Flunssa ja muut vaivat

En tiedä, onko itse tauti ikävämpi vai se 5tutus, joka seuraa aina, kun huomaan, että tauti asettuu taloksi. 5tutus jatkuu parantumiseen asti, jos flunssa ei pahene jyrkästi. Jos pahenee, se jatkuu voinnin jälleen kohennuttua. Ympäristölle olen vähäpuheinen ja ärtyisä, itsellenikin melko kehnoa seuraa.

Koululaisena olin onnellinen jokaisesta flunssasta, koska sitten ei tarvinnut mennä kouluun, vaan sai olla kotona ja vastaanottaa äidiltä hemmottelua. Äidin tarjoama passaus oli niin harvinaista, että nautin siitä täysin siemauksin sairauden aiheuttamasta epämukavuudesta huolimatta. Jos jaksoin, sain kerrankin lukea keskeytyksettä kirjoja. Sehän oli lähes taivas. Yritin välillä tahallani sairastuttaa itseäni flunssaan, huonolla menestyksellä.

Poden viidettä päivää. Keuhkoihin sattuu ja yskä kuulostaa karmealta, mutta aion mennä illalla konserttiin. Yritän tropata niin, etten ryskää koko aikaa, vaan lähistön ihmiset saavat nauttia muistakin kuuloelämyksistä.

(Yritän olla käyttämättä kirosanoja teksteissäni, vaikka olenkin kiroiluorientoitunut kielenkäyttäjä. Taustalla lienee sellainen ajatus, että ne ovat parhaimmillaan puheessa ja tekstissä kenties häiritsevät lukijaa enemmän ja vievät huomiota pois itse asiasta. Paitsi jos kiroilu on itse asia.)

---
Viime viikon paras juttu oli ystävän vierailu ja ystävä toi muassaan myös kuopukselle ystävän. Erittäin kätevä järjestely! Muutaman päivän ajan meillä oli rentoa laajennetun perheen tuntua ja hyvä meno.

Ystävien lähdettyä oli kumman hiljaista ja kuopus sekoili jonkin verran. Hänellä on tapana purkaa negatiivisia tunteitaan raivoamalla ja riitelemällä omituisista asioista, mikä toivottavasti hellittää kasvun edetessä.

Myös puoliso kävi viikonloppuna sekoilemaan liiallisen alkoholin voimalla. Hän puhui kuin depression oppikirjaesimerkki. Sanoin hyvin selkeästi, mitkä hänen jutuistaan olivat ilmiselvää depressiopuhetta (ja totuusarvoltaan lähinnä skeidaa, vaikka ne niin tosilta tuntuvatkin) ja kerroin myös, että terapiasta on apua, jos on hyvä terapeutti ja hyvä asenne. Hän epäilemättä tietää nämä asiat, mutta silti ne on hyvä sanoa ääneen. Palaan asiaan pian myös selvin päin. Sanoin myös, että hän voi keskustella parhaan ystävänsä kanssa, mutta en suositellut vähemmän tuttujen ihmisten puoleen kääntymistä. Hän puhui myös itsarista, mutta toivon sen olleen kännin tuottamaa liioittelua. En halua enää koskaan olla itsarivahtina, koska sitä herkkua sain maistella jo n. 15 vuotta sitten riittämiin. Kuulostanko kylmältä? Tiedän kokemuksesta, että tällaisessa tilanteessa noudatan impulssiani ja käyn empaattiseksi, menen itse rikki. Minun on pidettävä pääni kylmänä meidän kaikkien parhaaksi. Keho ei tosin valehtele, pelkkä asian ajattelukin saa pulssin nousemaan ja rintakehän särkemään.

---
Tämän viikon tärkein itseä koskeva miete on se, yrittäisinkö tutkituttaa neuropsykaani. Minussa on neurologista poikkeavuutta. Lapsuudessa se oli erityisen selvää. Tämä on valjennut hissuksiin vanhemmuuden sivutuotteena, kun olen esikoisen vaikeavammaisuuden takia perehtynyt aiheeseen. Tuntuu, että jaksoin kohtalaisesti kaikkien kikkojeni avulla ilman tietoon ja tieteeseen perustuvia tukitoimia aikani, mutta nyt en enää jaksa. Uskon, että minulle voisi olla olemassa täsmäapua, muutakin kuin depressionhoitoa. Diagnoosi on avain tukitoimiin, kuten aina oman lapseni kohdalla olen ajatellut, ei päämäärä sinällään.

Jos uskallan puhua tästä aiheesta maallikoiden kanssa, osalla ihmisistä on kova kiire käydä kieltämään neurologinen poikkeavuus. Heillä on virheellisiä ja stereotyyppisiä käsityksiä siitä, mitä diagnooseihin kuuluu ja minä en muistuta heidän stereotypioitaan. He eivät myöskään kerta kaikkiaan voi tajuta, että tulen kolostani ulos vain silloin, kun pystyn toimimaan ja kun en pysty, olen piilossa. He näkevät minut vain silloin, kun funkkaan ja "menen läpi" normaalina. Osa näistä neropateista (anteeksi aggressiivisuuteni, mutta toisen sisäisten asioiden besserwisseröinti ottaa päähän ja mukana on vielä flunssakerroin) on valmiita kovastikin selittämään ja psykologisoimaan. Jotkut oikein ottavat asiakseen vakuuttaa, että minussa ei ole mitään "vikaa" tai poikkeavuutta. Miksi? Motivoiko tarve ajatella, että toinen on mahdollisimman samankaltainen kuin itse?

Neuromental Helsingissä ainakin pitää palkkalistoillaan ihmisiä, jotka ovat perehtyneitä asioihin eivätkä kanna taakkanaan virhekäsityksiä, joista valitettavasti jotkut ammattilaisetkin jäävät kiinni. Ehkä nyt olisi vihdoin aika tarkastella asiaa lähemmin. Jos on rahaa ja resursseja. Mietintämyssy.