Uneton

Olen ollut iltaisin huolissani nukahtamisesta. Osaanko enää nukahtaa? Mitä jos en osaakaan? Jos minulle käy niin kuin Michael Jacksonille? Jos tulen niin epätoivoiseksi unettomuuksissani, että alan riskeerata terveyttäni. Olen kuitenkin lopulta saanut unen ja parina iltana olen tarttunut oksatsepaamiin, joka ei suoranaisesti nukuta, mutta vie valvottavalta ahdistukselta kärjen.

Eilen mietin tuskissani sitä, miten pyöräni on varastettu. (Se on varastettu! Voi helvetin iso kirosana ja ankeus!) Ja sitä, että olen hukannut yhden luottokortin jonnekin. Tarkastin kortin tilanteen ja kävi ilmi, ettei sitä ole käytetty, joten sen puolesta ei tarvitsisi ahdistua. Kortti on kuoletettu, kaikki on hyvin. Vakuutus korvaa pyörän, koska minulla on runsaan pyöränkäytön sanelema tehovakuutus sille. Mutta syytän molemmista asioista hataraa päätäni ja silkkaa kehnouttani ja se valvottaa. Elämä valuu käsistä enkä osaa enää mitään... Depressiohan se siinä puhuu, ei realismi.

Tavallisesti voimakkaat ja selkeät tunteeni ovat kuvattavissa erilaisina aistimusyhdistelminä ja aloin tarkastella, mistä tuo mokaamiseen, tärväämiseen, katoamiseen, varastamiseen liittyvä ahdistus ja huonouden tunne koostuu. Kostea, kutittava, karkea, kuin villa, kuuma, poltteleva, haisee ihan joltain tutulta, epämiellyttävältä... Mietin asiaa jonkin aikaa, kunnes päädyin siihen, joka tuota listaa katsoessa näkyy aika selvästi. Kyseessä on se aistimus, joka syntyy, kun ulkovaatteissa talvella pissaa villahousuun. Lapsuudesta, varmaankin kerrostaloajoilta, alle neljän vuoden iästä on kyse. Ja epäilemättä siitä syyllisyydestä ja epäonnistumisen tunteesta, mikä syntyy, kun vaivaa äitiä likaamalla monta vaatekerrosta.

Sitten tuntui kuin rautavanne rintakehän ympärillä loksahtaisi auki ja käännyin enää muutaman kerran vasemmalta oikealle kyljelle ja taas takaisin vasemmalle.