Elokuun isoimmat ponnistukset on hoidettu, ihan hyvin, jos oikein arvioin. Tentistä en odottanutkaan kovin suurta vastusta (läpi meni, arvosanoja ei annettu). Jo viime vuonna lupasin mennä puhumaan konferenssiin aiheestani elokuussa 2014. Tuolloin ajankohta oli kaukainen, tuskin olemassakaan. Tilaisuuden lähetessä aloin hahmottaa, että olenkin yksi pääpuhujista, ensimmäisen päivän ensimmäinen keynote puolentoista tunnin mittaisessa aikarakosessa. Hopsan! Tilaisuuden järjestäjä sanoi, että esitelmässä saisi mielellään olla käytännönläheistä otetta eikä pelkkää tiedettä. Se huojensi mieltä, koska en ole päässyt akateemisissa ponnistuksissani juuri eteenpäin, vaan olen kuntouttanut itseäni. (Sanon tuon kuntouttamisasian aina itselleni, toistelen oikein, koska sisäinen ääni pilkkaa ja huutaa, miten saamaton, onneton ja surkea olen, kun en etene töissäni.)
Kesän mittaan aika ajoin ajattelin esitelmää englanniksi, mitä siihen sisällyttäisin, mitä termejä käytän. Halusin mukaan myös poliittista sisältöä, eli ihmisoikeusasiaa. Itse esityksen kasasin muutamassa päivässä ja kelailin jokaista osaa läpi muutamaan kertaan. Vanhoista esitelmistä noukin paljon asioita (ja kuvia) ja jäsentelin niitä uudelleen. Kokonaisuus oli juuri oikean mittainen, eli esitelmä oli mennä yli ajan, koska keskustelua syntyi niin paljon. Olin saanut englannin käyntiin mielessäni hyvin, joten en joutunut hakemaan kovin monia sanoja tai kiertoilmauksia. Myöhemmin päivällä oli vaikeaa saada puhutuksi suomea, kun aivot edelleen pinnistelivat englannin äärellä. Huomaa, että kielenvaihtorutiini on karissut.
Sunnuntaina iltapäivällä alkoi blues. Suru kaihersi mieltä, alakulo painoi käpälää. Mielessä pyörivät lunastamatta jääneet lupaukset, tuhkaksi muuttuneet lahjani, kaikki vierailemani yhteisöt, joihin en kuitenkaan kuulunut. Ulkopuolisuus, etäisyys, hetken kestävät kosketukset johonkin alueeseen. Olen myös tullut jäykemmäksi. Nuorempana hurautin nopeasti päähäni tiedot ja koodit, ymmärryksen, jargonin, konventiot jne. ja asetuin osaksi käsillä olevaa työ- tai muuta yhteisöä, nyt en tiedä, miten hyvin jaksan tai haluankaan venyttää energiaani sellaiseen. Energiaa ei ole paljon. Käännyn sisäänpäin ja nykerrän napanöyhtää. En jaksa katsoa ympärilleni, kun pelkään, että joka puolella nousee seiniä ja muureja.
Nyt jatkan:
Ulkopuolisuus on yksi niistä kliseistä, joista itseäni pilkkaan. Se on tavallinen tunne. Se on romantisoitu tunne. (Mikä tuntuu naurettavalta tästä näkökulmasta, kun ulkopuolisuus sekä invalidisoi että on invalidisoivien pääpoikkeavuuksien sivutuote.) On valtaisia eroja siinä, miten määrittävä kokemus se on koko elämää ajatellen. Ja onko se vain fiilis vai faktuaalinen tilanne.
Faktuaalisesti olin siinä konferenssin yhteisössä toimivana osana, sain hyväksyntää ja kiitosta, ihmiset juttelivat kanssani, koska kokivat minut alan sisäpiiriläiseksi, ja koska kokivat, että minulla on jotain järkevää annettavaa alaan. Nyt roolini on olla taas työtön ja kyvytön hakemaan töitä. Minulla on epätavallisia kompetensseja monenlaisia (jopa ne alkuperäiset rakkauteni kirjallisuus ja elokuva), mutta en osaa rakentaa niistä ammattia. Olen aina erilaisten vakiintuneiden alueiden rajoilla, ehkä yksi jalka kentän sisäpuolella, toinen jalka jossain muualla. Oikeastaan jokainen raaja ja uloke on eri värin päällä tässä oudossa Twisterissä. Innostun hetkellisesti jostain, mutta sitten tulee pakahduttava pakko vaihtaa ihan muuhun. Tunnen, että elämä menee ohitse soheltaessa, mutta vielä enemmän se tuntuu liukuvan käsistä pysähdyksissä.
Ja nyt lopetan ja postaan 16.9., mutta jätän Nyt jatkan -kohdan päivämäärän.
Sunnuntaina iltapäivällä alkoi blues. Suru kaihersi mieltä, alakulo painoi käpälää. Mielessä pyörivät lunastamatta jääneet lupaukset, tuhkaksi muuttuneet lahjani, kaikki vierailemani yhteisöt, joihin en kuitenkaan kuulunut. Ulkopuolisuus, etäisyys, hetken kestävät kosketukset johonkin alueeseen. Olen myös tullut jäykemmäksi. Nuorempana hurautin nopeasti päähäni tiedot ja koodit, ymmärryksen, jargonin, konventiot jne. ja asetuin osaksi käsillä olevaa työ- tai muuta yhteisöä, nyt en tiedä, miten hyvin jaksan tai haluankaan venyttää energiaani sellaiseen. Energiaa ei ole paljon. Käännyn sisäänpäin ja nykerrän napanöyhtää. En jaksa katsoa ympärilleni, kun pelkään, että joka puolella nousee seiniä ja muureja.
Nyt jatkan:
Ulkopuolisuus on yksi niistä kliseistä, joista itseäni pilkkaan. Se on tavallinen tunne. Se on romantisoitu tunne. (Mikä tuntuu naurettavalta tästä näkökulmasta, kun ulkopuolisuus sekä invalidisoi että on invalidisoivien pääpoikkeavuuksien sivutuote.) On valtaisia eroja siinä, miten määrittävä kokemus se on koko elämää ajatellen. Ja onko se vain fiilis vai faktuaalinen tilanne.
Faktuaalisesti olin siinä konferenssin yhteisössä toimivana osana, sain hyväksyntää ja kiitosta, ihmiset juttelivat kanssani, koska kokivat minut alan sisäpiiriläiseksi, ja koska kokivat, että minulla on jotain järkevää annettavaa alaan. Nyt roolini on olla taas työtön ja kyvytön hakemaan töitä. Minulla on epätavallisia kompetensseja monenlaisia (jopa ne alkuperäiset rakkauteni kirjallisuus ja elokuva), mutta en osaa rakentaa niistä ammattia. Olen aina erilaisten vakiintuneiden alueiden rajoilla, ehkä yksi jalka kentän sisäpuolella, toinen jalka jossain muualla. Oikeastaan jokainen raaja ja uloke on eri värin päällä tässä oudossa Twisterissä. Innostun hetkellisesti jostain, mutta sitten tulee pakahduttava pakko vaihtaa ihan muuhun. Tunnen, että elämä menee ohitse soheltaessa, mutta vielä enemmän se tuntuu liukuvan käsistä pysähdyksissä.
Ja nyt lopetan ja postaan 16.9., mutta jätän Nyt jatkan -kohdan päivämäärän.
Hienoa että olet saanut jotain aikaiseksi, nostan hattua! Voi olla hieman tyhjä olo tuollaisten suurten ponnistelujen jälkeen.
VastaaPoista