Nykyään elämäni on kivempaa, jos joogaan joka päivä. Seuraan verkosta lataamiani joogavideoita, enimmäkseen teksasilaista Adrienea. Jostain syystä suostun ohjaukseen paremmin, kun ohjaaja puhuu englantia. Epäilen, että kieli hämää auktoriteettikammoani. Adriene osaa hommansa. En koskaan koe, että hän tietäisi minua paremmin, mikä minulle on hyväksi. Hän suuntaa huomiotani, jotta voisin tarkastella omaa olemistani uusilla tavoilla. Ei tunnu, että hän lässyttäisi, vaikka hän puhuu rakastamisesta ja huolenpidosta, sanoo namaste joka helkutin kerta. Tammikuun alussa itkin monien harjoitusten aikana. Se oli outoa, mutta ei epämiellyttävää.
Kun vielä sairastin, pidin todennäköisenä, että liikunnasta olisi hyötyä mielenterveydelleni. Mutta millä liikkua, kun depressio lamaannuttaa raajat? Onnistuin vaihtelevasti suostuttelemaan itseni jonkinlaiseen liikahteluun. Kävelen vaikka viisi minuuttia tuonne päin ja tulen sitten takaisin. Kymmenen minuuttia on selvästi enemmän liikuntaa kuin nolla minuuttia, vaikka D kommentoisi kuinka ikävästi. Siirryin lisäksi lihasvoimalla paikasta toiseen, jos onnistuin käymään asioilla. Se on minulle luontevampaa kuin yksityisautoilu.
("Kun vielä sairastin" tökkää edelleen silmään, koska en uskalla ajatella, että olisin parantunut. Pitäisikö sanoa, että on remissiossa?)
Kun äiti kuoli 2015, lamaannuin fyysisesti. Perustilani on fyysisesti melko levoton ja liikuttelen itseäni vaivihkaa koko ajan. Suru kuitenkin pysäytti kaiken liikkeen ja havahduin jatkuvasti siihen, että jokin osa minusta oli puutunut. Olin kaatua noustessani ylös pitkän istumisen jälkeen. Niska-hartianseutu oli jumissa, ja silmät kuivuivat, kun en räpytellyt niitä tarpeeksi usein. En ollut sairas, vaan surin.
Nyt toivon, että pystyisin juurruttamaan rutiiniin liikahtelun - joogan, kävelyn, pyöräilyn - niin syvälle, että mielialojen ja stressien runnellessakin pystyisin pitämään jonkinlaista liikettä yllä. Vanhenen koko ajan eikä keho enää palaudu mistä vain. Sitä paitsi liikkumisen yhteys pään hyvinvointiin on alkanut näyttää yhä ilmeisemmältä.
Toivon, että saan nyt elää tavallisen tylsää arkea ja kehitellä hyvinvointia sekä terveyttä kannattelevia rutiineja. Vaikka oleminen on vaikeaa ja maailma täynnä tyhmiä, raivostuttavia ja epäreiluja juttuja, elämishomma on kiinnostavaa. Haluan nähdä, mitä on seuraavan nurkan takana. Haluan korjata tekemiäni virheitä parhaani mukaan ja ammentaa kaikesta oppimastani muiden hyväksi, jos suinkin mahdollista. Olen vastaanottanut valtavasti monenlaista materiaalia tieteestä taiteeseen, opiskellut ja työskennellyt, imenyt tietoa ja vaikutteita, joten nyt on aika antaa takaisin maailmalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti