Käsikirjoitukset eivät pala

Kirjoitin eilen oivalluksesta, jonka sain 70-luvun sekahaku -ohjelmaa katsoessani, mutta Blogger onnistui jotenkin hukkaamaan sen. Oivalluksen tunne vielä löytyy, mutta sen sanallistaminen on hankalaa, koska kyse ei ole mistään sanallisesta asiasta. Tuntui kuin olisin päässyt eroon 70-luvun haamusta.

70-luku oli keskeistä lapsuusaikaa, joten silloisten asioiden vastaanottaminen hämmentää mieltä isolla kauhalla. Alemmista kerroksista nousee kaikenlaista pintaan. Lapsuus näyttäytyy melko ahtaana kuulana. Siellä oli kellanruskeaa ja rusehtavan keltaista, pistelevää keinokuitua, lauantaisaunan jälkeen nautittavaa jaffaa, mustavalkotelkkari, asuinpaikkakunnan henkinen rajoittuneisuus. Pelastavana asiana olivat kirjat ja kirjastot, musiikki, sisarukset, äidin ja isän älyllinen harrastuneisuus, yksi tai kaksi ystävää. Etenkin isän kanssa pystyi toisinaan puhumaan järkevästi, ilman että tunnemössöt koko ajan vääristivät puheen suuntaa.

Koulu oli niin ahdas, että reunojani särki koko ajan, kun yritin jotenkin ahtautua tarjottuihin muotteihin. Tuntui surkealta olla niin vääränlainen. Olin paljon sairaana ja "sairaana". Parasta oli perjantai-iltapäivänä ajaa pyöräntekeleellä kotiin (pyöräni olivat järjestään kamalia romuja ensimmäiset 15 vuotta), ostaa kaupasta viikkorahalla karkkia ja asettua mukavaan asentoon karkkien ja kirjan kanssa. Kirjat auttoivat myös ilman karkkia. Niistä avautui muita maailmoja. Ajattelin, että äly on turvallisuuteni ainoa tae, koska en kokenut itseäni kovin fyysiseksi tai suosituksi.

Sitten tuli 80-luku ja murtauduin kovaa vauhtia kellanruskeasta kuplasta. Sen sijalle tuli oma elämä, seksi, lähes aikuisen status ja paljon mustaa, mustia vaatteita, film noiria, mustanpuhuvia kirjoja, valkoisia kauluspaitoja. Yläasteella sain ystäviä kaupungista ja menin sinne lukioonkin eikä tarvinnut enää ahdistua asuinkunnassa. Vanhempien kanssa oli vaikeaa, koska he keksivät alkaa holhota minua. Sanoin aina, että vanhemmillani on murrosikä, kun he kiukuttelivat niin paljon. Siihen asti olin saanut vapaasti mennä enkä voinut ymmärtää, että yhtäkkiä taivaasta tipahti kaikenlaisia sääntöjä. (Nyt kyllä ymmärrän heitä, mutta näen myös, että olivat monta vuotta myöhässä.) Seksistä tuli lähes päähänpinttymä, mutta sentään sain kirjoitukset ja kesätyöt hoidetuksi.

90-luku oli suurten muutosten ja aikuistumisen aikaa. Asuin vuoden ulkomailla, kävin amiksen, pääsin kahdesti yliopistoon. Kesällä -93 heräsin siihen, että opiskelukaverit eivät saaneet minkäänlaisia työpaikkoja, vaikka hakivat ihan mitä hyvänsä tekemistä. Aloin tajuta, mitä lama tarkoitti. Ennen lamaa töitä sai helposti ilman suhteitakin ja olin kerryttänyt monenlaista työkokemusta, joka auttoi minut hakijoiden jonon kärkeen. Sain myös ensimmäisen "oikean" työpaikkani. Sellaisen, johon minulla oli koulutusta ja josta sai kolme kertaa kesäpostinkantajan palkan verran kuussa. Istuimme ilmastoidussa toimistossa tietokoneiden äärellä ja keittiöstä sai hakea kahvia niin paljon kuin jaksoi juoda. Koneelta pääsi vapaasti verkkoon ja työn lomassa irkkasin ja nyyssitin.

Lama meni ohi ja muuttui IT-kuplaksi. Tapasin puolison ja saimme ensimmäisen lapsen. Isä kuoli. Elämäni muuttui raskaaksi, ympärivuorokautiseksi suorittamiseksi yli vuosikymmenen ajaksi. Minulla oli paljon psyykkisiä jaksamisen välineitä, sekalaisia kikkoja ja todellista optimismia, henkistä kestävyyttä, ilon lahjoja, analyysitaitoja ja vastaavaa. Ne eivät riittäneet. Olisin kai tarvinnut jonkinlaisen turvaverkon. 15 vuotta hujahti johonkin.

Juuri nyt on kirkasta valoa, punaista, sinistä ja vihreää. Lauantaisin en käy saunassa, vaan ehkä torstaisin tai maanantaisin, jos huvittaa. Pyöräni on erinomainen, kun vain jaksan huoltaa ja huollattaa sitä. Voin kuunnella haluamaani musiikkia helposti, jos jaksan keskittyä. Kirjoja ja elokuvia on hyppysissäni, jos jaksan keskittyä. (En jaksa kovin hyvin.) Minulla on ruokaa ja katto pään päällä. Olen vapaa ja vapaasta tahdostani sitoutunut joihinkin tärkeisiin asioihin, etenkin lasten hyvinvointiin. Minulla on koulutusta ja kokemusta. Lapset ovat nyt jo aika isoja ja kehittyneet siinä määrin, että heillä on elämää kodin ulkopuolella eivätkä heidän tarpeensa ole yleensä kiireellisiä, massiivisia ja ympärivuorokautisia.

Mutta. Jokin vieteri on löpsähtänyt tai katkennut päästä. Koneeni lonksuu ja hirttää vähän väliä kiinni. En oikein toivu takaiskuista.

Kun tietokoneeni kiintolevy hajosi enkä ollut tehnyt varmuuskopioita käsikirjoituksestani, masennukseni paheni entisestään ja muuttui invalidisoivaksi. Tuntui ja tuntuu edelleen hirvittävän typerältä, että olin laiminlyönyt varmuuskopiot. Myös lannistuminen sellaisen syyn takia tuntuu surkean tyhmältä, vaikka tiedostan, ettei kyse ole älyn asiasta. On myös täysin selvää, ettei depressio johdu varmuuskopioiden puutteesta. Käsikirjoitus ei ole mikään kuolematon, sydänverellä kirjoitettu mestariteos, vaan tekemäni tutkimuksen kirjallinen muoto, muutaman vuoden aherruksen näkyvä osa. Yritän ohittaa asian ja hyvinä päivinä jaksan kirjoittaa uutta versiota. Huonoina päivinä en jaksa juuri muuta kuin täyttää ja tyhjentää tiskikonetta ja jutella lasten kanssa. Haluaisin lukea Bulgakov-sitaatin muodossa Käsikirjoitukset eivät palaa.

Ehkä voisin ylämäkeen pyöräillessäni tai kahvakuulaa heilutellessani puhista pois turhautumista, jos sitä vielä on mielen sopukoissa. Että pääsisin vapaaksi käsikirjoituksen haamusta. Pääsinhän massiivisesta 70-luvunkin haamusta eroon. Ehkä.