Varmasti blogista näkyy, että on vaikeuksia kirjoittaa. Olen aloittanut lukuisia tekstejä ja lopettanut kesken, väsähtänyt. En muutenkaan ole kirjoittanut mitään. Tällä viikolla pitää vielä kirjoittaa yksi pieni teksti opinnoista puuttuvaa palasta varten ja rakentaa puolentoista tunnin esitelmä, jonka pidän viikon kuluttua. Minulla kirjoittaminen edistää kirjoittamista, joten kirjoitan tähänkin jotain. Vaikka kuinka kankeasti.
---------
Joka syksy alkaa päässä kaikenlaisten uusien urien rakentelutyö. Kun ilma tuntuu ja tuoksuu koulun alulta, raksutus käynnistyy. Koululaisena ajattelin, nyt nyt nyt se alkaa ja nyt osaan, nyt teen fiksusti asiat enkä toista viimevuotisia virheitäni. Nyt teen läksyt ajoissa enkä vasta viime minuutilla ennen oppituntia, nyt seuraan tunnilla, nyt luen kokeisiin. Nyt ystävyydet toimivat hyvin ja nyt pidän huolta itsestäni ja elämästäni paremmin. Nyt pidän vaatteet puhtaana, menen ajoissa nukkumaan, ehdin kouluun. Nyt pidän huoneen siistinä, en hukkaa tavaroita. Joka syksy nämä sama toiveikkaat mietteet, joka ainut syksy tähän asti, vähän vain muokattuina elämäntilanteen mukaan. Viime vuodet on myös ollut kovaääninen lannistava olio sisuksissani. Aiemminkin oli sisäinen lannistaja, mutta se enemmänkin tuhahteli ja naureskeli. Tämä nykyinen rähisee, mitä vittua luulet taas saavasi aikaan, törppö. Et ole koskaan saanut mitään aikaiseksi etkä saa tänäkään vuonna, turha kuvitella. Olet lattea, kliseinen paska. Olet liian heikko tekemään mitään järkevää.
---------
Robin Williamsin itsemurha kolahti minuunkin. En ole ennen kokenut kenenkään julkkiksen kuolemaa noin voimakkaasti. He ovat tuntemattomia ihmisiä, mielikuvia, eivät minulle todellisia. Nyt olin tolaltani. Olin näköjään jollain tasolla samastunut Williamsiin. Hänen itsemurhansa kertoo minulle, ettei kukaan ole koskaan turvassa. Vaikka olisi hieno ura, paljon arvostusta, ystäviä, perhe, puoliso, apua käden ulottuvilla ja mitä vielä, sairaus voi kasvaa niin suureksi, että se tappaa.
Tiesin muutenkin, ettei itsen ulkopuolisilla asioilla voi vaikuttaa sisäisen paskapäädepiksen arvostukseen. Se osaa kyllä mitätöidä tai selittää kielteisiksi parhaatkin asiat. Depressio voi kertoa kenelle hyvänsä rakastetullekin ystävälle tai perheenjäsenelle, että tämä tekee kaikille palveluksen, jos tappaa itsensä. Olipa saavutus mikä hyvänsä, se on depression mukaan pelkkää sontaa, joko haitallista tai sitten yhdentekevää. Muiden osoittama arvostus perustuu väärinkäsitykseen, laskelmointiin tai vastaavaan, mitään oikeaa perustetta sille ei ole. Depressio kyllä tietää minkä tahansa asian paremmin kuin yksikään asiantuntija. Depressio voi jopa tietää, ettei sinulla mitään depistä ole, ehei, selittelet vaan heikkouttasi diagnoosisanalla. Lääkärit eivät vain näe totuutta, kun esität niin hyvin.
---------
Hetkellisen järkevyyden kohtauksessa ostin kesäyliopistosta kaksi kurssia, jotka ovat puuttuneet opettajan pätevyydestäni vuodesta 2008. Olisin voinut näinä vuosina suorittaa ne useita kertoja maksutta tavallisen yliopiston puolella (jatko-opiskelijan statukseni takia), mutta en ole tehnyt sitä. Jos suorittaisin ne tulevana lukuvuonna, minulla menisi koko vuosi, koska yksi kurssi tarjotaan syksyllä ja toinen keväällä. Ne olisi luultavasti helppoa unohtaa taas mielen takanurkkaan ja venyttää vanuttaa ikuisesti pätevyyden saamista. Tein todella ison duunin opetusharjoitteluissa ja muissa opettajaopinnoissa, joten on melkoista itsesabotaasia jättää pätevyys hankkimatta. Opettajille on aina tarvetta ja useimmiten työ on järkevää, motivoitua.
Tenttiin pitää lukea, jotta tiistain suoritus tuntuu tarpeeksi miellyttävältä. En varmaankaan voi olla menemättä läpi tuosta tentistä, koska se käsittelee perustasolla tieteellistä tutkimusta, mutta inhoan sitä tunnetta, että säveltelen jotain paperille. Eikä noiden tiedeasioiden kertaaminen ole koskaan (minulle) pahaksi.
Minulla on vain yhteen aineeseen opettajanpätevyys ja toistuvasti mietin, pitäisikö napsia jotain muitakin palikoita. Äidinkieli olisi läheisin, mutta sepä edellyttäisi aineopintoja sekä suomesta että kirjallisuudesta. Aiemmin luulin, että minulla oli molemmista appro, mutta suomen approni olikin ihan vääränlainen eikä kelpaa. Olisin toki nuokin opintopalikat ehtinyt hankkia näinä tahmeuden vuosina moneen kertaan. Kaikenlaista olisi ihminen voinut tehdä, jos olisi voinut.
---------
Haluaisin kirjoittaa blogiin ainakin siitä, miten sisään pakkautuu tavaraa ja haluaisin saada sitä ulos jossain muodossa, esim. tekstinä. Sitten pitää purkaa tuota kliseisyysvyyhteä, koska se vaivaa minua todella. Ei saisi olla ihmisklisee ja siksi pitää mieluummin olla tekemättä mitään. Haluan myös kirjoittaa lääkkeistä, jotka ovat tällä erää hyvä asia. Muustakin haluan kirjoittaa, kirjoittamisestakin. Haluan kirjoittaa. Mietin mahdollisia aamusivuja tai kävelemällä kirjoittamista (sanelimen kanssa). Olen huippunopea sanelusta naputtelija, joten se voisi toimia hyvin. Tällään nämä tähän, etten unohda.
Tuo sanelukoneen käyttö kuulostaa hyvältä. Tärkeintä on kait jotain saada ulos, tavalla tai toisella.
VastaaPoista***
Syksy on suorituskirous, aina pitäisi olla aloittamassa jotain uutta, olla intoa täynnä. Onneksi ei enää tarvitse, viimeinen suuri putoaminen muutama vuosi sitten sai minut lopettamaan yrittämisen ja aloittamisen. Riittää, kun vaan on. Sekin on joskus ihan suorituksen arvoinen asia.
Muistan, kun joskus taas mietin, minkä upoean harastuksen aloitan syksyllä. Monesta olin joutunut luopumaan noiden eri tules-vaivojen takia ja sitten päätin, että prkl, ei enää yhtään liikuntaa. Haluan oppia laulamaan, menin laulutunnille. Siitä alkoi joku muutos minussa. Tosin sitten masennus iski kunnolla apri vuotta myöhemmin, en päässyt tunneille ja jos pääsin, aloin itkeä niin paljon, kun laulujen sanat menivät ihon alle, että nuori opettajani oli aina paniikissa.
Lopetin siten kokonaan.
***
Ihminen on kliseekimppu, kliseethän ovat tosia. Itsetuhoisten ajatusten kanssa ajattelee, että on osa depressiota. Kun menee paremmin, muistaa (ainakin joskus), että depressio on vain osa minua.
***
Voimia, mutta ei liikaa yrittämistä.
Ihanaa kun kirjoitit! Ja loistavia ajatuksia omien pohdintojen ulossaamiseksi. Mulla on ihan jumituspää joten en nyt kirjoita enempää kuin vaan että olet mahtava ja kuvaat iso Deetä pirun hyvin. Se on just tuollainen paska. Se D. Me ollaan hyviksiä.
VastaaPoistaTuntuu hyvältä saada kommentteja, kiitos!
VastaaPoistaSusupetal, on kyllä ollut hienoa seurata, miten saat asioita itsestäsi ulos. Se tuntuu arvokkaalta ja rohkaisevaltakin. Mä en tosiaan ala kurkottaa kuuseen, kun en oikein tällä erää kestä puhkeavia ilmapalloja. Osan pään raksutteluista laitan ihan fantasian ja unelmoinnin lokeroon ja osan saatan ottaa tarkasteluun ja asettaa jotain deadlineja, milloin mietin realismi kourassa niitä.
Mulla on myös laulamisessa ongelma. Se tekee tosi hyvää, hieroo sisäisesti ja tuntuu jotenkin puhdistavalta, mutta mitä voin laulaa, ettei ääni sortuisi itkusta? Kaipa sellaisiakin kappaleita on ja kaikenlaista laulelen itsekseni, mutta laulutunnit voisivat olla ihan mahtavia, että saisi kapasiteettia paremmin käyttöön. Ujostuttaa kyllä helkkaristi.
On tavallisesti hyvä syy, miksi jostain asiasta tulee klisee, niin aina toistelen itselleni. Silti se on jotenkin nyt vaikea homma. Yritän sitä vielä purkaa.
Toipilas-toveri, hyvisten puolella!
Mutta on kerrassaan mahtavaa, että sinulla on unelmia! Itselläni ei ole niitä ollut kymmeneen vuoteen kuin mikroskooppisen pieninä välähdyksinä silloin tällöin.
PoistaIlman unelmia ja toiveita tajuaa, että elämä ei ole elämisen arvoista.
Olin kauhuissani, kun menin ekalle laulutunnille. Musiikkikoulun odotustila oli täynnä teinejä, näyttivät kyllä onneksi ihan yhtä hermoilta kuin minä. Yleensä, kun odottelin siellä tunnin alkamista, joku ope tuli kysymään, olenko hakemassa lasta tunnilta...juu en.
Laulaminen oli ok, mutta äänenavaus- ja muut harjoitukset tekivät tiukkaa, kun piti höllätä kontrolliaan, hyppiä ja haukahdella kuin pieni villakoira. Meni monta kuukautta ennen kuin uskalsin täysillä, mokaamisen pelko istuu syvällä.
Vaan totta, itkuisena ei pysty laulamaan, hyperventilaatio tuli kaveriksi. Harmi, kaipaan niitä tunteja.
No, nyt ei olisi enää varaakaan käydä tunneilla.
Nykyään en pysty laulamaan edes kotona, joten ihan kondiksessa en ole, tuskin tulen olemaankaan koskaan. Päivä kerrallaan, kauhun tasapainoa etsien. Lääkitykseen olen tyytyväinen, se pitää minut hengissä.
Tuntuu kamalan surulliselta, ettei pysty laulamaan edes omissa oloissaan, mutta depiksen mukana tulee kurjia esteitä ja rajoituksia. Onneksi jotain on mahdollista saada takaisinkin tai menetettyjen asioiden tilalle uusia, mutta ei voi tietää etukäteen, miten nämä menevät.
PoistaTosi hyvä huomio tuo unelma-asia! Välillä oli niin matala mieli, että erilaiset unelmat ja muut kohottavat ajatukset tuntuivat pilkanteolta, mutta nyt ne eivät satuta, vaan saavat hillua ihan vapaasti mielessä. Olen kyllä tullut vuoden aikana paljon parempaan kuntoon eikä niitä huonoimpia päiviä ole enää usein. Pitäis jotenkin osata havaita nuo kehityskulut, että voisi vaikka vähän iloita voinnin kohenemisesta eikä miettiä vain sitä, ettei ole vielä työkunnossa. On syytä myöntää itselle, etten välttämättä koskaan tule työkuntoon (ainakaan jatkuvaan täyspäivätyökuntoon), mutta ei se ole minun ihmisarvoni mittari.