuitenkin aina mukana eikä tunnu hiljenevän hetkeksikään. On kuitenkin jo selvää, ettei piiskaus auta, koska olen sanonnan kuollut hevonen. On hyödyllistä olla rehellinen ja kriittinen itseään kohtaan, mutta myös itseen on syytä kohdistaa samaa armollisuutta kuin kaikkiin muihin ihmisiin. Kaikki me olemme virheellisiä ja mokaamme joskus. Virheitä voi korjata tai ainakin niistä voi oppia jotain ja mennä eteenpäin vähän viisaampana.

Käytin tänään melkein koko ajan alkoholista puhumiseen, vaikka taustalla pyöri nauhalla soimausta siitäkin. Vaativa ja Ehdoton valittivat, kun pitää tämän suomalaiskansallisen perusaiheen puimiseen käyttää kallisarvoista terapia-aikaa. Niistä huolimatta sain keskustelluksi asiasta hyvin ja saimme kasatuksi vähän rakentavamman lähestymistavan tähän asiaan. Itselläni kun oli ilmeisen rankaisu- eikä ratkaisukeskeinen tapa.

Lausunnossa näkyy myös ihminen, joka on motivoitunut, sitoutunut, ilmeikäs. Jos en muussa ole onnistunut tänä vuonna, terapiatyöskentelyssä kuitenkin ja se vie minua terveempään, työkykyisempään suuntaan. Tahtoisin olla työkykyinen ja antaa jonkinlaisen panoksen tähän maailmaan. Tahtoisin muutenkin olla riittävän hyvin omien arvojeni mukainen tyyppi. Ystävä. Sekin riittää melko pitkälle, jos en ole känniääliö enkä huono vanhempi lapsille (ei huono ei tarkoita mitään arbitraarista täydellisyyttä) enkä ilkeä ihmisille.

Seuraavaksi on tiedossa Kela-lappujen täyttelyä terapian jatkoa varten. Menisiköhän samalla tuskalla teinin henkilökohtaisen avustajan paperisota?

Huomio! Elämä on nyt eikä menneessä

Yritän saada ajatukset pois mokaamisesta siihen, mitä voin tehdä asioille.

Vältän jälleen tilanteita, jollaisissa olen juonut liikaa.

Hankin itselleni lisää miellyttävää tekemistä, johon alkoholi ei liity.

Rakennan lisää identiteettiäni alkoholittomana tai vain vähän alkoholia käyttävänä ihmisenä. Tämän olen vihdoin saanut terapiavuoden mittaan hyvälle alulle äskeisestä takaiskusta huolimatta.

Pyöräilen. Luen kirjoja. Teen töitä ja opintoja. Olen lasten ja puolison kanssa keskittyen heihin. Tapaan ystäviä. Katson televisiosta mieluisia ohjelmia keskittyen. Syön hyvää ruokaa nauttien. Keskittyen on avainsana. Keskittymisestä tulee voimaa. Haluaisin myös rakentaa voimaa kehoon, eli mesota painoilla. Sekin vaatii keskittymistä.

Facebookiakin käytän, mutta en jää ajelehtimaan sinne. En halua, että se nielaisee sisäänsä ja muutaman tunnin kuluttua en tiedä, mitä olen puuhannut. Pidän suuresti Facebookista, koska siellä on aina jotain mielenkiintoista tarjolla, vuorovaikutusta ihmisten kanssa, tietoa, näkemyksiä, hassuttelua. Mutta minun pitää itsekin olla olemassa ja jaksaa rakentaa minua ja terveyttä eikä upottaa kaikkia perheeltä liikeneviä voimavaroja nettiviestintään. Netissä notkunta on vaatinut säätämistä ja mietintää jo 90-luvun alkupuolelta asti eikä siinä ole sinänsä mitään uutta, vaikka nykynetissä on valtavan paljon enemmän porukkaa ja laajemmat mahdollisuudet. Opetteluvaiheessa olen kuitenkin yhä.

Kun suljen Facebookin selaimesta, en tule katsoneeksi sitä, mutta jos se on jossain täpässä auki, näen, että siellä on jotain tapahtunut ja uteliaisuus kehottaa katsomaan, mitä. On yksinkertaista sulkea täppä ja tehdä muita asioita, kun vain muistan sen.

Yritän olla murehtimatta liikaa asioita, joille en voi mitään. Yritän säätää voimien käyttöä siten, että jaksaisin vaikuttaa asioihin, joille voin jotain. Jälkimmäisiä on paljon, vaikka sitä ei aina näe kaiken sumun ja humun takaa.

Ihminen, oppiva eläin

On ollut kaikenlaista nastaa ja kivaa, mutta valitettavasti koko ajan minua häiritsee se, että join liikaa yhtenä iltana. Silloinkin oli ja etenkin olisi ollut kaikenlaista nastaa ja kivaa, mutta juominen lyhensi ilon määrää merkittävästi ja tuotti massiivista henkistä krapulaa (jonkin verran fyysistäkin, mutta ei moneksi päiväksi). Vieläkin on pakko kiroilla, kun ajattelen asiaa ja päähän punkeaa sitä typeryyttä yhtenään. Huoh. Yritän ajatella, että otan opiksi ja olen jatkossa fiksumpi. Hävettää raskaasti joka toinen hetki enkä pysty aina oikein olemaan, vaan tepastelen ympäri huushollia ja kiroilen itselleni.

Olin tuossa välillä jo niin iloinen, kun osasin ottaa fiksulla tavalla eikä tullut ylilyöntejä, mutta nyt mokasin pahasti alkoholin annostelussa enkä ole ihan varma, kannattaako annostelun säätämistä yrittääkään jatkossa, jos näinkin voi käydä. On kai jotain varotoimenpiteitä, joita voisi tehdä, ettei kävisi näin. Ainakin laiminlöin kunnollisen syömisen, vaikka olin harjoittanut varsin reipasta liikuntaa ja muutama muukin tekijä oli sopassa. Mutta ei minun ole pakko juoda lainkaan tilanteissa, joissa en osaa. Ei minua haittaa, vaikka muut joisivat ja itse en, vaikka se saattaa hieman kankeaa olla alkuun. Kotona voin sitten ottaa lasin tai pari punaviiniä, jos absolutismi kauhistuttaa, enhän minä täällä koskaan halua sen enempää.

Miksi minun pitää olla näin hidas oppimaan? En voi syyttää ketään muuta tästä mokastani kuin itseäni ja minun pitäisi jo osata. Tekee mieli hakata päätä seinään. Mutta en voi hakata päätä seinään, koska pää on täynnä räkää ja kaiken muun typeryyden lisäksi sotkisin seinänkin. Äh. Ehkä huumori hieman auttaa asiaa. Toivottavasti kohta helpottaa tämä häpeän polte, koska en kovin hyvin pysty nyt keskittymään mihinkään.

Onneksi jaksoin tehdä muutakin viikonloppuna kuin inhota itseäni krapulassa. Hengasin erittäin mieluisan ystävän kanssa ja urhoollisesti päihitin huomattavan pinon omenoita säilöön. Terävällä veitsellä huitelussa oli tiettyä samuraihenkeä ja sain aikaiseksi omenasosetta ja -raastetta. Annoin koneen hoidella raastamisen, veitsellä vain perkasin sisukset pois. Siuuuh siuuuh.

Inhottaa ja tympii tämä itseäni ajoittain runteleva perisuomalainen juoppoääliömäisyys. En halua olla sellainen ihminen, joka edes kerran vuodessa sortuu aivottomaan kännäykseen. Elämä on liian lyhyt ja tarjoaa paljon todellisia nautintoja, joihin voi tarttua, kunhan ei ole saattanut itseään sairaaseen känni- tai krapulatilaan. Voisinko nyt vihdoin oppia sen? Inhottavaa jauhaa tätä perustympeää suomalaisasiaa täällä blogissa, mutta en tiedä, jaksanko puhua shrinkillekään. Jaksan kai, huomenna on seuraava sessio. Jos vaikka saisin apua.