Miksi, miksi on pakko hermoilla näin paljon työnhaun takia? Taatusti teen ensi vuonnakin mielekkäitä, koulutustani vastaavia töitä, vaikka en nyt saisi vakituista työpaikkaa. Iso osa hermostuksesta liittyi yhteen työpaikkaan, johon halusin ja en halunnut, halusin, en sittenkään, halusinpas ja lopulta en halunnut, useasta syystä. Sinne olisi ollut suuri mahdollisuus/riski päästä. Äh. Sain lopulta päätetyksi olla hakematta, joten päätä puristanut vanne väljentyi ainakin pari senttimetriä. Hyvä minä! Ei ollut helppo ratkaisu, mutta terveellinen.
Valmennan itseäni tulevaan haastatteluun ja odottelen eräästä paikasta haastattelukutsua. Aion hakea vielä paria muuta mestaa. Toista niistä jo yritin, mutta verkkolomake kaatui ennen lähettämistä, jolloin kaikki sitkeästi hinkkaamani työ katosi. Saatoin hieman harmistua tapauksen johdosta.
Töissä olen kuitenkin taas leppoisampi. Tietoisuus siitä, että nykyinen tehtäväni ei aukea haettavaksi, heilutteli tunne-elämää muutaman viikon. On työlästä pitää tuollaiset tunteet piilossa eikä se ehkä täydellisesti onnistukaan, mutta minun "asiakkaani" eivät ansaitse väsynyttä ja ärtynyttä tyyppiä vaivoikseen, kun olisi tarvis rakentaa turvallista ja hyvää meininkiä sekä tarjota tukea.
Työnhakuhermostukseni liittyy myös siihen, että vanhenen koko ajan ja haluttavuuteni työnhakijana laskee. Haluan vakipaikan niin kauan kuin olen vielä virkeä ja innokas kehittämään työtäni sekä rakentamaan hyviä käytäntöjä, joista voi hyötyä koko työpaikka.
Kuinka kauan voi olla kyynistymättä ja myrtymättä, jos roikotetaan vuodesta toiseen määräaikaisena? Kollegoissa on käsittämättömän paljon hyviä työntekijöitä, joilta voisi kysyä omakohtaisia kokemuksia tästä asiasta.
