Oikea elämä

Netti hajosi ja polkupyörä hajosi, joten on ollut työmatkaleskellä hieman säätämistä. Säädin puolison fillarin siedettävälle tolalle (hyvälle tolalle ei voinut) ja netitän puhelinlinjojen yli. Suoraan sanottuna elämä olisi kovin yksinäistä ilman nettiä. Vai venyisikö sitten tapaamaan ihmisiä enemmän livenä ja miten ihmeessä venyisi, kun ajoittain pelkkä kaupassa asiointi tuntuu ylivoimaiselta, etenkin lasten kanssa?

Usein saa lukea paheksuvia märinöitä netinkäytöstä. Jostain syystä sitä hanakasti pidetään "oikean elämän" vastakohtana. Minulle verkossa vietetty aika on osa elämää enkä ole esim. leikkielossa tai puolikuollut sinä aikana, kun tuijottelen ruutua ja vuorovaikutan lukemalla ja kirjoittamalla, kuvia katselemalla tai lähettämällä, joskus ääntäkin kuuntelemalla, linkittämällä kaikenlaista mielenkiintoista ja seuraamalla muiden tarjoamia linkkejä. Netti on ihan yhtä IRL kuin muutkin ihmisten kohtaamiseen sopivat ympäristöt.

Kaipaan säännöllisesti myös fyysistä tapaamista. Vuorovaikutukseen tulee erilaisia tasoja, kun ollaan samassa tilassa. Hengitetään, kuullaan äänensävyt ja painotukset, keho reagoi ja ilmeet, kädet liikkuvat. Mutta se vaatii kehon siirtämistä tiettyyn paikkaan tiettyyn aikaan ja se taas edellyttää järjestelyjä. Netti on käsillä saman tien, kun avaa tietokoneen (ja liittää sen puhelimeen, tällä erää) eikä tarvitse pukeutua, käydä suihkussa, pyöräillä tai kulkea bussilla, järjestää lastenhoitoa jne. Ehkä netin paheksujan mielestä olisi oikeampaa elämää vain kyyhöttää yksin kotona ilman ihmiskontakteja tai kenties soitella puhelimella kuten ennen vanhaan hyvään aikaan. Puhelimessa puhuminen ei vain ole täysin yksinkertaista stressin runtelemalle, kun keskittymiskyky on heikentynyt (ääni-informaatio tulee ja menee, teksti ja kuva pysyvät) ja ääniherkkyys vaivaa.

Onneksi ystävät tietävät, että minulle voi aina soittaa. En aina vastaa puheluun, mutta jos huomaan puhelun tulleen, lähetän tekstarin. (Aina en huomaa ennen kuin seuraavana päivänä tms. koska puhelimeni on milloin missäkin, unohtuu äänettömälle jne.) Itseäni pelottaa soittaa vähemmän tutuille ihmisille, koska kiusaa ajatus, että he vastaavat, vaikka eivät haluaisi. Nykyisenä hermoheikkouden aikana on vaikeaa sietää kiusallisuutta. Helpointa on soittaa, kun tietää, että toisessa päässä on sama käytäntö kuin itselläni: vastataan vain kun halutaan ja kyetään.

Puoliso kaiketi palaa kuuden maissa aamulla työmatkaltaan, joten valmistaudun henkisesti olemaan huomennakin vastuussa kaikesta. Olen huomannut, että intuitiivisesti mitoitan jaksamisen melko tarkkaan lasten valveillaolon ajaksi ja jos heidän nukkumaanmenonsa venyy, alan hermostua ja ärtyä. Voimat lopahtavat kuin leikaten viimeistään 21.30 ja sitten pitäisi saada olla omassa rauhassa vailla aktiivista vastuuta muista. Huomenna illalla saan jo nauttia kaksinhuoltajuudesta ja toivon mukaan lapset syytävät huomiota matkalaiselle, jolloin itse saan vain rötväillä jossain sivussa.

Ääniherkkyys on muuten aivan arsesta, kun pitäisi jaksaa olla lasten kanssa. Lapset välillä HUUTAVAT, vaikka kuinka pyytää käyttämään volukkanappia ja itse antaa mallia siirtymällä kuiskaamiseen. Onhan se ymmärrettävää ja sympaattistakin, kun usein nimenomaan lapsen intomieli johtaa huutamiseen. Tietyt äänet kuitenkin sattuvat kuin piiskan sivallukset. Eihän sitä loputtomiin jaksa sympata. Pahinta on, kun osa perheenjäsenistä ei voi millään uskoa ääniherkkyyttä. Ei ole pakko ymmärtää tai eläytyä, mutta pakko on uskoa, että sellainen ilmiö on olemassa ja että sen voi ottaa toiminnassaan huomioon viimeistään siinä kohtaa, kun pyydän. Koska muu on väkivaltaa eivätkä perheenjäseneni halua tahallaan satuttaa.