Masennus masentaa masentunutta

Blogini otti ja hyytyi aivan täydellisesti, kuten tarkkaavaisempi lukija on saattanut huomata. Kirjoitin blogitekstin, mutta jätin sen julkaisematta, koska aloin arastella. En halunnut ihmisten tietävän kirjoittamiani asioita. Sehän on täysin okei, bloginpitäjän peruskamaa, järkevää itsesuojelua ja sitä rataa. Se kuitenkin halvaannutti bloggaamisen. En ala mitään, jos en kerran voi tehdä mitä tahansa, sanoi sisäinen uhmaikäinen. Ehdin kyllä kirjoittaa kaikesta, mistä haluan, jos en menehdy ensin. Kaikkea ei tarvitse kirjoittaa blogiin, kertoo aikuinen minä.

Kävimme perheen voimin lomamatkalla etelän auringossa. Ennen lapsia en voinut ymmärtää rantalomailua enkä ymmärtänyt ensimmäisen lapsen tultuakaan vielä vuosiin, koska vaikeavammaisen lapsen kanssa oli hyvin vaikeaa matkustaa eikä vaikuttanut mitenkään mielekkäältä viedä heikosti sopeutuvaa lasta ja sitä myöten koko perhettä kärsimään lomailun nimissä. Toisaalta nyt on ollut henkisesti tärkeää reissata, vaikka se ei aina ole niin yksinkertaista. Se vähentää vankina olemisen tunnetta. Vammaisuus on vangitsijamme, mutta etenkin se rajoittaa vammaista perheenjäsentä itseään enkä voi kauheasti valittaa kohtaloani häneen verrattuna. Elämä ei ole mikään kilpailu siitä, kenellä on kovinta, mutta on tärkeää välillä muistaa, kenen elämää vammaisuus lopulta rajoittaa eniten tässä esteellisessä maailmassa. Vastaus on jotain muuta kuin vammattomat läheiset ja hoitajat.

Nykyään matkalla voi jopa rentoutua. Voi uida, syödä selkeää ja hyvistä raaka-aineista valmistettua ruokaa, lukea kirjoja ja viettää rentoa aikaa perheen kanssa. Jos mitään yllättävää ei tapahdu. Tällä kerralla puoliso sairastui flunssaan ja sekalaisiin kuumetta nostattaviin tulehduksiin ja kuopus regressoitui, mitä en osannut odottaa. Esikoinen puolestaan oli melko tiuhaan hermostuneen oloinen. Hän tuntuu olevan hieman epätasapainossa ja stressikäyrät nousevan helposti kattoon. Välillä tunteet kimpoilevat välillämme, koska eläydymme toistemme tunteisiin ja heijastelemme niitä takaisin. Yritän himmailla hänen lähettyvillään ja usein onnistun ohittamaan omat hötkäilyni, kun keskityn häneen.

Sain kuitenkin hyvää ruokaa, luin kirjaa ja uin. Valoa oli niin paljon kuin jaksoin vastaanottaa. Oli paljon hyviä hetkiä.

Puoliso on nyt viikon mittaisella työmatkalla. Vietin lasten kanssa yksin juhannuksen. Tai kolmisin, mutta tuntuu yksinäiseltä. Olisin voinut mennä katsomaan kivoja ihmisiä, mutta sain pahoja väsymyskohtauksia enkä jaksanut alkaa raahata lapsia minnekään, etenkin kun esikoinen on niin arvaamaton mielialoiltaan. Depressioni on voimistunut ja kiskonut minut taas matalalle. Olen jaksanut toimia, mutta unohtelen asioita. Tyhjennän pesukoneen ja unohdan puolet koneeseen. Otan yhden lääkkeen ja unohdan kolme. Tämän tiedostaen varmistan useita kertoja, että avain on muassani, kun lähden ulos ja molemmilla lapsilla on repussaan myös avain. Huomenna onneksi molemmilla lapsilla on paikkansa, joihin vien heidät kesähoitoon.

Olisin ollut nyt itse työreissulla Kanadassa, jos paperini olisi hyväksytty. (Vaikka olen edelleen työtön.) Paperiani ei hyväksytty, mistä syystä tunsin luuseriutta ja kaiken aina epäonnistumisen tunnetta ainakin viikon. Nyt en ala uudestaan siihen. Älyllisesti kyllä ymmärrän, että nuo tunteet eivät ole perusteltuja, mutta keho ilmeisesti ei usko.

Viime viikko kuopuksen ollessa kotona ei ollut aivan onnistunut, koska hänen ystävänsäkin ovat reissussa. Paitsi juuri se yksi ystävä, joka on sekä meluisa että riehuvainen. Hän ei sovi depressioni kanssa saman taloon. Kokeilimme sitä viisi tuntia alkuviikon sadepäivänä. En jaksa yhdeksänvuotiailta vastaanottaa tauotonta, kovaäänistä ja jokseenkin mieltä vailla olevaa meteliä enkä nenäkkäitä vastauksia ja penseilyä, jotka tarttuvat omankin lapsen käytökseen. Sekin tuntui masentavalta, että annoin tuollaisen madaltaa mieltäni niin paljon. Lapsi on lapsi on lapsi. En ollut henkisesti valmistautunut siihen, että joutuisin vetämään omia rajojani niin paljon ja ohjaamaan, komentamaan ja antamaan hieman tiukkaakin palautetta lapsikaksikolle.

Kaikki siis menee päin helkkaria, haluaisin alkoholisoitua (mutta en anna itseni tehdä niin) ja huomenna pitää herätä ajoissa, että jaksan roudata lapsia sinne sekä tänne. Mutta. Ennen iltapäivän roudauskierrosta minulla on ainakin viisi tuntia omaa aikaa!