tiistai 11. maaliskuuta 2014

Takaisin perusasioihin (vaihteeksi)

Valitin terapeutille jälleen kerran, etten en saa aikaiseksi mitään. En osaa tarttua tekemiseen, en työhön, työnhakuun, kotitöihin, harrastuksiin, liikuntaan enkä yhteydenpitoon... Jopa blogin kirjoittaminen tuntuu enimmäkseen liialliselta. Aikaansaamattomuus tuottaa kärventävää häpeää, huonouden tunnetta, itsesyytöksiä yms. - ja tietenkin sen, etteivät hankkeeni etene.

Olen kuitenkin alkuviikosta saanut hoidetuksi 3/5 ajanvarauksesta. Enää kaksi jäljellä! (Aivot yrittävät lähteä listaamaan muita roikkumassa olevia pakollisia kuvioita, mutta kiellän niitä, ettei mieliala apatisoidu ja pers siirry sohvalle makaamaan.) Sain myös järkätyksi ajan neuropsykiatriselle asiantuntijalle. Nettitestit (joiden epäluotettavuus on hyvin tiedossani) sanovat, että AS- ja ADD-piirteitä on jyrkkiä määriä. AS-piirteiden voimakkuus on ollut ilmeinen siitä lähtien, kun perehdyin aihepiiriin. Lukiessani aiheesta ja etenkin vastaanottaessani autistien ja AS-ihmisten omia tarinoita lamppu syttyi päässä ja laps-nuoruus näyttäytyi aivan uudessa valossa. Mutta tuo ADD-asia oli melkoinen täräys (vaikka nettitestit ovatkin epäluotettavia).

Ylipitkäksi venähtänyt kova stressi on tuonut vanhat ongelmat jälleen pintaan, mutta minulla ei ole enää niitä voimavaroja eikä joustavuutta, joilla kompensoin heikkoja kohtiani. Nyt pitää rakentaa strategiat uudelleen. En voi kuitata keskittymisongelmia tai oman toiminnan ohjauksen kehnoutta yhtäkkisillä hurjilla työputkilla, vaan pitää pystyä jatkuvasti tekemään jonkin verran. En pysty tekemään kolmea vuoroa, kuten jossain vaiheessa, kun tein päivätyöt, vaativan tason lastenhoitotyöt ja vielä opiskelut päälle. Yksi osapäivätyö tämän muun härdellin ohella vaikuttaa selvästi realistisemmalta ajatukselta. Tarvitsen pitkiä palautumisia ja rauhallista tahtia sekä mahdollisuutta säätää itse paineen määrää.

Terapeutti tiedusteli, mitä haluaisin ensisijaisesti korjata. Aloin kuvailla työnteon ja yleisen toimeen tarttumisen ja asioiden hoitamisen vaikeuksia, mutta sitten mieleeni juolahti vanha, mutta ikuisesti ajankohtainen miete: kenties nuo muut pulmat olisivat vähäisempiä, mikäli nukkuisin, söisin ja liikkuisin hyvin. Jos vaikka 80 % ajasta pystyisin sopivaan uneen, ruokaan ja liikahteluun, tilanne voisi näyttää toiselta. Tällä erää uni ja liikunta ovat ok noin 20 % ajasta. Syömiseni taitavat yltää 80 %:n tavoitteeseen, jos vain muistan syödä enkä laita ruokaa vain lapsille, vaan myös itselleni. Mikään ei estä minua miettimästä apukeinoja heti myös oman toiminnan ohjaukseen ja keskittymisen kehittämiseen, mutta niin kauan, kun perusasiat ovat rempallaan, voi olla vaikeaa saada muita asioita reilaan, koska suorituskykyni on pahasti stressin ja depiksen runtelema. (Stressi ja depis runtelevat myös priorisointitaitoa ja itsestä huolen pitämisen kykyä, joten melkoinen häntäänsä syövä käärme on kyseessä.)

Jos menen ajoissa nukkumaan ja herään virkeänä esimerkiksi puoli kahdeksalta, oman aikani määrä kasvaa, koska pystyn käyttämään yksinolon yleellisyysaikaa enemmän. Aamupäiväaika on minulle parasta luomisen ja keskittymisen kannalta, jos en ole unenpöpperöinen tai suorastaan raastavan väsynyt, kuten nykyään on tavallista. Se on parempaa omaa aikaa kuin puolen yön jälkeen tuleva väsy ja turta aika. Uskoakseni haluni valvoa liittyy suoraan oman ajan ajatukseen ja se taas liittyy siihen vaiheeseen, kun lapset olivat pieniä ja jouduin olemaan heidän käytettävissään koko ajan. Enää ei ole niin intensiivistä, joten voisin hyvin nukkua yöni. Silloin oman ajan nipistämisessä oli jotain mieltä, nyt ei.

Kerron tätä asiaa itselleni niin kauan, että uskon.

Oli hävettää sekin, että taas kerran, 46 vuoden iässä, joudun opettelemaan nukkumista, syömistä ja liikkumista. Annoin häpeän mennä saman tien toisesta korvasta ulos, koska se ei tunnu edistävän oppimista. Häpeäminen voi johtaa ongelman kieltämiseen, jolloin sen ratkaiseminen vaikeutuu.

"Voithan kokeilla, miltä se tuntuu, kun menee vaikka viikon ajoissa nukkumaan", sanoi terapeutti. Hän ei olekaan eilisen teeren poika. Jos ajattelen, että tästä eteenpäin menen loppuikäni nukkumaan ajoissa, tunnen astuvani vankilaan. Siitä seuraa ahdistus ja kapinamieli enkä ala kohta mitään *itkupotkuraiv*. Jos taas ajattelen, että huvikseni ja tieteellisestä mielenkiinnosta kokeilen, miltä tuntuu riittävä uni viikon ajan, saatan jopa suostua.

Voin aloittaa unikokeilun Ataraxin avulla. Suostuisinkohan menemään tänään klo 23 sänkyyn Ataraxin ja kirjan kanssa? A. hoitelisi samalla pahaksi ärhentynyttä allergiaani. Muistan haikeudella, miten tapasin saada kicksejä keväästä aistimuksineen. Nyt saan aivastuksia, Darth Vader -hengitystä ja tomaattisilmiä. Mutta! Sain aikaiseksi hommata omalääkäriltä reseptit erilaisiin tökötteihin, joilla hoidan silmiä, nenää ja keuhkoja. Josko sitten edes osa aistimuksista olisi mieluisia myös keväällä.

2 kommenttia:

  1. Hmmm, toimisko tohon vaikka viikon ajoissa nukkumaan kokeiluun samanlainen palkkio/sanktio jutska kun mun liikuntahaasteeseen? Voishan se olla niinkin, ett onnistumisesta lahjoitus mieleiselle taholle/hyvään tarkoitukseen, jos ei haluu sanktioida ja pelotella pahisten rahoittamisella... Huvi ja tieteellinen mielenkiintokin on tiätty hyvä kokeilun motivaattori.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle sanktiot eivät toimi (stressi nousee ja pilaa kaiken), mutta lahjoittaminen hyvään kohteeseen on erittäin etevä idea eikä varmaan tule hirveetä ressiä siitä!

      Eilen illalla jo testasin asiaa, menin 23.30 yöpuulle ja kas, olin selvästi virkeämpi aamulla tänään kuin eilen. Ihme homma. Voisikohan tän patentoida ja tienata hirveet fyffet? Oikeasti olen tosi tyytyväinen ja aikeissa on jatkaa ihmiskoetta tänään.

      Poista