Jack is a dull boy

Ei ole huvittanut kirjoittaa, koska ei ole mitään uutisia. Mieliala on matalalla. Se käy myös pinnan alla. Psyykkaan itseäni. Blogin ei tarvitse olla ihmeellistä proosaa. Blogi on itseäni varten ja saan kirjoittaa sinne samaa asiaa niin paljon kuin haluan, jos se vain auttaa.

Kolme viikkoa meni pienin tauoin melko intensiivisesti vanhemmuutta harjoittaessa. Jaksoin kaikesta huolimatta olla ihan ok vanhempi, kun sain levätä välillä. Väsyttää edelleen.

Viikko sitten kuopus kävi pienessä leikkauksessa, jonka johdosta hän tunsi olonsa pieneksi ja surkeaksi melkein koko viikon. Jaksoin onneksi venyä hoivaamaan häntä hyvin - varmaankin siksi, että hän ei ilmaissut tarpeitaan murjottamalla tai raivoamalla, kuten toisinaan käy. Hän on ollut nyt rauhallisempi. Ehkä hän on saanut tankatuksi läheisyyttä ja hoivaa, jotta jaksaa taas kasvaa ja laajentaa reviiriään.

Flunssasta toipuminen on ollut työlästä. Hengästyn pienistäkin asioista. Rohkenin kuitenkin lähteä esikoisen kanssa lauantaina katsomaan auringonpaistetta lähiympäristössä. Se oli onnistunut lenkki. Pojan on tällä erää vaikeaa ilmaista tarpeitaan tai halujaan, tehdä valintoja, korjata muiden väärinymmärryksiä jne., mutta kävelylle hän oli heti innokas lähtemään, kun kysyin. Yritän muistaa tehdä tuota useammin, vaikka väsymys yrittää sitoa minut paikoilleni ja sumentaa mielen.

Sisäinen puheeni on ollut jo hyväsen aikaa todella lannistavaa. Haukun itseäni laiminlyönneistä, kaikista roikkumaan jääneistä asioista (niitä on paljon), itselleni suotujen lahjojen hukkaamisesta, menetetyistä tilaisuuksista, aikaansaamattomuudesta ja siitä, että olen liian vanha ja luultavasti juonut, stressannut ja muutenkin hassannut aivoni, jotka olivat parasta minussa.

En erityisemmin halua lähteä ovesta ulos, mutta toisaalta valon lisääntymisen myötä on tullut liikkumisen hinku, joten varmaankin pian lähden, jopa ilman jälkikasvua. Treenikassi on ollut pakattuna viime tiistaista.

Reissujen, taudin ja saamattomuuden takia yhdeksän käyntiä kymppikortistani oli mennä hukkaan, mutta sain aikaiseksi lähettää sähköpostia kuntoilupaikkaan selitysten kera. He venyttivät voimassaoloaikaa parilla viikolla ja lupasivat, että käyttämättä jääneet kerrat voin siirtää seuraavaan kymppikorttiin. Muistan, että kannattaa pyytää apua eikä jäädä yksin tuskittelemaan jotain asiaa. Toisinaan saa apua, toisinaan ei. Olen tullut huonoksi kestämään ei-vastauksia, joten useimmiten en jaksa edes pyytää apua.

Ystävät saavat aina vastata 'ei' eikä tarvitse edes selittää. Jos pelkään, että he eivät kehtaa kieltäytyä, en pysty edes kysymään. Erilaiset instituutiot, yritykset yms. ovat asia erikseen. Hannaan Kela-hakemusta, joka on pakko saada pian aikaiseksi, etteivät pojan vammaistuet ja terapiat joudu katkolle. En ole vielä edes ladannut lomaketta Kelan sivuilta. Kaikki tarvittavat paperit ovat olleet pöydälläni jo useamman viikon.

Kun ajattelen tätä, toimeen tarttumisen asemasta alan vyöryttää mieleen kaikkia muita asioita, joita olen hannannut ja laiminlyönyt. Seuraavaksi marssivat ajatuksiini kaikki menetetyt tilaisuudet, epäonnistumiset ja sitä rataa.

Toissaperjantaina oli harvinainen täysvapaa, kun molemmat lapset olivat pitämässä hauskaa tahoillaan. Sinä iltana koin joitakin täysin iloisia ja huolettomia hetkiä. En muista, milloin viimeksi olisi ollut sellaista. Yhtenä hetkenä huomasin olevani läsnä, iloisena ja todellisena onnistuneessa vuorovaikutuksessa ja minulla oli kivaa. Join lopulta hiukan liikaa ja seuraavana päivänä oli huono olo, mutta ei morkkista. Kontrolli piti koko illan. Olin mielestäni ystävällinen ja mukava ihmisille, kuuntelin heitä kiinnostuneena. Tuollainen ilo on vielä mahdollista eikä siihen tarvita alkoholiakaan, sillä huipuin hetki oli ennen humaltumista.

Toissapäivänä olin myös baarissa ystäväni kanssa, mutta se ei osaltani sujunut yhtä hyvin alusta loppuun. Hyvää oli se, että jäin plussan puolelle ja sain aikaiseksi lähteä kotiin, kun en jaksanut enempää, mutta ahdistus käynnistyi, kun keskustelimme siitä, miten vammaisuus on vaikuttanut elämäämme. Silmiin osuu joka päivä tekstiä siitä, miten mahdotonta on saada töitä tässä iässä, kuinka paljon on kilpailua edustamillani aloilla, miten stressi ja depressio runtelevat ihmistä jne. Kaikki on menetetty, tahtoo ympäröivä maailma jankuttaa minulle.

Astrid Lindgrenin Mio, poikani Mio -kirjassa jankutettiin etenkin loppupuolella kaiken loppumista ja vääjäämätöntä tuhoa sekä kuolemaa. Alkoi progressiivisesti vitutoida sitä kuunnellessa (kuopuksella oli se koululukemistona). Tyypit lopulta hoitelivat pahiksen ja selviytyivät, mutta mahtoi heillä olla ikävää menestyksen tiellä, kun se oli kivetty tappion ja tuhon ajatuksin. Olisin halunnut tiivistää kirjan noin kolmannekseen ja lisätä huumoria sekä aistivirikkeitä, mutta mikäs minä olisin Lindgreniä neuvomaan. Yritän ottaa toiveikkuutta teoksesta. Ei tarvita mitään nami-namiajatuksia tai positiivista tekovirnettä, ilmankin voi pelastaa maailman.