Uneton

Olen ollut iltaisin huolissani nukahtamisesta. Osaanko enää nukahtaa? Mitä jos en osaakaan? Jos minulle käy niin kuin Michael Jacksonille? Jos tulen niin epätoivoiseksi unettomuuksissani, että alan riskeerata terveyttäni. Olen kuitenkin lopulta saanut unen ja parina iltana olen tarttunut oksatsepaamiin, joka ei suoranaisesti nukuta, mutta vie valvottavalta ahdistukselta kärjen.

Eilen mietin tuskissani sitä, miten pyöräni on varastettu. (Se on varastettu! Voi helvetin iso kirosana ja ankeus!) Ja sitä, että olen hukannut yhden luottokortin jonnekin. Tarkastin kortin tilanteen ja kävi ilmi, ettei sitä ole käytetty, joten sen puolesta ei tarvitsisi ahdistua. Kortti on kuoletettu, kaikki on hyvin. Vakuutus korvaa pyörän, koska minulla on runsaan pyöränkäytön sanelema tehovakuutus sille. Mutta syytän molemmista asioista hataraa päätäni ja silkkaa kehnouttani ja se valvottaa. Elämä valuu käsistä enkä osaa enää mitään... Depressiohan se siinä puhuu, ei realismi.

Tavallisesti voimakkaat ja selkeät tunteeni ovat kuvattavissa erilaisina aistimusyhdistelminä ja aloin tarkastella, mistä tuo mokaamiseen, tärväämiseen, katoamiseen, varastamiseen liittyvä ahdistus ja huonouden tunne koostuu. Kostea, kutittava, karkea, kuin villa, kuuma, poltteleva, haisee ihan joltain tutulta, epämiellyttävältä... Mietin asiaa jonkin aikaa, kunnes päädyin siihen, joka tuota listaa katsoessa näkyy aika selvästi. Kyseessä on se aistimus, joka syntyy, kun ulkovaatteissa talvella pissaa villahousuun. Lapsuudesta, varmaankin kerrostaloajoilta, alle neljän vuoden iästä on kyse. Ja epäilemättä siitä syyllisyydestä ja epäonnistumisen tunteesta, mikä syntyy, kun vaivaa äitiä likaamalla monta vaatekerrosta.

Sitten tuntui kuin rautavanne rintakehän ympärillä loksahtaisi auki ja käännyin enää muutaman kerran vasemmalta oikealle kyljelle ja taas takaisin vasemmalle.

Flunssa ja muut vaivat

En tiedä, onko itse tauti ikävämpi vai se 5tutus, joka seuraa aina, kun huomaan, että tauti asettuu taloksi. 5tutus jatkuu parantumiseen asti, jos flunssa ei pahene jyrkästi. Jos pahenee, se jatkuu voinnin jälleen kohennuttua. Ympäristölle olen vähäpuheinen ja ärtyisä, itsellenikin melko kehnoa seuraa.

Koululaisena olin onnellinen jokaisesta flunssasta, koska sitten ei tarvinnut mennä kouluun, vaan sai olla kotona ja vastaanottaa äidiltä hemmottelua. Äidin tarjoama passaus oli niin harvinaista, että nautin siitä täysin siemauksin sairauden aiheuttamasta epämukavuudesta huolimatta. Jos jaksoin, sain kerrankin lukea keskeytyksettä kirjoja. Sehän oli lähes taivas. Yritin välillä tahallani sairastuttaa itseäni flunssaan, huonolla menestyksellä.

Poden viidettä päivää. Keuhkoihin sattuu ja yskä kuulostaa karmealta, mutta aion mennä illalla konserttiin. Yritän tropata niin, etten ryskää koko aikaa, vaan lähistön ihmiset saavat nauttia muistakin kuuloelämyksistä.

(Yritän olla käyttämättä kirosanoja teksteissäni, vaikka olenkin kiroiluorientoitunut kielenkäyttäjä. Taustalla lienee sellainen ajatus, että ne ovat parhaimmillaan puheessa ja tekstissä kenties häiritsevät lukijaa enemmän ja vievät huomiota pois itse asiasta. Paitsi jos kiroilu on itse asia.)

---
Viime viikon paras juttu oli ystävän vierailu ja ystävä toi muassaan myös kuopukselle ystävän. Erittäin kätevä järjestely! Muutaman päivän ajan meillä oli rentoa laajennetun perheen tuntua ja hyvä meno.

Ystävien lähdettyä oli kumman hiljaista ja kuopus sekoili jonkin verran. Hänellä on tapana purkaa negatiivisia tunteitaan raivoamalla ja riitelemällä omituisista asioista, mikä toivottavasti hellittää kasvun edetessä.

Myös puoliso kävi viikonloppuna sekoilemaan liiallisen alkoholin voimalla. Hän puhui kuin depression oppikirjaesimerkki. Sanoin hyvin selkeästi, mitkä hänen jutuistaan olivat ilmiselvää depressiopuhetta (ja totuusarvoltaan lähinnä skeidaa, vaikka ne niin tosilta tuntuvatkin) ja kerroin myös, että terapiasta on apua, jos on hyvä terapeutti ja hyvä asenne. Hän epäilemättä tietää nämä asiat, mutta silti ne on hyvä sanoa ääneen. Palaan asiaan pian myös selvin päin. Sanoin myös, että hän voi keskustella parhaan ystävänsä kanssa, mutta en suositellut vähemmän tuttujen ihmisten puoleen kääntymistä. Hän puhui myös itsarista, mutta toivon sen olleen kännin tuottamaa liioittelua. En halua enää koskaan olla itsarivahtina, koska sitä herkkua sain maistella jo n. 15 vuotta sitten riittämiin. Kuulostanko kylmältä? Tiedän kokemuksesta, että tällaisessa tilanteessa noudatan impulssiani ja käyn empaattiseksi, menen itse rikki. Minun on pidettävä pääni kylmänä meidän kaikkien parhaaksi. Keho ei tosin valehtele, pelkkä asian ajattelukin saa pulssin nousemaan ja rintakehän särkemään.

---
Tämän viikon tärkein itseä koskeva miete on se, yrittäisinkö tutkituttaa neuropsykaani. Minussa on neurologista poikkeavuutta. Lapsuudessa se oli erityisen selvää. Tämä on valjennut hissuksiin vanhemmuuden sivutuotteena, kun olen esikoisen vaikeavammaisuuden takia perehtynyt aiheeseen. Tuntuu, että jaksoin kohtalaisesti kaikkien kikkojeni avulla ilman tietoon ja tieteeseen perustuvia tukitoimia aikani, mutta nyt en enää jaksa. Uskon, että minulle voisi olla olemassa täsmäapua, muutakin kuin depressionhoitoa. Diagnoosi on avain tukitoimiin, kuten aina oman lapseni kohdalla olen ajatellut, ei päämäärä sinällään.

Jos uskallan puhua tästä aiheesta maallikoiden kanssa, osalla ihmisistä on kova kiire käydä kieltämään neurologinen poikkeavuus. Heillä on virheellisiä ja stereotyyppisiä käsityksiä siitä, mitä diagnooseihin kuuluu ja minä en muistuta heidän stereotypioitaan. He eivät myöskään kerta kaikkiaan voi tajuta, että tulen kolostani ulos vain silloin, kun pystyn toimimaan ja kun en pysty, olen piilossa. He näkevät minut vain silloin, kun funkkaan ja "menen läpi" normaalina. Osa näistä neropateista (anteeksi aggressiivisuuteni, mutta toisen sisäisten asioiden besserwisseröinti ottaa päähän ja mukana on vielä flunssakerroin) on valmiita kovastikin selittämään ja psykologisoimaan. Jotkut oikein ottavat asiakseen vakuuttaa, että minussa ei ole mitään "vikaa" tai poikkeavuutta. Miksi? Motivoiko tarve ajatella, että toinen on mahdollisimman samankaltainen kuin itse?

Neuromental Helsingissä ainakin pitää palkkalistoillaan ihmisiä, jotka ovat perehtyneitä asioihin eivätkä kanna taakkanaan virhekäsityksiä, joista valitettavasti jotkut ammattilaisetkin jäävät kiinni. Ehkä nyt olisi vihdoin aika tarkastella asiaa lähemmin. Jos on rahaa ja resursseja. Mietintämyssy.

Käsikirjoitukset eivät pala

Kirjoitin eilen oivalluksesta, jonka sain 70-luvun sekahaku -ohjelmaa katsoessani, mutta Blogger onnistui jotenkin hukkaamaan sen. Oivalluksen tunne vielä löytyy, mutta sen sanallistaminen on hankalaa, koska kyse ei ole mistään sanallisesta asiasta. Tuntui kuin olisin päässyt eroon 70-luvun haamusta.

70-luku oli keskeistä lapsuusaikaa, joten silloisten asioiden vastaanottaminen hämmentää mieltä isolla kauhalla. Alemmista kerroksista nousee kaikenlaista pintaan. Lapsuus näyttäytyy melko ahtaana kuulana. Siellä oli kellanruskeaa ja rusehtavan keltaista, pistelevää keinokuitua, lauantaisaunan jälkeen nautittavaa jaffaa, mustavalkotelkkari, asuinpaikkakunnan henkinen rajoittuneisuus. Pelastavana asiana olivat kirjat ja kirjastot, musiikki, sisarukset, äidin ja isän älyllinen harrastuneisuus, yksi tai kaksi ystävää. Etenkin isän kanssa pystyi toisinaan puhumaan järkevästi, ilman että tunnemössöt koko ajan vääristivät puheen suuntaa.

Koulu oli niin ahdas, että reunojani särki koko ajan, kun yritin jotenkin ahtautua tarjottuihin muotteihin. Tuntui surkealta olla niin vääränlainen. Olin paljon sairaana ja "sairaana". Parasta oli perjantai-iltapäivänä ajaa pyöräntekeleellä kotiin (pyöräni olivat järjestään kamalia romuja ensimmäiset 15 vuotta), ostaa kaupasta viikkorahalla karkkia ja asettua mukavaan asentoon karkkien ja kirjan kanssa. Kirjat auttoivat myös ilman karkkia. Niistä avautui muita maailmoja. Ajattelin, että äly on turvallisuuteni ainoa tae, koska en kokenut itseäni kovin fyysiseksi tai suosituksi.

Sitten tuli 80-luku ja murtauduin kovaa vauhtia kellanruskeasta kuplasta. Sen sijalle tuli oma elämä, seksi, lähes aikuisen status ja paljon mustaa, mustia vaatteita, film noiria, mustanpuhuvia kirjoja, valkoisia kauluspaitoja. Yläasteella sain ystäviä kaupungista ja menin sinne lukioonkin eikä tarvinnut enää ahdistua asuinkunnassa. Vanhempien kanssa oli vaikeaa, koska he keksivät alkaa holhota minua. Sanoin aina, että vanhemmillani on murrosikä, kun he kiukuttelivat niin paljon. Siihen asti olin saanut vapaasti mennä enkä voinut ymmärtää, että yhtäkkiä taivaasta tipahti kaikenlaisia sääntöjä. (Nyt kyllä ymmärrän heitä, mutta näen myös, että olivat monta vuotta myöhässä.) Seksistä tuli lähes päähänpinttymä, mutta sentään sain kirjoitukset ja kesätyöt hoidetuksi.

90-luku oli suurten muutosten ja aikuistumisen aikaa. Asuin vuoden ulkomailla, kävin amiksen, pääsin kahdesti yliopistoon. Kesällä -93 heräsin siihen, että opiskelukaverit eivät saaneet minkäänlaisia työpaikkoja, vaikka hakivat ihan mitä hyvänsä tekemistä. Aloin tajuta, mitä lama tarkoitti. Ennen lamaa töitä sai helposti ilman suhteitakin ja olin kerryttänyt monenlaista työkokemusta, joka auttoi minut hakijoiden jonon kärkeen. Sain myös ensimmäisen "oikean" työpaikkani. Sellaisen, johon minulla oli koulutusta ja josta sai kolme kertaa kesäpostinkantajan palkan verran kuussa. Istuimme ilmastoidussa toimistossa tietokoneiden äärellä ja keittiöstä sai hakea kahvia niin paljon kuin jaksoi juoda. Koneelta pääsi vapaasti verkkoon ja työn lomassa irkkasin ja nyyssitin.

Lama meni ohi ja muuttui IT-kuplaksi. Tapasin puolison ja saimme ensimmäisen lapsen. Isä kuoli. Elämäni muuttui raskaaksi, ympärivuorokautiseksi suorittamiseksi yli vuosikymmenen ajaksi. Minulla oli paljon psyykkisiä jaksamisen välineitä, sekalaisia kikkoja ja todellista optimismia, henkistä kestävyyttä, ilon lahjoja, analyysitaitoja ja vastaavaa. Ne eivät riittäneet. Olisin kai tarvinnut jonkinlaisen turvaverkon. 15 vuotta hujahti johonkin.

Juuri nyt on kirkasta valoa, punaista, sinistä ja vihreää. Lauantaisin en käy saunassa, vaan ehkä torstaisin tai maanantaisin, jos huvittaa. Pyöräni on erinomainen, kun vain jaksan huoltaa ja huollattaa sitä. Voin kuunnella haluamaani musiikkia helposti, jos jaksan keskittyä. Kirjoja ja elokuvia on hyppysissäni, jos jaksan keskittyä. (En jaksa kovin hyvin.) Minulla on ruokaa ja katto pään päällä. Olen vapaa ja vapaasta tahdostani sitoutunut joihinkin tärkeisiin asioihin, etenkin lasten hyvinvointiin. Minulla on koulutusta ja kokemusta. Lapset ovat nyt jo aika isoja ja kehittyneet siinä määrin, että heillä on elämää kodin ulkopuolella eivätkä heidän tarpeensa ole yleensä kiireellisiä, massiivisia ja ympärivuorokautisia.

Mutta. Jokin vieteri on löpsähtänyt tai katkennut päästä. Koneeni lonksuu ja hirttää vähän väliä kiinni. En oikein toivu takaiskuista.

Kun tietokoneeni kiintolevy hajosi enkä ollut tehnyt varmuuskopioita käsikirjoituksestani, masennukseni paheni entisestään ja muuttui invalidisoivaksi. Tuntui ja tuntuu edelleen hirvittävän typerältä, että olin laiminlyönyt varmuuskopiot. Myös lannistuminen sellaisen syyn takia tuntuu surkean tyhmältä, vaikka tiedostan, ettei kyse ole älyn asiasta. On myös täysin selvää, ettei depressio johdu varmuuskopioiden puutteesta. Käsikirjoitus ei ole mikään kuolematon, sydänverellä kirjoitettu mestariteos, vaan tekemäni tutkimuksen kirjallinen muoto, muutaman vuoden aherruksen näkyvä osa. Yritän ohittaa asian ja hyvinä päivinä jaksan kirjoittaa uutta versiota. Huonoina päivinä en jaksa juuri muuta kuin täyttää ja tyhjentää tiskikonetta ja jutella lasten kanssa. Haluaisin lukea Bulgakov-sitaatin muodossa Käsikirjoitukset eivät palaa.

Ehkä voisin ylämäkeen pyöräillessäni tai kahvakuulaa heilutellessani puhista pois turhautumista, jos sitä vielä on mielen sopukoissa. Että pääsisin vapaaksi käsikirjoituksen haamusta. Pääsinhän massiivisesta 70-luvunkin haamusta eroon. Ehkä.