Jos maailmassa vain ois lääke

Olisi ollut paljon kirjoitettavaan tänne, mutta enimmäkseen ole liian väsynyt tekemään mitään, mitä oikeastaan haluaisin. Kävin tutkituttamassa alustavasti päätäni ja haastattelun perusteella asiantuntija oli sitä mieltä, että olen todennäköisesti AS-ihminen, yliempaattista mallia. Hän ajatteli, että keskittymishäiriöni saattaa olla sekundaarista, muiden pulmieni seurausta. Itse en ole aivan varma, mikä on syy ja mikä seuraus, mutta uskon testien auttavan selvitystyössä.

Menen ensi viikolla testeihin, joissa katsotaan autistisuuden ohella keskittymishäiriötä, PTSD:tä, depistä ja sellaista. Ihmettelen, miten jaksan työskennellä riittävästi, että saan testit urakoitua läpi! Alustavassa haastattelussa väsähdin siinä määrin, etten osannut järkevästi selittää ekkojani (erityiskiinnostuksenkohteitani, jotka aika tavalla määräävät elämää) tai pakottavia rutiinejani. Osaksi ne ovat itselleni käyneet näkymättömiksi ja osaksi niistä puhuminen tuntuu ikävältä. (Olen muuttunut kovasti. Nuorena ja lapsena kerroin kaiken mahdollisen itsestäni ihan tyytyväisenä, jos joku vain viitsi kuunnella. Yksi koulukaveri valitti ystävälleni, että olen "liian avoin".)

Jos maailmassa olisi lääke, joka auttaisi keskittymään ja tekemään niitä asioita, joita osaisin ja haluaisin ja joihin olisi välineet, ottaisin sitä heti. Jopa jonkinlaiset sivuvaikutukset sietäisin, koska tämä kyvyttömyys on käynyt sietämättömäksi. Depis pahenee, kun päivät valuvat käsistä enkä pysty tekemään juuri mitään. Edes perustason arjenpyöritys ei välttämättä onnistu. Esimerkiksi pitää paniikissa kehitellä lapsille valmisruokaa pakastimen tai kaapin uumenista, kun en ole jaksanut ajatella, saati valmistaa mitään ja tyypit jo kiljuvat nälkää. Mieluummin syötäisiin säännölliseen kellonaikaan yhdessä jotain suhteellisen miellyttävää ruokaa. Hyvän arkiruoan syöminen perheen kanssa on itselleni ja kuntoutumiselleni hyväksi monella tasolla. Sama pätee vaikeavammaiseen lapseeni eivätkä nuo vammattomat ja terveet perheenjäsenetkään sellaisesta kärsi.

Itsen selvittely etenee myös geenitasolla. Tilasin 23andMe-palvelusta setin, otin sylkinäytteen ohjeiden mukaan ja lähetin takaisin. Nyt pitää odotella muutama viikko tuloksia. 23andMe ei enää saa kertoa uusille asiakkaille terveystietoja, mutta siitä he saavat kertoa, mistä kaikkialta perimäni on peräisin. Terveystiedot saa toisesta palvelusta kuitenkin ja aion niitäkin selailla uteliaisuuden nimissä.

Terapeutti sanoi jotenkin tiiviisti sen, mitä itse olen hajanaisemmin miettinyt. Pitkän suoritusputken ja muiden tarpeita varten elämisen jälkeen minulla on tilaa itselleni. Nyt mietin, kuka olen ja mitä teen. Terapiatyöskentely on tuntunut todella hyödylliseltä ja pidän terapeutistani. Hän antaa minulle tilaa, mutta myös palautetta ja ohjausta, kun tarvitsen.

Neuropsykiatrisen ennakkohaastattelun jälkeen olin hetken aivan häkellyksissäni, kun tajusin, että terapeuttini saattaa kokea sen varpailleen tallomiseksi, ihan hyvästä syystä. Keskustelin asiasta hänen kanssaan. Luultavasti saimme asian selväksi. En ole helpommasta päästä neurodiversiteettiin diagnosoitavia, koska olen oppinut niin hyvin menemään läpi normaalina. Kehitin lapsena ja nuorena kantapään kautta ja päätä seinään hakkaamalla paljon selviytymisstrategioita. Elämä monilapsisessa perheessä kouli sosiaaliseen kanssakäymiseen väkisinkin, vaikka perheemme ei ollutkaan ihan tavanomainen. En luultavasti olisi hakeutunut tutkimuksiin, ellei nyt olisi niin laajoja ja hankalia ongelmia, että koen tarvitsevani täsmällisempää lisäapua oman jaksamisen ja pärjäämisen rakentamiseen. Halusin mennä luotettaviin ja turvallisiin käsiin, suoraan asiantuntijoiden pesään, jotta ei tarvitsisi jäädä ihmettelemään asiaa. Ja koinkin tulevani tässä asiassa todella hyvin nähdyksi ja kuulluksi. Se oli huojentavaa.

Lopetan kirjoittamisen tähän, että saan tehtyä postauksen. Toivottavasti palaan taas asiaan, kun kirjoittaminen on paras keino selventää sitä, mitä ajattelen.