Viikko katosi jonnekin. En oikein tiedä, mitä tapahtui. Listallani oli muutamia mukavankokoisia tehtäviä, mutta en toimittanut niistä ensimmäistäkään. Odottelin viestejä työpaikasta ja lopulta sainkin sellaisen. Kuulin päätyneeni ensimmäiselle varasijalle. Seuraavana päivänä sain tiedon, että valittu ottaa tehtävän vastaan eikä minulle ole työtä tarjolla tällä erää. Valinnalle oli hyvät perusteet, joten en ollut pahoillani, mutta sisälleni jäi paljon levotonta energiaa, kun mitään haastattelua tai opetusnäytettä ei tullutkaan. En pystynyt kanavoimaan sitä haluamiini tehtäviin, sen sijaan tarkastelin ruokavaliota ja säädin sitä. Pyöräilin. Ja aloin miettiä, pitäisikö pitää vapaapäiviä yrittämisestä, josko sitten yrittämispäivinä onnistuisin tekemäänkin jotain enkä vain tuskittelisi päivästä toiseen.
Voisin vapaapäivinä käydä seikkailemassa ulkona. Olen kaivannut metsään jo vuosia, mutta en ole saanut aikaiseksi mennä, vaikka sellaisia on alle puolen tunnin bussi- tai pyörämatkan takana. Olen kaivannut taidenäyttelyitä ja konsertteja, epätavallisia iltapäiväelokuvia.
Mikään muu ei pakota minua jumittamaan paikoillani kuin minä itse. Minulla on normaalin työpäivän verran vapaata aikaa, kun lapset ovat mestoissaan. Lisäksi puoliso kyllä selviytyy lasten kanssa aina tarvittaessa. Onneksi sentään käyn kirjoitustreffeillä ystävän kanssa. Viime viikolla meillä oli esteitä, joten en saanut aikaiseksi lähteä omin tuumin. Vein kyllä itseni lounaalle terapian jälkeen ja sen jälkeen pyöräilin mielenkiintoisimpia rantareittejä. Tänään pyöräilin liikuntaa harrastamaan. Paluumatka oli melko nahkea, kun olin huolella jo väsytetty. Silti fillarin selässä tuntui vahvalta ja vapaalta. Sade oli pessyt ilman puhtaasti, itse olin suojassa sadepuvun sisuksissa.
Tunnen itseni tasapainoiseksi, kun vertaan aiempaan depisminään. En ole liian impulsiivinen tai aggressiivinen. En kännää ja sekoile humalassa. Jaksan enimmäkseen asetella sanojani järkevästi. Tällä viikolla olen onnistunut kääntämään ärtymystä neutraaliksi tai positiiviseksi melko hyvin. Olen ollut usein ärtynyt depiksessä ja mielestäni lasten reagoinnissa se näkyy myrtsiytenä ja negatiivisuutena. Voin korjata tilannetta. En halua mitään pienoishelvettejä tai -himputteja kotiini. Haluan, että täällä voi jokainen elää rauhassa ja perustila on neutraali tai positiivinen. Liiallinen tiuskiminen ja rähjäys on järjetöntä ja turhaa elämän tuhlaamista. Saman energian voi käyttää johonkin järkeväänkin, esimerkiksi sellaiseen suhtautumiseen, joka ei syö kaikkien voimavaroja.
Osallistuin myös erääseen skypepalaveriin. Pitkään kollegan kanssa väsäilemäni hanke ilmeisesti kaatuu. Kaksi kuukautta sitten olisin ajatellut, että mokaan kaiken, mikään ei onnistu, ei tipu duunia, hankkeet ovat tuomittuja kaatumaan... Nyt tarkastelin viileästi asioita ja totesin, että kaatumiselle on hyvät perustelut. Sitä paitsi emme ehkä joudu luopumaan kaikesta, vaan saamme todennäköisesti tehdyt työt sovitetuksi toisenlaisiin kehyksiin.
Kirjoitettuani tämän on ilmeistä, että viikko ei vain kadonnut johonkin, vaan olen myös tehnyt asioita. Tuntuu vain siltä, että aikani valuu viemäristä alas.
Öisin olen törmännyt uuteen esteeseen. Mietin vuoteessa lojuessani usein erilaisia juonikulkuja, dialogeja, tapahtumia - kirjoitan siis fiktiota päässäni. Nyt jokainen orastava juonikulku tuntui inhottavalta, triviaalilta, tympeältä, kuluneelta, teennäiseltä, pinnalliselta tai muulta vastaavalta. Minun on vaikeaa lukea kirjoja, koska niin monet juonikulut ilskottavat ja stressaavat, mutta nytkö se jo koskee omiakin tarinoitani? Ja minä kun olin kuvitellut, että voisin noita joskus vaikka kirjoittaa tekstiksikin. Ei taida onnistua, kun itsensensuuri näköjään estää niiden ajattelemisenkin.
Maailmahan on jo valmiiksi väärällään kirjoja, joten en ole huolissani. Mutta kirjoittamiseen pätee sama kuin puhumiseen. Jos minulle on pakottavaa sanottavaa, haluan pystyä sanomaan sen. On selvää, että jotkin asiat pystyy sanomaan taiteen kautta paremmin kuin minkään muun.
lauantai 27. huhtikuuta 2013
maanantai 22. huhtikuuta 2013
Saamattomuuden suossa
Lauantaina vietettiin kuopuksen syntymäpäivää. Järjestimme kaverisynttärit eräässä ostoshelvetissä sijaitsevassa kivassa mestassa, jota mieluusti tuen rahallisesti, koskapa tarjoavat kulttuuritoimintaa lapsille myös diagnoosiin katsomatta. Veimme omia eväitä paikalle, koska päivänsankari halusi ehdottomasti itse tehtyjä mokkapaloja ja tiettyjä karkkeja. Kaksi tuntia meni ihan siististi. Suunnilleen tunnin verran ohjasimme itse tusinaa natiaista ja toinen tunti oli talon puolesta ohjattua bänditoimintaa.
Jälkikäteen olin kuitenkin todella väsynyt. Illalla otin tietenkin puolikkaan pullollisen punaviiniä enkä siksi saanut oikein nukutuksi, joten väsymys jatkui. Olen ehkä nero. Nytkin tekisi mieli nauttia hieman punkkua sohvalla lojuen, vaikka tiedän, ettei se ole järin loistava idea seuraavia päiviä ajatellen. Carpe diem on toisinaan ohjeena aivan arsesta.
Kävin kuitenkin palauttamassa pari teosta ennen sakkolaskurin käynnistymistä ja kuulemassa opetusnäyteaiheista koulutusta. Kun puhuttiin maneereista ja äänenkäytöstä, tuli mieleen nuoruudessa käytyjen esiintymiskurssien annit ikävällä tavalla. Niiden myötä aloin helposti spennata aivan toissijaisia asioita.
Kun ihailemani Kirsi Kunnas piti esitelmän, hänellä oli ties mitä maneeria ja äänen narinaa ynnä muita esiintymistaidon opettajan syntilistan kohtia. Mikään hänen tekemistään "virheistä" ei haitannut kuuntelua eikä ihailua. Täydellisen sliipattu esitelmöitsijä on keinotekoisen teflonpintainen eikä tunnu persoonalliselta. Teflontyypin kaikki vitsit ja kommentitkin ovat sataan kertaan harjoiteltuja ja vailla särmää ja spontaaniutta. Ihmettelen sitäkin, minkä verran yleisöä haittaa, jos luennoitsija asettelee hiuksiaan korvan taakse useasti puhumisensa aikana? Sellaiseen ei kiinnitä huomiota, jos sisällössä on jotain järkeä ja relevanssia. Keskeistä heti esitelmän substanssin jälkeen on puhujan ja yleisön välinen kontakti eikä harmiton maneeri, jonka kitkemiseen käytetty huomio on pois kaikesta muusta, paljon oleellisemmasta.
Joka tapauksessa olen jumittanut koko viikonlopun tekemättä tehtävää, joka minulla on ykkösenä listalla. Teen sijaistoimintoja jopa itselleni harvinaisen suurella peräänantamattomuudella enkä ole edes blogia kirjoittanut. Alkaa pikkuhiljaa veetuttaa tällainen. Kuka täällä määrää? Jumittava depiskö?
Nyt odotan, tuleeko minulle kutsu opetusnäytteeseen. Onneksi on vielä kynsiä pureskeltavaksi ja kevättakin taskusta löytyi kuivettunut savuke, mikäli himo iskee.
Jälkikäteen olin kuitenkin todella väsynyt. Illalla otin tietenkin puolikkaan pullollisen punaviiniä enkä siksi saanut oikein nukutuksi, joten väsymys jatkui. Olen ehkä nero. Nytkin tekisi mieli nauttia hieman punkkua sohvalla lojuen, vaikka tiedän, ettei se ole järin loistava idea seuraavia päiviä ajatellen. Carpe diem on toisinaan ohjeena aivan arsesta.
Kävin kuitenkin palauttamassa pari teosta ennen sakkolaskurin käynnistymistä ja kuulemassa opetusnäyteaiheista koulutusta. Kun puhuttiin maneereista ja äänenkäytöstä, tuli mieleen nuoruudessa käytyjen esiintymiskurssien annit ikävällä tavalla. Niiden myötä aloin helposti spennata aivan toissijaisia asioita.
Kun ihailemani Kirsi Kunnas piti esitelmän, hänellä oli ties mitä maneeria ja äänen narinaa ynnä muita esiintymistaidon opettajan syntilistan kohtia. Mikään hänen tekemistään "virheistä" ei haitannut kuuntelua eikä ihailua. Täydellisen sliipattu esitelmöitsijä on keinotekoisen teflonpintainen eikä tunnu persoonalliselta. Teflontyypin kaikki vitsit ja kommentitkin ovat sataan kertaan harjoiteltuja ja vailla särmää ja spontaaniutta. Ihmettelen sitäkin, minkä verran yleisöä haittaa, jos luennoitsija asettelee hiuksiaan korvan taakse useasti puhumisensa aikana? Sellaiseen ei kiinnitä huomiota, jos sisällössä on jotain järkeä ja relevanssia. Keskeistä heti esitelmän substanssin jälkeen on puhujan ja yleisön välinen kontakti eikä harmiton maneeri, jonka kitkemiseen käytetty huomio on pois kaikesta muusta, paljon oleellisemmasta.
Joka tapauksessa olen jumittanut koko viikonlopun tekemättä tehtävää, joka minulla on ykkösenä listalla. Teen sijaistoimintoja jopa itselleni harvinaisen suurella peräänantamattomuudella enkä ole edes blogia kirjoittanut. Alkaa pikkuhiljaa veetuttaa tällainen. Kuka täällä määrää? Jumittava depiskö?
Nyt odotan, tuleeko minulle kutsu opetusnäytteeseen. Onneksi on vielä kynsiä pureskeltavaksi ja kevättakin taskusta löytyi kuivettunut savuke, mikäli himo iskee.
torstai 18. huhtikuuta 2013
Agomelatiini pollassani
Ostin nyt kolmen kuukauden annoksen Valdoxania yhden kuukauden kokeilun päälle. Sitä ennen piti tietysti miettiä, auttaako se, mikä on muuttunut vai onko mikään. 80 euroa on summa, jota harvempi työtön haluaa puhtaasti lahjoittaa lääkebisnekselle.
Jos suostun ottamaan lääkkeen noin klo 23 vuoteessa, unirytmini todennäköisesti pysyy hyvänä. Mikään aukoton keino se ei ole eikä nukuta minua voimakkaasti, mutta auttaa jonkin verran ja tuottaa miellyttävää väsymyksen tunnetta. Mielialani on kohentunut selvästi kuukauden aikana. Vaikka puolisoperäinen konflikti tuotti pudotuksen ja heitti stressikäyrät punaiselle, kokonaisuudessaan tilanne on uskoakseni kohentunut enemmän kuin valon lisääntyminen edellyttäisi.
SSRI-lääkkeiden käyttöön on itselläni liittynyt holtittomuus alkoholinkäytössä, mutta sellaista ei nyt ole näkynyt. Punaviiniä ja sen tuottamaa helppoa pikarentoutumista tekee edelleen toisinaan mieli, mutta voimakasta humalaa ei lainkaan. Olen päätymässä siihen, että kerran viikossa voisin siemaista puolikkaan punkun, jos olen hyvällä mielellä, mutta jos siitä tulee jälkiseuraamuksia pudonneen mielialan muodossa, se ei ole sen arvoista. Yritän sitten raaputtaa ihmiskokeiden seuraamukset muistiini, etten tekisi huonoja valintoja. Kokemuksesta tiedän, että täyskiellot aiheuttavat kapinaa, paitsi jos niille on hyvin selvä ja yksiselitteinen syy.
Olen kelaillut, miten paljon olen vuodesta toiseen suunnitellut elämää sen perusteella, että saatan olla humalassa tai krapulassa. Se tuntuu nyt tunkkaiselta ja penseältä. Alkoholi on ollut ikään kuin luonnonvoima, joka pitää aina ottaa huomioon. Aiemmin en olisi voinut sopia terapiaa tiistaiaamupäiväksi, koska maanantain musavisan jälkeen olisin mahdollisesti krapulassa tai saattaisin haista vanhalta viinalta ja ainakin olisin väsynyt. Nyt otan ilon irti, mutta lähden ajoissa kotiin musavisasta, jos osallistun siihen. Saan nauttia yhdessäolosta, mutta olen suhteellisen virkeä aamulla eikä ainutkertainen elämäni valu krapulan pohjattomaan kupuun. Sekalaisen kännisekoilun välttäminen on myös erittäin kova sana.
Unirytmini on ollut torstaista lähtien poskellaan. Torstaina olin yksin vastuussa lapsista ja aamulla oli lisäksi lähtö luennoimaan, joten en oikein saanut nukutuksi. Perjantain reissu ja ystävien tapaaminen oli myös niin stimuloivaa, etten perjantainakaan saanut nukutuksi. Lauantaina ja sunnuntaina tein työhakemusta ja täpinöin. Maanantain reissu ja ystävien tapaaminen jälleen stimuloivat. Ja nyt kukun iltaisin ja aamuisin hädin tuskin löydän itseäni unisumun ja silmäpussien takaa. Yritän saada rytmin taas kuntoon, koska tuntuu mahdottoman kivalta olla aamulla virkeänä, kun lapset lähtevät kouluun. Ja itse pääsen kiinni päivän tehtäviin aivan toiseen malliin, kun en joudu raastamaan itseäni vällyistä. Se tuntuu kivuliaalta, ihan fyysisestikin, mutta etenkin henkisesti. Voisin olla ystävällinen itseäni kohtaan ja mennä jälleen ajoissa nukkumaan.
Ihan pimeää, että tuollaiset melko tavalliset jutut vievät unirytmin. Tämä tauti on sellainen.
Hinkuan pyörän selkään, mutta katupöly raastaa keuhkoja. Jättimäinen äh. Voisiko joku soittaa omalääkärille ja järkätä allergia- ym. tapaamisen? Itsekö kaikki pitää aina tehdä? Sentään muistin soittaa pojalle ajan kuntoutussuunnitelmapalaveriin, että saadaan terapiat ja muut reilaan seuraavallekin vuoden kaudelle. Hyvä minä.
Jos suostun ottamaan lääkkeen noin klo 23 vuoteessa, unirytmini todennäköisesti pysyy hyvänä. Mikään aukoton keino se ei ole eikä nukuta minua voimakkaasti, mutta auttaa jonkin verran ja tuottaa miellyttävää väsymyksen tunnetta. Mielialani on kohentunut selvästi kuukauden aikana. Vaikka puolisoperäinen konflikti tuotti pudotuksen ja heitti stressikäyrät punaiselle, kokonaisuudessaan tilanne on uskoakseni kohentunut enemmän kuin valon lisääntyminen edellyttäisi.
SSRI-lääkkeiden käyttöön on itselläni liittynyt holtittomuus alkoholinkäytössä, mutta sellaista ei nyt ole näkynyt. Punaviiniä ja sen tuottamaa helppoa pikarentoutumista tekee edelleen toisinaan mieli, mutta voimakasta humalaa ei lainkaan. Olen päätymässä siihen, että kerran viikossa voisin siemaista puolikkaan punkun, jos olen hyvällä mielellä, mutta jos siitä tulee jälkiseuraamuksia pudonneen mielialan muodossa, se ei ole sen arvoista. Yritän sitten raaputtaa ihmiskokeiden seuraamukset muistiini, etten tekisi huonoja valintoja. Kokemuksesta tiedän, että täyskiellot aiheuttavat kapinaa, paitsi jos niille on hyvin selvä ja yksiselitteinen syy.
Olen kelaillut, miten paljon olen vuodesta toiseen suunnitellut elämää sen perusteella, että saatan olla humalassa tai krapulassa. Se tuntuu nyt tunkkaiselta ja penseältä. Alkoholi on ollut ikään kuin luonnonvoima, joka pitää aina ottaa huomioon. Aiemmin en olisi voinut sopia terapiaa tiistaiaamupäiväksi, koska maanantain musavisan jälkeen olisin mahdollisesti krapulassa tai saattaisin haista vanhalta viinalta ja ainakin olisin väsynyt. Nyt otan ilon irti, mutta lähden ajoissa kotiin musavisasta, jos osallistun siihen. Saan nauttia yhdessäolosta, mutta olen suhteellisen virkeä aamulla eikä ainutkertainen elämäni valu krapulan pohjattomaan kupuun. Sekalaisen kännisekoilun välttäminen on myös erittäin kova sana.
Unirytmini on ollut torstaista lähtien poskellaan. Torstaina olin yksin vastuussa lapsista ja aamulla oli lisäksi lähtö luennoimaan, joten en oikein saanut nukutuksi. Perjantain reissu ja ystävien tapaaminen oli myös niin stimuloivaa, etten perjantainakaan saanut nukutuksi. Lauantaina ja sunnuntaina tein työhakemusta ja täpinöin. Maanantain reissu ja ystävien tapaaminen jälleen stimuloivat. Ja nyt kukun iltaisin ja aamuisin hädin tuskin löydän itseäni unisumun ja silmäpussien takaa. Yritän saada rytmin taas kuntoon, koska tuntuu mahdottoman kivalta olla aamulla virkeänä, kun lapset lähtevät kouluun. Ja itse pääsen kiinni päivän tehtäviin aivan toiseen malliin, kun en joudu raastamaan itseäni vällyistä. Se tuntuu kivuliaalta, ihan fyysisestikin, mutta etenkin henkisesti. Voisin olla ystävällinen itseäni kohtaan ja mennä jälleen ajoissa nukkumaan.
Ihan pimeää, että tuollaiset melko tavalliset jutut vievät unirytmin. Tämä tauti on sellainen.
Hinkuan pyörän selkään, mutta katupöly raastaa keuhkoja. Jättimäinen äh. Voisiko joku soittaa omalääkärille ja järkätä allergia- ym. tapaamisen? Itsekö kaikki pitää aina tehdä? Sentään muistin soittaa pojalle ajan kuntoutussuunnitelmapalaveriin, että saadaan terapiat ja muut reilaan seuraavallekin vuoden kaudelle. Hyvä minä.
keskiviikko 17. huhtikuuta 2013
Tiistain kirjoitus ystävistä ja pulmien käsittelystä
Terapiassa puhuin lähinnä hyvistä asioista. Puhuin siitäkin, miten ystävän kanssa puhutaan murheista niin, että eläydytään, ollaan läsnä ja todella kuullaan, mitä toinen sanoo. Lopuksi tuntuu, että molemmat ovat saaneet jotain arvokasta, jota ilman kontaktia ei olisi syntynyt. On ollut aikoinaan myös niitä ystäviä, joiden murheiden tuntee kaatuvan niskaansa raskaana lastina ja uuvuttavan. Jäljelle jää ankeus ja väsymys, kun murheensa dumpannut ystävä tuntuu jatkavan keventyneenä eteenpäin.
Uuvuttavuus ei riipu murheiden laadusta, määrästä tai syvyydestä, vaan vuorovaikutuksen laadusta ja tavasta käsitellä asioita. Jos ystävä yleensä pyrkii etsimään ongelmiinsa ratkaisuja, pelkkä tunteiden purkaminenkin tuntuu erilaiselta kuin sen ystävän kanssa, joka toistuvasti etsii pelkkää dumppaamista ja sen tuottamaa huojennusta, jonka avulla jaksaa jatkaa samalla tavalla kuin aina ennenkin kohdatakseen samanlaisia pulmia kuin aina ennenkin dumpatakseen pulmien tuottamaa pahaa mieltä niin kuin aina ennenkin.
Kaikkihan me joskus haluamme purkaa tunteita ja huojentaa mieltä ja ihana on se ystävä, joka jaksaa kuunnella. Kuuntelemisestakin saa kaikenlaista, kuten tuntea itsensä tarpeelliseksi ja luottamuksen arvoiseksi. Oma ymmärrys laajenee, pääsee tutustumaan toiseen uusilta kanteilta ja hyvä kontakti nivoo tiiviimmin ihmiskuntaan (jos sattuu usein tuntemaan itsensä Kuun asukkaaksi, kuten minä). Mutta toimivassa suhteessa on vastavuoroisuuden mahdollisuus ja tunteiden purku vie eteenpäin tai ainakaan ei edistä jämähtämistä sellaisiin ongelmiin, joihin on ratkaisuja.
Vaikka analysoi, etsii ratkaisuja, hahmottaa mekanismeja, yrittää parhaansa mukaan kuntoutua, joutuu kelaamaan samoja teemoja ja pulmia yhä uudestaan. Haluan uskoa, että teemojen toistumiset kulkevat spiraalissa, joka kauempaa katsoen suuntautuu jonnekin, eivätkä samojen juttujen junnaavana kehänä. Sama teema tulee uutena variaationa ja edellisen kerran, kun spiraali kulki tässä teeman kohdassa, opittiin jotain ja edettiin vähän, koska sitä mietittiin eikä pelkästään dumpattu toisten niskaan. Hankalaa asiaa on pakko kelata niin kauan kuin siihen pitää etsiä ratkaisuja. Jotkin ratkaisut toimivat vähän aikaa, jotkin poistavat asian ehkä kokonaan tai pitkiksi ajoiksi pois päiväjärjestyksestä.
Kerroin terapiassa, että minulla on kunnia sanoa ystävikseni joitakin ihmisiä, joiden kanssa voin puhua omista pulmistani pelkäämättä heidän reaktioitaan (ennakkoluuloja, surua, inhoa, epäluuloa, välinpitämättömyyttä, paisuttelua, seinille hyppimistä jne. - ja kyllä, olen joskus joutunut lohduttamaan ihmistä siksi, että minulla on vaikeaa) ja luottaen siihen, että toinen sanoo, kun ei halua jutella raskaista aiheista. Nämä ihmiset voivat vastaavasti puhua minulle ja askarrella kanssani yhdessä pulmien kanssa ja välillä nauraa kaikelle sekä tietysti tehdä ihan kaikkea muutakin kuin miettiä ongelmia.
Välillä en tajua, että minulla on ystäviä ja välttelen koko asian ajattelemista ja siitä puhumista. Juuri nyt onneksi tiedän, että minulla on joitakin arvokkaita ja rakkaita ystäviä, joten uskallan puhua aiheesta ja olla niin onnellinen heistä/teistä, että nyt hiukan itkettää.
Uuvuttavuus ei riipu murheiden laadusta, määrästä tai syvyydestä, vaan vuorovaikutuksen laadusta ja tavasta käsitellä asioita. Jos ystävä yleensä pyrkii etsimään ongelmiinsa ratkaisuja, pelkkä tunteiden purkaminenkin tuntuu erilaiselta kuin sen ystävän kanssa, joka toistuvasti etsii pelkkää dumppaamista ja sen tuottamaa huojennusta, jonka avulla jaksaa jatkaa samalla tavalla kuin aina ennenkin kohdatakseen samanlaisia pulmia kuin aina ennenkin dumpatakseen pulmien tuottamaa pahaa mieltä niin kuin aina ennenkin.
Kaikkihan me joskus haluamme purkaa tunteita ja huojentaa mieltä ja ihana on se ystävä, joka jaksaa kuunnella. Kuuntelemisestakin saa kaikenlaista, kuten tuntea itsensä tarpeelliseksi ja luottamuksen arvoiseksi. Oma ymmärrys laajenee, pääsee tutustumaan toiseen uusilta kanteilta ja hyvä kontakti nivoo tiiviimmin ihmiskuntaan (jos sattuu usein tuntemaan itsensä Kuun asukkaaksi, kuten minä). Mutta toimivassa suhteessa on vastavuoroisuuden mahdollisuus ja tunteiden purku vie eteenpäin tai ainakaan ei edistä jämähtämistä sellaisiin ongelmiin, joihin on ratkaisuja.
Vaikka analysoi, etsii ratkaisuja, hahmottaa mekanismeja, yrittää parhaansa mukaan kuntoutua, joutuu kelaamaan samoja teemoja ja pulmia yhä uudestaan. Haluan uskoa, että teemojen toistumiset kulkevat spiraalissa, joka kauempaa katsoen suuntautuu jonnekin, eivätkä samojen juttujen junnaavana kehänä. Sama teema tulee uutena variaationa ja edellisen kerran, kun spiraali kulki tässä teeman kohdassa, opittiin jotain ja edettiin vähän, koska sitä mietittiin eikä pelkästään dumpattu toisten niskaan. Hankalaa asiaa on pakko kelata niin kauan kuin siihen pitää etsiä ratkaisuja. Jotkin ratkaisut toimivat vähän aikaa, jotkin poistavat asian ehkä kokonaan tai pitkiksi ajoiksi pois päiväjärjestyksestä.
Kerroin terapiassa, että minulla on kunnia sanoa ystävikseni joitakin ihmisiä, joiden kanssa voin puhua omista pulmistani pelkäämättä heidän reaktioitaan (ennakkoluuloja, surua, inhoa, epäluuloa, välinpitämättömyyttä, paisuttelua, seinille hyppimistä jne. - ja kyllä, olen joskus joutunut lohduttamaan ihmistä siksi, että minulla on vaikeaa) ja luottaen siihen, että toinen sanoo, kun ei halua jutella raskaista aiheista. Nämä ihmiset voivat vastaavasti puhua minulle ja askarrella kanssani yhdessä pulmien kanssa ja välillä nauraa kaikelle sekä tietysti tehdä ihan kaikkea muutakin kuin miettiä ongelmia.
Välillä en tajua, että minulla on ystäviä ja välttelen koko asian ajattelemista ja siitä puhumista. Juuri nyt onneksi tiedän, että minulla on joitakin arvokkaita ja rakkaita ystäviä, joten uskallan puhua aiheesta ja olla niin onnellinen heistä/teistä, että nyt hiukan itkettää.
maanantai 15. huhtikuuta 2013
Unihiekkaa rattaisiin, jos saan pyytää
Kirjoitin työpaikkahakemukseen pari asiakirjaa ja täytin mittavan verkkolomakkeen. Vuoden sijaisuutta ajatellen siinä oli melko reipas määrä nysväystä. Vilahtipa taas mielessäni muutama ajatus siitä, miten vanhemmilla sukupolvilla oli joissakin asioissa helpompaa. Verkkolomaketta täyttelin kahtena päivänä ja olin hyvin skeptinen sen suhteen, meneekö se enää läpi vai kaatuuko ja kadottaa kaikki täyttämäni tiedot. Mutta se meni! Jotkin asiat kehittyvät.
Nysväyksestä tuli sen verran kierroksia, etten tunnu rauhoittuvan lainkaan. Päässä pyörii tuo mahdollinen työ, haastattelu sekä erilaiset hypyt ja voltit, joita työtä tavoitteleva ihminen pannaan tekemään. On myös häiritsevää kelata lähimenneisyyttä, tutkia erilaisia kirjoittamiani dokumentteja, kaivella tarkkoja tietoja joistakin saavutuksista. Olen joskus tehnyt jotain, minulla on siitä todisteita. Olen esitelmöinyt kansainvälisissä konferensseissa, opettanut siellä ja täällä, kirjoittanut, patsastellut.
Reissaan huomenna toiseen kaupunkiin, mutta otan vasta kymmenen aikaan lähtevän linja-auton, ettei menisi kellon ympäri reissussa. Tekisi mieli kirjoittaa päätyötä. Tai ainakin lukea erästä duunin kannalta keskeistä kirjaa. Se on hyvä tunne. Kun tietää, mitä pitää tehdä ja tietää myös, mistä kohdasta kannattaa aloittaa. Otan sen kirjan mukaan ja luen. Muistan, kuka olinkaan. Muistan osaavani niitä asioita, joita CV:ssäni lukee.
Kaduttaa, että äyskähtelin lapsille keskittyessäni asiakirjoihin. Eivät he ole ansainneet tylyyttä. Iltatoimet kuopuksen kanssa menivät kuitenkin hyvin. Jos itse saan mielialani säädettyä parempaan päin, lapsikin onnistuu siinä.
Nysväyksestä tuli sen verran kierroksia, etten tunnu rauhoittuvan lainkaan. Päässä pyörii tuo mahdollinen työ, haastattelu sekä erilaiset hypyt ja voltit, joita työtä tavoitteleva ihminen pannaan tekemään. On myös häiritsevää kelata lähimenneisyyttä, tutkia erilaisia kirjoittamiani dokumentteja, kaivella tarkkoja tietoja joistakin saavutuksista. Olen joskus tehnyt jotain, minulla on siitä todisteita. Olen esitelmöinyt kansainvälisissä konferensseissa, opettanut siellä ja täällä, kirjoittanut, patsastellut.
Reissaan huomenna toiseen kaupunkiin, mutta otan vasta kymmenen aikaan lähtevän linja-auton, ettei menisi kellon ympäri reissussa. Tekisi mieli kirjoittaa päätyötä. Tai ainakin lukea erästä duunin kannalta keskeistä kirjaa. Se on hyvä tunne. Kun tietää, mitä pitää tehdä ja tietää myös, mistä kohdasta kannattaa aloittaa. Otan sen kirjan mukaan ja luen. Muistan, kuka olinkaan. Muistan osaavani niitä asioita, joita CV:ssäni lukee.
Kaduttaa, että äyskähtelin lapsille keskittyessäni asiakirjoihin. Eivät he ole ansainneet tylyyttä. Iltatoimet kuopuksen kanssa menivät kuitenkin hyvin. Jos itse saan mielialani säädettyä parempaan päin, lapsikin onnistuu siinä.
lauantai 13. huhtikuuta 2013
Näin laitan kalakukkoa
Aamujunassa:
Pukeuduin siivoksi aikuiseksi vihkisormusta myöten ja lähdin junalla kohti seminaaria, jossa pidän esitelmän alastani ja kuuntelen muiden esitelmiä, tapaan kollegoja, selittelen tilannettani. Tunteet vaihtelevat minusta ei koskaan voi tulla mitään -olon kyllä minusta nyt jotain tulee ja jotain jo olenkin -olon välillä. Jälkimmäinen on realismia ja ensimmäinen depressionismia. Kun tapasin kollegoja juna-asemalla, kukaan ei kysynyt, mitä mulle kuuluu, vaan syntyi omituinen hiljaisuus. En itsekään kysynyt kuulumisia, kun viideltä hengeltä on hankala kysyä yhdellä kertaa. Seuraava tulija sai halauksen ja mitä kuuluu -kysymyksen, joten ei tarvinnut jäädä arvuuttelemaan, kuvittelenko vain jotain.
Olen joka tapauksessa ystävällinen ja muista kiinnostunut tilaisuudessa ja palaan illalla väsyneenä kotiin. Jos ei jaksa puhua omasta tilanteestaan, voi keskittyä juttelemaan muiden tilanteista. Se yleensä onnistuu helposti. Seminaari on kaksipäiväinen, mutta työttömyyskorvauksia saavana ei tunnu mukavalta maksella yösijasta matkojen ja seminaarimaksun päälle, kun niistäkin tulee jo yli satanen. Luulen, että olisin liian väsynytkin kaksipäiväiseen sosiaalisuuteen.
Iltasohvalla:
Kaikki meni hyvin. Esitys onnistui, ihmisten tapaaminen ja heidän kanssaan seurustelu onnistui. Nyt tosin en saa unta, koska nautin kolme pientä juomaa kuuden tunnin aikana. Juomissa oli alkoholia. Levottomuutta tuottaa myös tapahtumien täyttämä päivä. Kävin junasta hypättyäni vielä tervehtimässä ystäviä baarissa. Veljen kanssa juttelimme esiintymisjännityksestä. Itseltäni se jostain syystä hellitti kolmikymppisenä siinä määrin, että pystyn nykyään hyvillä mielin esiintymään, jos minulla on jokin hyvä syy. Aiemmin surin, koska välillä koin, että minulla olisi jotain sanottavaa, mutta en pystynyt asettumaan yleisön eteen sitä sanomaan ilman fyysisiä tuskia ja jälkikäteistä krapulaa (päänsärkyä ja pahaa oloa).
Minkäänlaista esiintymisviettiä ei edelleenkään näy, mutta onnistunut vuorovaikutus esiintyessä tuntuu hyvältä ja erityisen palkitsevaa on, jos huomaan lamppujen syttyvän osallistujien pään yläpuolella ja jos saan hyviä kysymyksiä, kommentteja ja kritiikkiä. Sanatonkin palaute auttaa. Olen onnellinen siitä. Esitelmöinnit ovat vieneet minua monenlaisiin hyviin paikkoihin. Vielä kun uskaltaisin mennä Libanoniin.
Veli ilmaisi ihailunsa siitä, että käyn puhumassa. Se tuntui hyvältä. Muutkin kamut olivat hyvin mainioita. Maltoin silti lähteä yhden juoman jälkeen, koska olen niin väsynyt. Tässä kuitenkin notkutaan. Televisiossa Sirkka esittää kalakukkolaulua ja Picasso keksii monsterismin. Laiva lähtee satamasta kylki edellä. Maltan kyllä jättää elokuvan, koska osaan sen ulkoa.
Pukeuduin siivoksi aikuiseksi vihkisormusta myöten ja lähdin junalla kohti seminaaria, jossa pidän esitelmän alastani ja kuuntelen muiden esitelmiä, tapaan kollegoja, selittelen tilannettani. Tunteet vaihtelevat minusta ei koskaan voi tulla mitään -olon kyllä minusta nyt jotain tulee ja jotain jo olenkin -olon välillä. Jälkimmäinen on realismia ja ensimmäinen depressionismia. Kun tapasin kollegoja juna-asemalla, kukaan ei kysynyt, mitä mulle kuuluu, vaan syntyi omituinen hiljaisuus. En itsekään kysynyt kuulumisia, kun viideltä hengeltä on hankala kysyä yhdellä kertaa. Seuraava tulija sai halauksen ja mitä kuuluu -kysymyksen, joten ei tarvinnut jäädä arvuuttelemaan, kuvittelenko vain jotain.
Olen joka tapauksessa ystävällinen ja muista kiinnostunut tilaisuudessa ja palaan illalla väsyneenä kotiin. Jos ei jaksa puhua omasta tilanteestaan, voi keskittyä juttelemaan muiden tilanteista. Se yleensä onnistuu helposti. Seminaari on kaksipäiväinen, mutta työttömyyskorvauksia saavana ei tunnu mukavalta maksella yösijasta matkojen ja seminaarimaksun päälle, kun niistäkin tulee jo yli satanen. Luulen, että olisin liian väsynytkin kaksipäiväiseen sosiaalisuuteen.
Iltasohvalla:
Kaikki meni hyvin. Esitys onnistui, ihmisten tapaaminen ja heidän kanssaan seurustelu onnistui. Nyt tosin en saa unta, koska nautin kolme pientä juomaa kuuden tunnin aikana. Juomissa oli alkoholia. Levottomuutta tuottaa myös tapahtumien täyttämä päivä. Kävin junasta hypättyäni vielä tervehtimässä ystäviä baarissa. Veljen kanssa juttelimme esiintymisjännityksestä. Itseltäni se jostain syystä hellitti kolmikymppisenä siinä määrin, että pystyn nykyään hyvillä mielin esiintymään, jos minulla on jokin hyvä syy. Aiemmin surin, koska välillä koin, että minulla olisi jotain sanottavaa, mutta en pystynyt asettumaan yleisön eteen sitä sanomaan ilman fyysisiä tuskia ja jälkikäteistä krapulaa (päänsärkyä ja pahaa oloa).
Minkäänlaista esiintymisviettiä ei edelleenkään näy, mutta onnistunut vuorovaikutus esiintyessä tuntuu hyvältä ja erityisen palkitsevaa on, jos huomaan lamppujen syttyvän osallistujien pään yläpuolella ja jos saan hyviä kysymyksiä, kommentteja ja kritiikkiä. Sanatonkin palaute auttaa. Olen onnellinen siitä. Esitelmöinnit ovat vieneet minua monenlaisiin hyviin paikkoihin. Vielä kun uskaltaisin mennä Libanoniin.
Veli ilmaisi ihailunsa siitä, että käyn puhumassa. Se tuntui hyvältä. Muutkin kamut olivat hyvin mainioita. Maltoin silti lähteä yhden juoman jälkeen, koska olen niin väsynyt. Tässä kuitenkin notkutaan. Televisiossa Sirkka esittää kalakukkolaulua ja Picasso keksii monsterismin. Laiva lähtee satamasta kylki edellä. Maltan kyllä jättää elokuvan, koska osaan sen ulkoa.
keskiviikko 10. huhtikuuta 2013
Päivä päivältä, hetki hetkeltä, voit yhä paremmin ja paremmin
Olin eilen terapiassa harvinaisen sotkusanainen. Ajatukset tupsahtelivat mieleen sekaisina röykkiöinä enkä saanut tavanomaista selkeää puhetta niistä aikaiseksi. Puhetta joka tapauksessa ryöpsähteli ilmoille vauhdilla. On suuri tarve asioiden selvittelyyn. Se on tietysti hyvä, terapiasta on minulle paljon iloa ja uskon, että apuakin, vaikka tulee näitä takapakkeja.
Olen miettinyt, olisiko kaksi kertaa viikossa hyvä tahti, mutta se alkaisi tuntua ahdistavan rajoittavalta. Kaksi kertaa viikossa kelloon sidottu asia! Tiistai klo 10 on odotettu ja ihana, mutta pelkään, että perjantai klo 10 tuntuisi liian sitovalta ja pompottavalta. Olen ehkä omituinen tuolla tavalla, ollut aina. Yksi kallonkutistaja alkoi painostaa minua psykoanalyysiin. Se olisi tarkoittanut kolme kertaa viikossa kiveen kaiverrettua käyntiä, joita ei saisi jättää väliin minkään taudinkaan varjolla. Jättimäinen ahdistus! Minua kun jo hermostuttaa, jos pitää aina samaan aikaan katsoa jotain tv-sarjaa. (Kiitos olkoon digiboksi.) Tyyppi heivasi minut sitten kokonaan pois terapiasta, koska en lähtenyt psykoanalyysiin. Hei hei ja voit soitella, jos tulee jotain. Tämä on omaksi parhaaksesi. (Kyllä, olen vielä vuosien jälkeenkin katkera ja vihainen, koska terapeutilta tuollainen käytös on törkeää.)
Kävin tänään labrassa otattamassa erinäisiä verikokeita, paastoverensokerinkin. Siellä oli ruuhkaa ja hoitaja sanoi, että niin on aina pääsiäisen jälkeen pari viikkoa. En tiennyt tuollaisen ilmiön olemassaolosta, mutta kiinnostaisi kovasti tietää syy siihen. Heräävätkö ihmiset hoitamaan terveyttään kevään valostuessa, vai onko selitys jokin proosallisempi?
Eilen oli nostetta, kun sain kaksi vastausta työhön liittyviin kysymyksiini sähköpostitse. Minähän taidan sittenkin olla oikea ihminen, ainakin vähän. Enimmäkseen tosin tunnen, etten ole oikea ihminen eikä minusta voi olla enää koskaan mihinkään. En ollut ajatellut, että työ määrittäisi näin paljon identiteettiäni, mutta kyllä se vain on aivan keskeinen juttu. En ajatellut koskaan päätyä eläkkeelle ainakaan sillä tavalla, etten tekisi rakastamiani työn kaltaisia asioita, mutta nyt usein joudun kauhunhiki otsalla miettimään, joudunko tätä menoa sairauseläkkeelle.
Päivä kerrallaan, tunti kerrallaan, minuutti kerallaan (jos pidempi aika alkaa pyörryttää) kuljen kohti parempaa terveyttä ja toimintakykyä. Koko ajan elän ihan hyvää elämää, vaikka olenkin taudin vammauttama. Jokaiselle päivälle riittää hyviä hetkiä, iloa, rakentavia tekoja ja muuta arvokasta.
Otsikko on tällä kertaa muistinvarainen sitaatti Robert Crumbin sarjakuvasta, jossa sankari tekee DIY-lobotomian. Lobotomisoitu henkilöhahmo toistelee peilille tuota virkettä.
Olen miettinyt, olisiko kaksi kertaa viikossa hyvä tahti, mutta se alkaisi tuntua ahdistavan rajoittavalta. Kaksi kertaa viikossa kelloon sidottu asia! Tiistai klo 10 on odotettu ja ihana, mutta pelkään, että perjantai klo 10 tuntuisi liian sitovalta ja pompottavalta. Olen ehkä omituinen tuolla tavalla, ollut aina. Yksi kallonkutistaja alkoi painostaa minua psykoanalyysiin. Se olisi tarkoittanut kolme kertaa viikossa kiveen kaiverrettua käyntiä, joita ei saisi jättää väliin minkään taudinkaan varjolla. Jättimäinen ahdistus! Minua kun jo hermostuttaa, jos pitää aina samaan aikaan katsoa jotain tv-sarjaa. (Kiitos olkoon digiboksi.) Tyyppi heivasi minut sitten kokonaan pois terapiasta, koska en lähtenyt psykoanalyysiin. Hei hei ja voit soitella, jos tulee jotain. Tämä on omaksi parhaaksesi. (Kyllä, olen vielä vuosien jälkeenkin katkera ja vihainen, koska terapeutilta tuollainen käytös on törkeää.)
Kävin tänään labrassa otattamassa erinäisiä verikokeita, paastoverensokerinkin. Siellä oli ruuhkaa ja hoitaja sanoi, että niin on aina pääsiäisen jälkeen pari viikkoa. En tiennyt tuollaisen ilmiön olemassaolosta, mutta kiinnostaisi kovasti tietää syy siihen. Heräävätkö ihmiset hoitamaan terveyttään kevään valostuessa, vai onko selitys jokin proosallisempi?
Eilen oli nostetta, kun sain kaksi vastausta työhön liittyviin kysymyksiini sähköpostitse. Minähän taidan sittenkin olla oikea ihminen, ainakin vähän. Enimmäkseen tosin tunnen, etten ole oikea ihminen eikä minusta voi olla enää koskaan mihinkään. En ollut ajatellut, että työ määrittäisi näin paljon identiteettiäni, mutta kyllä se vain on aivan keskeinen juttu. En ajatellut koskaan päätyä eläkkeelle ainakaan sillä tavalla, etten tekisi rakastamiani työn kaltaisia asioita, mutta nyt usein joudun kauhunhiki otsalla miettimään, joudunko tätä menoa sairauseläkkeelle.
Päivä kerrallaan, tunti kerrallaan, minuutti kerallaan (jos pidempi aika alkaa pyörryttää) kuljen kohti parempaa terveyttä ja toimintakykyä. Koko ajan elän ihan hyvää elämää, vaikka olenkin taudin vammauttama. Jokaiselle päivälle riittää hyviä hetkiä, iloa, rakentavia tekoja ja muuta arvokasta.
Otsikko on tällä kertaa muistinvarainen sitaatti Robert Crumbin sarjakuvasta, jossa sankari tekee DIY-lobotomian. Lobotomisoitu henkilöhahmo toistelee peilille tuota virkettä.
maanantai 8. huhtikuuta 2013
Rintaan pistää, mutta sukat eivät haise
Rakas oirepäiväkirja. Rintakivut ja sydämen hakkaaminen ovat taas äityneet pahoiksi. Lisäksi janottaa alvariinsa ja virtsa haisee omituiselta. Voisin otattaa muutakin kuin maksa-arvot. Näillä main on tarkoitus käydä labrassa agomelatiinin takia, mutta muistutan itseäni: pyydä shrinkiltä lisätestejä lähetteeseen. Onneksi hän on psykiatri ja minulle sopiva terapeutti samassa paketissa. Olin aiemmin hieman epäileväinen psykiatreja kohtaan terapiamielessä, mutta lopulta tärkeintä on persoona ja se, että kunnollinen taustakoulutus terapiatyöhön on olemassa eikä ole kyse mutu-puoskaroinnista.
Yksi tuttuni oli kova analysoimaan muita ja etenkin keksimään jännittäviä syitä muiden psyykestä ja historiasta sille, että ystävyys tai muu suhde näiden kanssa meni pieleen. Sehän voi olla ainoastaan sen toisen osapuolen vika. Tältä pohjalta hän ajatteli, että olisi hyvä terapeutti ja osaisi auttaa ihmisiä. Hänellä oli minusta aina todella erikoisia mielikuvia, joilla ei ollut paljonkaan tekemistä minun itseni kanssa. Oli inhottavaa ja loukkaavaa törmätä niihin, vaikka ne eivät itsessään olisi olleet erityisen loukkaavia, virheellisiä vain ja usein hyvin latteita. Kuinka usein kuulin hänen sanovan: "Ai? Mä luulin, että sä..." Ja silti hän piti itseään ensiluokkaisena ihmistuntijana.
Miksihän ajattelin häntä nyt? En ole joutunut ajattelemaan häntä vuosiin. Hän on luultavasti ainoa ihminen, jota välttelen ja jota pidän erittäin epäterveellisenä seurana itselleni. Moni muu kuvittelee minun välttelevän, mikä on valitettavaa, koska en välttele, vaan olen muuten vaikea ja tuhannen käppyrällä. Toisaalta mikä oikeus muilla on tumput ristissä odotella minun ottavan yhteyttä ja sitten valittaa, jos en ota. (En ole koskaan vielä onnistunut ratkaisemaan tätä yhtälöä.)
---------
Kävelin lumessa kolmisen varttia ja piipahdin suuressa automarketissa ostamassa jotain välttämättömyyksiä. Syvällinen vierauden tunne iski pitkästä aikaa oikein kunnolla. Nuorena koin noita yhteisöstä tai oikeastaan koko ihmislajista irtautumisia useinkin, nykyään harvemmin. Kaikki näyttää oudolta ja vieraalta, ihmiset, tavarat, ihmisen tekemät rakenteet. Yritän olla ajattelematta, miten kävellään, etten unohtaisi sitä taitoa ja kaatuisi tai törmäisi hyllyihin. Aivan kuin olisin pudonnut vieraalta planeetalta ja vieraasta olomuodosta. Kohtausta seuraa raskas suru ja yksinäisyys. Ehkä lapset ankkuroivat niin hyvin, etten heidän seurassaan koskaan saa noita kohtauksia.
Kotimatkalla päähäni tuli riehumaan kiellettyjä ajatuksia. Ne ovat jossitteluja. Jos 19 vuotta sitten en olisi mennyt ICT-firmaan töihin, vaan ottanut vastaan Lontoon yliopiston vaihto-opiskelijuuden. Miksi helvetissä menin ICT-alalle? Oli jännittävää saada ensi kertaa yli kymppitonnin palkkaa, 12 tmk kuussa. Sellaista, jota akateemiset valkokaulusihmiset saavat. Kertakaikkisen outoa ja jännittävää, paljon erikoisempi seikkailu kuin puoli vuotta Lontoossa. Istua erilaisissa palavereissa, nörtätä koneella, juoda firman tarjoamaa kahvia. Sitä paitsi olinhan jo viettänyt vuoden Lontoon lähellä. Hullu. Taloudelliseen turvallisuuteen on niin helppoa tarttua silloin, kun elämä heittelee, kuten se sitten vähän myöhemmin teki isolla tavalla. Mutta ICT-ala oli myrkkyä päälleni, vaikka olenkin nörtti. Koska olen nörtti. En tiedä. Liian kallista turvallisuutta. Ehkä vielä joskus saan työkykyni takaisin, saanhan.
On hyvä syy, miksi nuo ajatukset ovat kiellettyjä. Pää kohta räjähtää. Jospa pelaan jotain tietokonepeliä, kunnes vaara on ohi.
---------
Kävelin lumessa kolmisen varttia ja piipahdin suuressa automarketissa ostamassa jotain välttämättömyyksiä. Syvällinen vierauden tunne iski pitkästä aikaa oikein kunnolla. Nuorena koin noita yhteisöstä tai oikeastaan koko ihmislajista irtautumisia useinkin, nykyään harvemmin. Kaikki näyttää oudolta ja vieraalta, ihmiset, tavarat, ihmisen tekemät rakenteet. Yritän olla ajattelematta, miten kävellään, etten unohtaisi sitä taitoa ja kaatuisi tai törmäisi hyllyihin. Aivan kuin olisin pudonnut vieraalta planeetalta ja vieraasta olomuodosta. Kohtausta seuraa raskas suru ja yksinäisyys. Ehkä lapset ankkuroivat niin hyvin, etten heidän seurassaan koskaan saa noita kohtauksia.
Kotimatkalla päähäni tuli riehumaan kiellettyjä ajatuksia. Ne ovat jossitteluja. Jos 19 vuotta sitten en olisi mennyt ICT-firmaan töihin, vaan ottanut vastaan Lontoon yliopiston vaihto-opiskelijuuden. Miksi helvetissä menin ICT-alalle? Oli jännittävää saada ensi kertaa yli kymppitonnin palkkaa, 12 tmk kuussa. Sellaista, jota akateemiset valkokaulusihmiset saavat. Kertakaikkisen outoa ja jännittävää, paljon erikoisempi seikkailu kuin puoli vuotta Lontoossa. Istua erilaisissa palavereissa, nörtätä koneella, juoda firman tarjoamaa kahvia. Sitä paitsi olinhan jo viettänyt vuoden Lontoon lähellä. Hullu. Taloudelliseen turvallisuuteen on niin helppoa tarttua silloin, kun elämä heittelee, kuten se sitten vähän myöhemmin teki isolla tavalla. Mutta ICT-ala oli myrkkyä päälleni, vaikka olenkin nörtti. Koska olen nörtti. En tiedä. Liian kallista turvallisuutta. Ehkä vielä joskus saan työkykyni takaisin, saanhan.
On hyvä syy, miksi nuo ajatukset ovat kiellettyjä. Pää kohta räjähtää. Jospa pelaan jotain tietokonepeliä, kunnes vaara on ohi.
sunnuntai 7. huhtikuuta 2013
Kevätostoksilla lumipyryssä
Menimme ostamaan lapsille kevätpukineita. Teini tarvitsi uudet kengät. Hän on saanut joistakin jalkineista mustat varpaankynnet. Se tuntuu kamalalta, kuin lapsi olisi pahasti laiminlyöty. Mutta kyse on jostain muusta.
Teini ei osaa kertoa. Hänellä on ilmeisesti vaillinainen tuntoaisti jaloissa ja hän vasta harjoittelee puhumalla kommunikointia. Puhe on kuitenkin paras ilmaisun väline niistä, jotka hänellä nyt on. Hyvinä päivinä hän pystyy vuorovaikutukseen monissa konkreettisissa asioissa ja joissakin hieman abstraktimmissakin. Huonoina päivinä hänellä on nykyään ekolaliaa, kysymykseen vastaamisen asemesta hän toistaa kysymyksen. Harjoitusta on sekin, en hermostu siitä, mutta ahdistaa, kun kehitykseen tulee takapakkia - vaikka tiedän jo hyvin, että sitä tulee aina. Hyvän jakson jälkeen tulee vaikeampi jakso ja edistyksen jälkeen tulee takapakkia. Toisaalta vaikean jakson jälkeen tulee hyvä jakso ja takapakin jälkeen edistystä.
Meille vanhemmille romahtaa valtava vastuu niskaan, kun lapsi laajentaa elinpiiriään ja nauttii erilaisista harrastuksista, mutta ei pysty oikein kertomaan, jos jokin asia on vialla. Kuten vaikkapa kengät, monot, sisäkengät, luistimet tai saappaat. Luottamusta on pakko venyttää, tieto luo tuskaa. Vammaisia esimerkiksi käytetään seksuaalisesti väärin (en voi sanoa käytetään hyväksi koska siinä ei ole mitään hyvää) enemmän kuin vammattomia. Voin vain toivoa parasta, luottaa ihmisiin ja seurata lapsen vointia realistisin silmin.
Opeteltavaa ja opetettavaa on niin loputtomasti että hetkellinen halu luovuttaa valtaa mielen ja sitten syyllisyys, ahdistus, masennus, suru itsen ja lapsen puolesta (koska jotkin asiat vammaisuudessa rajoittavat ja masentavat häntä) ja niin edelleen. Lopulta kaiken ohittaa käytännöllinen halu opettaa ja opettaa uudelleen, toistaa niin monta kertaa kuin tarpeen. Koska mikä olisi vaihtoehto? Jos teini aikuistuttuaan joutuu... anteeksi päätyy laitokseen, onko siellä joku, joka miettii hänen puolestaan, ovatko hänen kenkänsä sopivat? Vai pitäisikö hänen itsensä osata sanoa ei, nämä eivät sovi. Emme voi loputtomiin olla katsomassa, että asiat menevät oikein päin.
Ulkona ilma tuntui jäiseltä teräkseltä. Kaikki oli harmaata, paitsi valkoisena tupruileva lumi. Kukahan tämän marraskuun pikauusinnan on tilannut. Tekee mieli mennä istumaan johonkin nuhjuiseen baariin katsomaan kaljatuopin äärestä, miten ilta pimenee ja mieli sumenee. Sen sijaan laitan toisen lapsista nukkumaan (puoliso vastaa toisen iltatoimista) ja asetun ehkä tv:n äärelle katsomaan Staatsanwaltia.
Teini ei osaa kertoa. Hänellä on ilmeisesti vaillinainen tuntoaisti jaloissa ja hän vasta harjoittelee puhumalla kommunikointia. Puhe on kuitenkin paras ilmaisun väline niistä, jotka hänellä nyt on. Hyvinä päivinä hän pystyy vuorovaikutukseen monissa konkreettisissa asioissa ja joissakin hieman abstraktimmissakin. Huonoina päivinä hänellä on nykyään ekolaliaa, kysymykseen vastaamisen asemesta hän toistaa kysymyksen. Harjoitusta on sekin, en hermostu siitä, mutta ahdistaa, kun kehitykseen tulee takapakkia - vaikka tiedän jo hyvin, että sitä tulee aina. Hyvän jakson jälkeen tulee vaikeampi jakso ja edistyksen jälkeen tulee takapakkia. Toisaalta vaikean jakson jälkeen tulee hyvä jakso ja takapakin jälkeen edistystä.
Meille vanhemmille romahtaa valtava vastuu niskaan, kun lapsi laajentaa elinpiiriään ja nauttii erilaisista harrastuksista, mutta ei pysty oikein kertomaan, jos jokin asia on vialla. Kuten vaikkapa kengät, monot, sisäkengät, luistimet tai saappaat. Luottamusta on pakko venyttää, tieto luo tuskaa. Vammaisia esimerkiksi käytetään seksuaalisesti väärin (en voi sanoa käytetään hyväksi koska siinä ei ole mitään hyvää) enemmän kuin vammattomia. Voin vain toivoa parasta, luottaa ihmisiin ja seurata lapsen vointia realistisin silmin.
Opeteltavaa ja opetettavaa on niin loputtomasti että hetkellinen halu luovuttaa valtaa mielen ja sitten syyllisyys, ahdistus, masennus, suru itsen ja lapsen puolesta (koska jotkin asiat vammaisuudessa rajoittavat ja masentavat häntä) ja niin edelleen. Lopulta kaiken ohittaa käytännöllinen halu opettaa ja opettaa uudelleen, toistaa niin monta kertaa kuin tarpeen. Koska mikä olisi vaihtoehto? Jos teini aikuistuttuaan joutuu... anteeksi päätyy laitokseen, onko siellä joku, joka miettii hänen puolestaan, ovatko hänen kenkänsä sopivat? Vai pitäisikö hänen itsensä osata sanoa ei, nämä eivät sovi. Emme voi loputtomiin olla katsomassa, että asiat menevät oikein päin.
Ulkona ilma tuntui jäiseltä teräkseltä. Kaikki oli harmaata, paitsi valkoisena tupruileva lumi. Kukahan tämän marraskuun pikauusinnan on tilannut. Tekee mieli mennä istumaan johonkin nuhjuiseen baariin katsomaan kaljatuopin äärestä, miten ilta pimenee ja mieli sumenee. Sen sijaan laitan toisen lapsista nukkumaan (puoliso vastaa toisen iltatoimista) ja asetun ehkä tv:n äärelle katsomaan Staatsanwaltia.
lauantai 6. huhtikuuta 2013
Ei tää lama päähän käy
Näin eloisia unia yöllä. Yhdessä olin jollain muulla kuin tavallisella terapeutillani. Keskustelu sujui ja huomasin, että hän puhui juuri sellaisia painavia sanoja, jopa viisauksia, joita tarvitsin, jotka antaisivat paljon minulle. Tunnistin puhutun asian tärkeyden, mutta en pystynyt keskittymään. Suljin silmäni voidakseni keskittyä paremmin, mutta keskittymisen asemesta aloin tuntea eroottista vetoa terapeuttiin. Hän ei ollut erityisen vetovoimaisen tai aistillisen oloinen, mutta kun tunsin hänen lämpimän hengityksensä kasvoillani ja hänen tuoksunsa, halusin suudella häntä, hyväillä, painautua häneen... Kun avasin silmäni (unessa) hänen kasvonsa olivatkin suuteluetäisyydellä ja aloimme varovaisesti mutta koko ajan voimistuvalla innolla suudella.
Heräsin puolittain unesta ajatellen, ettei minulla voi olla seksitouhuja terapeutin kanssa, se ei mitenkään käy päinsä terapian takia. Uinahdin uudelleen kertoakseni tämän terapeutille. Hän ei olisi millään malttanut lopettaa, joten se uniterapiasuhde taisi olla sitten siinä. Kunpa muistaisin edes jotain niistä viisauksista! Jos haluaisin tulkita unta, voisin miettiä sitä, miten unessa keskeiset, tärkeät asiat väistyvät seksin tieltä. Jos ei takerruta seksiin, sysäänkö tärkeiden asioiden käsittely syrjään jollain sijaistoiminnalla? Vastaus on hyvin selvä.
Onneksi valveterapeuttini on sopivan etäinen enkä näe häntä antautumassa terapiasuhteeseen sopimattomiin touhuihin asiakkaidensa kanssa.
-----------
On ollut varsin tylsä lauantai ja huomenna tai illalla on tiedossa morkkista, koska en ole saanut aikaiseksi niitä asioita, joita pitäisi. Kuten esitelmänpuolikasta ensi loppuviikoksi. Ensi viikon aikana pitää myös rakennella työhakemus ja tehdä edes jotain opintojuttuja. Apua. Ei saa ajatella kaikkea välttämätöntä tekemistä kerralla tai lamaannun taas täysin.
Heräsin puolittain unesta ajatellen, ettei minulla voi olla seksitouhuja terapeutin kanssa, se ei mitenkään käy päinsä terapian takia. Uinahdin uudelleen kertoakseni tämän terapeutille. Hän ei olisi millään malttanut lopettaa, joten se uniterapiasuhde taisi olla sitten siinä. Kunpa muistaisin edes jotain niistä viisauksista! Jos haluaisin tulkita unta, voisin miettiä sitä, miten unessa keskeiset, tärkeät asiat väistyvät seksin tieltä. Jos ei takerruta seksiin, sysäänkö tärkeiden asioiden käsittely syrjään jollain sijaistoiminnalla? Vastaus on hyvin selvä.
Onneksi valveterapeuttini on sopivan etäinen enkä näe häntä antautumassa terapiasuhteeseen sopimattomiin touhuihin asiakkaidensa kanssa.
-----------
On ollut varsin tylsä lauantai ja huomenna tai illalla on tiedossa morkkista, koska en ole saanut aikaiseksi niitä asioita, joita pitäisi. Kuten esitelmänpuolikasta ensi loppuviikoksi. Ensi viikon aikana pitää myös rakennella työhakemus ja tehdä edes jotain opintojuttuja. Apua. Ei saa ajatella kaikkea välttämätöntä tekemistä kerralla tai lamaannun taas täysin.
torstai 4. huhtikuuta 2013
Miten huomata jonkin poissaolo
Voi ihmettä, huomasin juuri, ettei blogin alussa kuvaamaani häpeäkelaa pyörikään nyt nonstoppina tai edes päivittäin päässäni. Liittyisikö se agomelatiinin aloittamiseen? On vaikeaa selvittää, mikä vaikuttaa mihin. Muutokset saattavat olla nopeita tai hitaita ja huomaamattomia. Heiluriliikettä esiintyy, kun jokin oire vaivaa, katoaa ja vaivaa taas kadotakseen jälleen. Ainakin jatkan agomelatiinikokeilua ja käyn kiltisti maksatesteissä maanantaina.
Pitäisikö ihmisen pitää oirepäiväkirjaa? En millään jaksaisi, mutta se auttaisi hahmottamaan selviä trendejä ja arvioimaan lääkkeiden vaikutusta. Tosin nyt olen samaan ainaan aloittanut agomelatiinin, lopettanut alkoholin ja saanut nauttia enenevästä luonnonvalosta, joilla kaikilla on vaikutuksensa mielialaan. (Ensi talvena on pakko päästä johonkin valoisaan paikkaan. Olen vannonut tätä jo vuosia, mutta pimeän tullen en jaksa enää järjestää mitään eikä valoisana aikana koko kaamoskammotus tunnu yhtä uskottavalta kuin siinä vaiheessa, kun uskottava on. Nuorenahan rakastin pimeää aikaa ja hämäränhyssyä.)
Oireopäiväkirjan ideassa minua kiusasi sellainen oletus, että päiväkirjat ym. järjestelmälliset lähestymistavat tekisivät sairastamisesta työtä. Että ne jotenkin niittaisivat sairautta tiukemmin osaksi identiteettiä. Todellisuudessa, ainakin älyllinen olento sisälläni niin väittää, kyseessä olisi pikemminkin kuntoutumisesta päätyönä. Olen ajatellut, vaikka se onkin väärin työkkärin näkökulmasta, että kuntoutuminen on nyt päätehtäväni. Omatuntoni ei soimaa, koska nyt rakennan loppuelämän työkuntoa ja lopulta minulla on suuri halu päästä töihin. En tietä, millaisiin töihin, mutta jotain haluan antaa takaisin maailmaan siitä kaikesta, jota maailma on antanut minulle ja josta olen rakentanut varsin ainutlaatuisen kokonaisuuden.
Tämä blogi palvelee jossain määrin myös oirepäiväkirjana. Riittäköön se tässä vaiheessa.
Joskus havahdun siihen, että on yhtäkkiä parempi ja kevyempi olo, mutta on hankalaa tai mahdotonta hahmottaa, miksi. Joskus olen tunnistanut jonkin äänen tai muun aistimuksen poissaolon. Sellaisen, johon näennäisesti tottuu, mutta jonka siirtäminen tietoisuudesta taustalle vaatii jatkuvasti energiaa. Uskon, että myös ahdistavat ajatusmallit ja toistuvat surkeuden kelat, aiheettomat assosiaatiot tuskallisiin muistoihin ja muut vastaavat tuottavat energiahävikkiä ja yleistä surkeuden tunnetta. Niitä ei välttämättä edes huomaa tai tunnista. Voinnin parannuttua ei välttämättä edes muista, että vain hetki sitten oli toisin. Uskon, että malleja, keloja ja assosiaatioita voi purkaa ja rakentaa uudelleen. Uskon, että sillä tavalla voi päästä parempaan, kestävään terveyteen ja jaksamiseen.
Pitäisikö ihmisen pitää oirepäiväkirjaa? En millään jaksaisi, mutta se auttaisi hahmottamaan selviä trendejä ja arvioimaan lääkkeiden vaikutusta. Tosin nyt olen samaan ainaan aloittanut agomelatiinin, lopettanut alkoholin ja saanut nauttia enenevästä luonnonvalosta, joilla kaikilla on vaikutuksensa mielialaan. (Ensi talvena on pakko päästä johonkin valoisaan paikkaan. Olen vannonut tätä jo vuosia, mutta pimeän tullen en jaksa enää järjestää mitään eikä valoisana aikana koko kaamoskammotus tunnu yhtä uskottavalta kuin siinä vaiheessa, kun uskottava on. Nuorenahan rakastin pimeää aikaa ja hämäränhyssyä.)
Oireopäiväkirjan ideassa minua kiusasi sellainen oletus, että päiväkirjat ym. järjestelmälliset lähestymistavat tekisivät sairastamisesta työtä. Että ne jotenkin niittaisivat sairautta tiukemmin osaksi identiteettiä. Todellisuudessa, ainakin älyllinen olento sisälläni niin väittää, kyseessä olisi pikemminkin kuntoutumisesta päätyönä. Olen ajatellut, vaikka se onkin väärin työkkärin näkökulmasta, että kuntoutuminen on nyt päätehtäväni. Omatuntoni ei soimaa, koska nyt rakennan loppuelämän työkuntoa ja lopulta minulla on suuri halu päästä töihin. En tietä, millaisiin töihin, mutta jotain haluan antaa takaisin maailmaan siitä kaikesta, jota maailma on antanut minulle ja josta olen rakentanut varsin ainutlaatuisen kokonaisuuden.
Tämä blogi palvelee jossain määrin myös oirepäiväkirjana. Riittäköön se tässä vaiheessa.
Joskus havahdun siihen, että on yhtäkkiä parempi ja kevyempi olo, mutta on hankalaa tai mahdotonta hahmottaa, miksi. Joskus olen tunnistanut jonkin äänen tai muun aistimuksen poissaolon. Sellaisen, johon näennäisesti tottuu, mutta jonka siirtäminen tietoisuudesta taustalle vaatii jatkuvasti energiaa. Uskon, että myös ahdistavat ajatusmallit ja toistuvat surkeuden kelat, aiheettomat assosiaatiot tuskallisiin muistoihin ja muut vastaavat tuottavat energiahävikkiä ja yleistä surkeuden tunnetta. Niitä ei välttämättä edes huomaa tai tunnista. Voinnin parannuttua ei välttämättä edes muista, että vain hetki sitten oli toisin. Uskon, että malleja, keloja ja assosiaatioita voi purkaa ja rakentaa uudelleen. Uskon, että sillä tavalla voi päästä parempaan, kestävään terveyteen ja jaksamiseen.
keskiviikko 3. huhtikuuta 2013
Housuton, meillä on ongelma
Eilen aamulla melko siististi kerroin puolisolle, miltä hänen käytöksensä näyttää silmiini ja miltä se minusta tuntuu. Se oli hyvä, sillä myöhemmin päivällä puoliso lähetti lyhyen viestin, jossa kertoi omasta näkökulmastaan. Molemminpuoliset väärinkäsitykset mellastivat viikonloppuna tykönämme ja vanhat kummitukset. Mutta. Puolisolla myös on ongelma, johon hänen olisi hyvä etsiä apua. Ja meillä on keskenämme viestinnän ja vuorovaikutuksen ongelmia. Lisäksi vanhat ongelmat hyppäävät minulla liian nopeasti pintaan ja teen hätäisiä johtopäätöksiä.
Joka tapauksessa vuosien "musta tuntuu" -viestinnän harjoittaminen ja siitä puhuminen tuntuu kantavan vihdoin hedelmää, menevän perille ilman vastaanottajapäässä tapahtuvaa ylitulkintaa ja tulevan takaisin "musta tuntuu" -muotoisena. Molempien näkökulmia tarkastelemalla näkee paljon paremmin, mistä on lopulta kyse. Kuten aina tavataan järkevissä parisuhdeneuvoissa mainita, mutuilu usein paras vaihtoehto, kun mikset se koskaan ja pitääks sun aina eivät juuri auta eteenpäin.
Purin myös eilen mieltäni shrinkille. Se rauhoitti. Kiitos olkoon terapiasta. Minussa oli valtavasti raivoa. Hahmotin sen hyvin puhuessani asiasta, se kohisi otsaluun takana. Sisässäni on paljon patoutunutta raivoa, joka on yli vuosikymmenen ikäistä. Se saisi jo muuttua suruksi, sulaa sitten haikeudeksi.
Vaikka älyllisesti olisin jo kartalla, tunne ja keho oppivat hitaasti. Kehoni luulee yhä vain, että elän massiivisessa stressissä ja alkaa erittää kaikenlaista hormonia, nostattaa sykettä ym. pienemmistäkin syistä. (Ei sentään pienimmistä.) Tunnetasolla reaktiot tulevat samalla tavalla herkästi, kun tilanteet muistuttavat liikaa jotain vanhoja, toistuneita kuvioita. On masentavaa lukea lehdistä, mitä kaikkea tuhoa stressi tekee terveydelle. Yritän olla stressaamatta siitä.
Ulkopuolisten saattaa olla vaikeaa hahmottaa, miten voimakkaat tunteeni ovat ja kuinka ne saattavat vaihtua valtavasta innostuksesta totaaliseen lamaannukseen tai murheen alhoon. Ulospäin vaikutan tasaiselta. Olen kävelevä understatement, paitsi saatan nauraa itseni tärviölle, liikuttua kyyneliin muiden liikuttavista asioista ja raivota yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden takia.
---------
Selailin sairauteeni liittyviä näkemyksiä netistä ja vaikka lähdekritiikkini sanoisi mitä, LDN-hoito vaikuttaa kiinnostavalta. Yritän muistaa keskustella siitä terapeutin kanssa. Ainakin sitä voisi kokeilla.
---------
Muistin juuri, että olisi pitänyt lisätä naama ja esittely sivuopintojeni sivustolle. Äh. Olen eräänlainen mystinen vampyyri, välttelen kameroita. Etenkin ikävän autoimmuunitaudin alkamisen jälkeen en ole välittänyt nähdä naamaani kuvissa, koska näytän erilaiselta kuin mihin olen tottunut. Minun ei tarvitse olla yleisesti hyväksytyllä tavalla puoleensavetävän näköinen, mutta ihon punoitukset, kasvojen turvotukset ja harventuneet kulmakarvat tekevät oman naaman oudoksi. Mielenrauha säilyy nykyään parempana, kun en liikaa tiedosta ulkomuotoani.
---------
Alkoholittomuus tuntuu nyt nastalta. En ole lopettamassa alkoholin tai tupakankaan nauttimista kokonaan iäksi, mutta tällä erää raittius tuntuu loistavalta. En myöskään pidä hirvittävänä tappiona tai sortumisena, jos nyt polttaisin tai siemailisin. En uskoakseni tarvitse täydellistä pidättäytymistä, vaikka se juuri nyt, tänään ja tällä hetkellä tuntuukin selkeimmältä ja kivoimmalta.
Joka tapauksessa vuosien "musta tuntuu" -viestinnän harjoittaminen ja siitä puhuminen tuntuu kantavan vihdoin hedelmää, menevän perille ilman vastaanottajapäässä tapahtuvaa ylitulkintaa ja tulevan takaisin "musta tuntuu" -muotoisena. Molempien näkökulmia tarkastelemalla näkee paljon paremmin, mistä on lopulta kyse. Kuten aina tavataan järkevissä parisuhdeneuvoissa mainita, mutuilu usein paras vaihtoehto, kun mikset se koskaan ja pitääks sun aina eivät juuri auta eteenpäin.
Purin myös eilen mieltäni shrinkille. Se rauhoitti. Kiitos olkoon terapiasta. Minussa oli valtavasti raivoa. Hahmotin sen hyvin puhuessani asiasta, se kohisi otsaluun takana. Sisässäni on paljon patoutunutta raivoa, joka on yli vuosikymmenen ikäistä. Se saisi jo muuttua suruksi, sulaa sitten haikeudeksi.
Ulkopuolisten saattaa olla vaikeaa hahmottaa, miten voimakkaat tunteeni ovat ja kuinka ne saattavat vaihtua valtavasta innostuksesta totaaliseen lamaannukseen tai murheen alhoon. Ulospäin vaikutan tasaiselta. Olen kävelevä understatement, paitsi saatan nauraa itseni tärviölle, liikuttua kyyneliin muiden liikuttavista asioista ja raivota yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden takia.
---------
Selailin sairauteeni liittyviä näkemyksiä netistä ja vaikka lähdekritiikkini sanoisi mitä, LDN-hoito vaikuttaa kiinnostavalta. Yritän muistaa keskustella siitä terapeutin kanssa. Ainakin sitä voisi kokeilla.
Muistin juuri, että olisi pitänyt lisätä naama ja esittely sivuopintojeni sivustolle. Äh. Olen eräänlainen mystinen vampyyri, välttelen kameroita. Etenkin ikävän autoimmuunitaudin alkamisen jälkeen en ole välittänyt nähdä naamaani kuvissa, koska näytän erilaiselta kuin mihin olen tottunut. Minun ei tarvitse olla yleisesti hyväksytyllä tavalla puoleensavetävän näköinen, mutta ihon punoitukset, kasvojen turvotukset ja harventuneet kulmakarvat tekevät oman naaman oudoksi. Mielenrauha säilyy nykyään parempana, kun en liikaa tiedosta ulkomuotoani.
---------
Alkoholittomuus tuntuu nyt nastalta. En ole lopettamassa alkoholin tai tupakankaan nauttimista kokonaan iäksi, mutta tällä erää raittius tuntuu loistavalta. En myöskään pidä hirvittävänä tappiona tai sortumisena, jos nyt polttaisin tai siemailisin. En uskoakseni tarvitse täydellistä pidättäytymistä, vaikka se juuri nyt, tänään ja tällä hetkellä tuntuukin selkeimmältä ja kivoimmalta.
maanantai 1. huhtikuuta 2013
Ei jaksa aprillia
Olen miettinyt, ovatko nämä satunnaiset, muutaman päivän kestävät murjotukset sittenkin liikaa (dealbreaker, kuten Captain Awkward sanoo). Niiden vaikutus ei rajoitu vain siihen kohtaan, jolloin diktaattoripelle astuu näyttämöllä, vaan tuntuvat koko ajan. Kaikki yhteiset suunnitelmat, aikomukset, mukavat asiat voivat kaatua tähän muodonmuutokseen. Kunnioitukseni kärsii vakavia vaurioita joka kerran, läheisyys katoaa ja luottamus. Tuon pitäisi olla minun puolellani, mutta fiiliksen tullen hän pikemminkin käyttäytyy kuin vihollinen.
Olen vuosia suunnitellut, aikonut ja toteuttanut asioita enimmäkseen yksin, koska en ole jaksanut enää sietää niitä pettymyksiä, joita puolison pahimpana aikana sateli lähes viikoittain ja vähintään pari kertaa kuussa. Pidin joskus tilastoa, koska alkoi tuntua, että joko pääni valehtelee tai puolisoni on täysi perse minua kohtaan. Jälkimmäinen piti pitkälti paikkansa. Yhteistyöhaluttomien ja suorastaan ilkeiden ja inhottavien jaksojen välissä oleva miellyttävä tai neutraali aika oli enemmistössä, mutta se värittyi inhottavien jaksojen takia. Jakso saattoi alkaa milloin hyvänsä, yleensä näennäisesti jostain, mitä minä sanoin. Kuten tälläkin kerralla. "En voinut mennä, koska sä pilasit mun fiiliksen" -tason läppää en enää keski-iässä viitsi kuunnella hetkeäkään.
Toinen juttu se, että yhteen aikaan puolisolla oli ajoittain tapana vedellä naruista siihen malliin, että minun oli todella vaikeaa lähteä. Lasten kautta minuun osuu aina. Useimmiten se on ihan hyvä asia, koska tehtäväni vanhempana on pitää lapsista huolta, mutta väärinkäytettynä se on tehokas ase. Kysymys on, miksi kenenkään pitäisi käyttää minuun aseita, jos en tee pahoja asioita tai ainakaan halua. Hyvin riittäisi, että minulle väännettäisiin rautalangasta, jos teen jotain ikävältä tuntuvaa. Sitten voidaan kehittää tapa olla tuottamatta sitä ikävää, jos kohtuullista on.
Ehkä tuossa on kyse siitä mekanismista, että toista painetaan alas, koska itse on sen jälkeen suhteellisesti ylempänä. Itselleni läheisen paha olo on yhtä kuin oma paha olo ja olen saanut tehdä hartiavoimin työtä empatian ja oman tunnemaailmani rajojen piirtämisessä. Sellaiseksi en voi koskaan kehittyä, että saisin jotain hyvää toisen kärsimyksestä. Läheisen kärsityttäminen on ymmärrettävissä vain teoriassa. Kuitenkin olen kuullut uskottavilta tahoilta (kuten Hannu Lauerma) kuvauksia tuosta asetelmasta.
Kuntoutumisen päämäärä on käynyt hyvin selkeäksi. Haluan olla sellaisissa voimissa, että pärjään yksin ja voin tarvittaessa erota sekä pitää lasten (yksin-) huoltajuuden. En usko, että jälkimmäisestä tulee riitaa, jos päädymme/päädyn eroamaan. Uskon, että pystyisin nytkin lähtemään lapset kainalossa tai heittämään puolison pihalle, mutta arvioin, että sen hinta hyvinvoinnilleni olisi todella kova, koska olen vielä niin hennoissa kantimissa. Vahvistan itseäni liikunnalla ja kaikenlaisella muulla terveyttä kohentavalla. Parista kiertoharjoituskierroksesta tulee miellyttäviä teräsharhoja. Lisäksi osa seisovasta raivosta sulaa hikeen ja puuskutukseen. Luultavasti kävely ja pyöräily auttaisivat myös, vaikka keuhkot eivät ole riemuissaan. Lääkäri. Soita omalääkärille. Huomenna. Soita.
Pääsiäisviikonlopulle ajattelemani työt ovat tekemättä, koska puolison vastenmielinen käytös ja käytännön yksinhuoltaminen nielevät energiaa. On eri asia vastata yksin kaikesta, kun tilanne on tiedossa etukäteen ja yhtäkkisen pakon sekä ilkeyden tuottama henkinen painolasti puuttuu. Perustyöt rauhoittavat kuitenkin. Minä pärjään yksinkin, en ole riippuvainen, tarvitsevuus ei ole syy katsella kusipäistä käytöstä. Sivuvaikutuksena on ruokaa sekä puhtaita vaatteita ja asioita ja kohtalainen selkeys taloudessa.
Olen vuosia suunnitellut, aikonut ja toteuttanut asioita enimmäkseen yksin, koska en ole jaksanut enää sietää niitä pettymyksiä, joita puolison pahimpana aikana sateli lähes viikoittain ja vähintään pari kertaa kuussa. Pidin joskus tilastoa, koska alkoi tuntua, että joko pääni valehtelee tai puolisoni on täysi perse minua kohtaan. Jälkimmäinen piti pitkälti paikkansa. Yhteistyöhaluttomien ja suorastaan ilkeiden ja inhottavien jaksojen välissä oleva miellyttävä tai neutraali aika oli enemmistössä, mutta se värittyi inhottavien jaksojen takia. Jakso saattoi alkaa milloin hyvänsä, yleensä näennäisesti jostain, mitä minä sanoin. Kuten tälläkin kerralla. "En voinut mennä, koska sä pilasit mun fiiliksen" -tason läppää en enää keski-iässä viitsi kuunnella hetkeäkään.
Toinen juttu se, että yhteen aikaan puolisolla oli ajoittain tapana vedellä naruista siihen malliin, että minun oli todella vaikeaa lähteä. Lasten kautta minuun osuu aina. Useimmiten se on ihan hyvä asia, koska tehtäväni vanhempana on pitää lapsista huolta, mutta väärinkäytettynä se on tehokas ase. Kysymys on, miksi kenenkään pitäisi käyttää minuun aseita, jos en tee pahoja asioita tai ainakaan halua. Hyvin riittäisi, että minulle väännettäisiin rautalangasta, jos teen jotain ikävältä tuntuvaa. Sitten voidaan kehittää tapa olla tuottamatta sitä ikävää, jos kohtuullista on.
Ehkä tuossa on kyse siitä mekanismista, että toista painetaan alas, koska itse on sen jälkeen suhteellisesti ylempänä. Itselleni läheisen paha olo on yhtä kuin oma paha olo ja olen saanut tehdä hartiavoimin työtä empatian ja oman tunnemaailmani rajojen piirtämisessä. Sellaiseksi en voi koskaan kehittyä, että saisin jotain hyvää toisen kärsimyksestä. Läheisen kärsityttäminen on ymmärrettävissä vain teoriassa. Kuitenkin olen kuullut uskottavilta tahoilta (kuten Hannu Lauerma) kuvauksia tuosta asetelmasta.
Kuntoutumisen päämäärä on käynyt hyvin selkeäksi. Haluan olla sellaisissa voimissa, että pärjään yksin ja voin tarvittaessa erota sekä pitää lasten (yksin-) huoltajuuden. En usko, että jälkimmäisestä tulee riitaa, jos päädymme/päädyn eroamaan. Uskon, että pystyisin nytkin lähtemään lapset kainalossa tai heittämään puolison pihalle, mutta arvioin, että sen hinta hyvinvoinnilleni olisi todella kova, koska olen vielä niin hennoissa kantimissa. Vahvistan itseäni liikunnalla ja kaikenlaisella muulla terveyttä kohentavalla. Parista kiertoharjoituskierroksesta tulee miellyttäviä teräsharhoja. Lisäksi osa seisovasta raivosta sulaa hikeen ja puuskutukseen. Luultavasti kävely ja pyöräily auttaisivat myös, vaikka keuhkot eivät ole riemuissaan. Lääkäri. Soita omalääkärille. Huomenna. Soita.
Pääsiäisviikonlopulle ajattelemani työt ovat tekemättä, koska puolison vastenmielinen käytös ja käytännön yksinhuoltaminen nielevät energiaa. On eri asia vastata yksin kaikesta, kun tilanne on tiedossa etukäteen ja yhtäkkisen pakon sekä ilkeyden tuottama henkinen painolasti puuttuu. Perustyöt rauhoittavat kuitenkin. Minä pärjään yksinkin, en ole riippuvainen, tarvitsevuus ei ole syy katsella kusipäistä käytöstä. Sivuvaikutuksena on ruokaa sekä puhtaita vaatteita ja asioita ja kohtalainen selkeys taloudessa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)