40 vuotta normaalina

Diagnoosi alkaa valmistua. Tein kolme tuntia testejä hyvässä ohjauksessa ja ennakkotietona sain jo kuulla, että kirjainyhdistelmiä on kolme: AS, ADD ja PTSD. Siis Aspergerin oireyhtymä, tarkkaavaisuushäiriö (ilman hyperaktiivisuutta, eli siis H pois ADHD:sta) ja traumaperäinen stressihäiriö. Depis ja ahdistus ovat toki mukana kuvioissa edelleen. Melkoinen liuta! Alan ehkä ymmärtää, miksi työkykyni on ollut kateissa.

Mitä hyötyä on diagnooseista? Lähden siitä, että jos itseen suuntautuvat lakkaamattomat syytökset ja haukkumiset saisi vähenemään diagnoosin avulla, voimia jäisi paljon enemmän itse asioiden hanskaamisen järjestelyyn. Asioiden hanskaamisen opetteluun on paljon enemmän mahdollisuuksia, kun tietää, mistä etsiä tietoa. AS/ADD-ihmiset hyötyvät toisenlaisista lähestymistavoista kuin esim. pelkästään ahdistuksesta ja masennuksesta kärsivät. Minulla on AS-ihmisen ääni enkä puhu autismin kirjosta vain ulkopuolisena. En tietenkään edusta kaikkia asseja, vaan kasvoni ovat yhden AS-ihmisen kasvot. Mutta tällainenkin voi olla AS.

Loppuyhteenveto on iltapäivällä ja jännittää edelleen, vaikka nyt ei enää pelota se, että asioitani ei kuultaisi ja ymmärrettäisi. Se jännittää, kaavaillaanko jotain hoitolinjoja, suositellaanko jotain kuntoutusta tms. Kirjallisen yhteenvedon saan joskus ensi viikolla.

Aspergeriin liittyy paljon virhekäsityksiä ja haitallisia stereotypioita. En tiedä, minkä verran jaksan tiedottaa diagnoosista. Yleisesti kuvitellaan, että asseilla ei ole huumorintajua tai empatiakykyä. Minun elämässäni ne ovat aina olleet hyvin merkittäviä voimia pienestä pitäen. Ehkä siksi moni on suhtautunut jyrkän torjuvasti, jos olen miettinyt ääneen assipiirteitäni tai kertonut siitä, miten olen ymmärtänyt autismiasioita omien kokemusteni kautta. En tarvitse tyrmäyksiä ja asioiden kieltämistä yhtään. Väärin ymmärretyksi tuleminen on yksi elämäni murheellisista teemoista.

Autismin kirjoa ajatellaan valitettavan usein psyk-ammattilaistenkin keskuudessa vanhentuneiden ja virheellisten stereotypioiden kautta, joten en voinut ajatella, että menisin julkisten palvelujen reittiä. Minulla ei ole luottamusta kotikaupunkini ammattilaisten taitoihin eikä hermoissani riittävästi voimaa, että venyisin sietämään stereotypioiden, epäilyjen ja väärinkäsitysten hieromistani naamaani. Tarvitsen apua ja asiantuntevaa ymmärrystä enkä maton alta vetämistä. Ja täältä erikoispaikasta sitä saan. Toivottavasti näille oletuksilleni ei ole niin paljon katetta kuin pelkään. Ehkä pikkuhiljaa tietous neuropsykiatrisista poikkeavuuksista leviää psyk-ammattilaisten, yleislääkärien yms. tietoisuuteen.

Olen jo hetken miettinyt, että normaalin esittäminen voisi hissuksiin siirtyä syrjemmälle. Normaalin rooli voisi olla kaapissa ja sen saisi sieltä sitten tarvittaessa käyttöön, mutta muuten voisin olla enemmän minä vain. Onhan minulla joitakin ystäviä, joiden seurassa se on helppoa ja koen tulevani hyväksytyksi itsenäni, mutta ehkä voisin yleisemminkin vapaa-ajalla olla minä puutteineni ja rosoineni enkä yrittää tavoitella sileäpintaista ja siistiä normaaliutta. Mutta minulla ei ole paljon malleja siihen, miten olla ihmisten seurassa muuten kuin maksimaalisessa sosiaalisessa vireydessä tai  sitten kännissä. Tuo kännivaihtoehto ei innosta enää lainkaan. Satunnainen humaltuminen olkoon sekundaarinen seikka ja iloista höpsötystä, ei sosiaalisen elämän mahdollistava itselääkitys.

40 vuotta normaaliuden opiskelua ja vaihtelevasti onnistunutta toteuttamista on järeä taakka, josta vapautuminen ei käy hetkessä. Nykyään energiasta on kuitenkin niin kova pula erinäistenkin pulmien takia, että sitä olisi syytä käyttää viisaasti. Normaaliuden esittäminen ei ehkä ole viisasta käyttöä kuin tietyissä tilanteissa. Haluan osata rakentavalla tavalla mennä tilanteisiin puutteineni päivineni olemaan ja nauttimaan yhdessäolosta enkä aina vaatia itseltäni maksimaalista sosiaalista suoritusta. Ihmisten kanssa voisi olla silloinkin, kun energia on vähäistä. Toisaalta sekin on ihan okei, ettei jaksa mennä sosiaalisiin tilanteisiin. Mutta se on oma tarinansa.

Normaalin ja pätevän sosiaalisen henkilön esittämisessä on paljon hyviäkin puolia, kun esim. pitää hoitaa asioita tai olla ammattiroolissa. Ammattiroolissa on yleensä okei toteuttaa jonkin verran eksentrisyyttä, mutta hallitusti ja niin, että työn laatu pysyy samana tai paranee. Työhaastattelun ajan on kyllä syytä mennä normaalista, muuten ei tule duunia. Normaali ei ole uusi musta, vaan ikuinen himoittu ja ihailtu muotiväri.

Ehkä pahinta olisi, jos ihmiset kuvittelisivat minun teeskentelevän välittävää ja sydämellistä olentoa. Se kaikki lämpö, joka minusta näkyy, on todellista. Kaikki ei edes näy. Aina sitä on ollut paljon. Kunpa ihmiset luottaisivat hyvään tahtooni, ja saisin olla vähän rennommin se ajoittain töksähtelevä, hieman omituinen tyyppi. Onneksi on niitäkin ihmisiä, joiden luotan tajuavan pollaani oikealla tavalla tai kysyvän aina, kun tajuaminen loppuu kesken.