13.3. illalla
Nukkumaanmeno hieman horjahtelee, mutta puoli yksi ei ole kamalan paha. Paras aika olisi luultavasti ennen keskiyötä eikä sen pitäisi olla kauhean deprivoivan tuntuista, jos on pari tuntia rauhaisaa ilta-aikaa ennen sitä.
Kuopuksen elämä tuntuu muuttuneen mukavammaksi leikkauksen jälkeen. Siispä laittakaa lapsenne leikattavaksi, jos teillä on ongelmia! Heh.
Epäilen, että leikkauksen sivutuotteena saatu huomio, hoiva ja muu käytännön sydämellisyys ovat saaneet lapsen taas perinpohjaisesti huomaamaan, miten paljon hänestä välitetään. En tiedä, miksi hän on ajatellut jotain muuta. Tai ehkä kyseessä oli kierre. Kun hän (jostain hyvästä syystä uskoakseni) käyttäytyi ikävällä tavalla, hän sai ikävää vastakaikua ja se taas tuotti lisää huonoa oloa, lisää ikävää käytöstä ja lisää ikävää vastakaikua. Leikkaus pysäytti kierteen ja palautti tilanteen normaaliksi. Nyt hän käyttäytyy enimmäkseen positiivisella tai neutraalilla tavalla ja saa monenlaista vastakaikua, voittopuolisesti positiivista kuitenkin, koska me kaikki hänestä kovasti pidämme. Hankalia ja ikäviä tilanteita tulee tietysti, mutta saamme ne ratkaistua, melko nopeasti jopa. Hän myös kertoo, mistä pahoitti mielensä kulloinkin. Se on loistavaa! Olen kaivannut sellaista purkamisen ja juttelun mahdollisuutta kovasti.
17.3.
Eilen lapsi jälleen takertui kiinni mykkäkouluun ja pahaan mieleen emmekä saaneet selvitetyksi mitään rauhallisista ja sinnikkäistä yrityksistämme huolimatta. Sen sijaan lapsi piti itsensä väkisin valveilla keskiyöhön asti enkä tiedä, milloin hän nukahti, koska menin siinä vaiheessa itse nukkumaan. (Haa, keskiyöllä yöpuulle! Hyvä saavutus sellaisena iltana, kun laps ämpyilee.) Tosin valvoin pitkään stressaantuneena kieriskelyn ruttaamissa lakanoissa.
On inhottavaa mennä selvittämättömien ristiriitojen kanssa vuoteeseen. En totu siihen millään, vaikka puolison kanssa luulisi karaistuneen. Haluaisin jonkinlaisen rauhan ennen nukkumaanmenoa.
Olen haukotellut koko päivän, milloin en ole yskinyt ja niistänyt. Ilma on täynnään allergeeneja ja pölyä. Pyöräillessä keuhkot pakkautuvat täyteen sepeliä eikä rykiminen ja räkiminen ole loppua. Inhoan räkimisen ääntä enkä tahtoisi häiritä muitakaan korinallani. Silmät ovat punaiset. Hommasin allergialääkkeet kiltisti viime viikolla. Olen niitä myös kiltisti käyttänyt, mutta suuremmat voimat näkyvät olevan liikkeellä, kun oireilu on näin vahvaa.
Kävin leikkauttamassa hiukseni. Tuntui hyvältä päästä eroon elottomasta roikosta. Lyhyttä mallia pitää saksia useammin kuin epämääräistä roikkoa, mutta ehkä jaksan kuuden viikon välein käydä, jos saksikäsi on miellyttävä. Varaan seuraavan ajan edellisellä kerralla. Jos ajanvaraus on muistamiseni varassa, menee äkkiä kuusi kuukautta enkä enää muista sitäkään, mikä oli miellyttävän tyypin nimi. Sitten saatan joutua jollekulle ällöpyllylle, jonka asiakkaana kiusaannun henkihieveriin.
Minulla kuulemma on runsaasti hiuksia päässäni, joten mahdollisesti nykyinen kilpirauhaslääkitykseni on korjannut huonon lääkitystasapainon tuottamat hiuskadot. Hiuksilla sinänsä kauheasti väliä, mutta lääkityksellä on. Kilpirauhashormoneja on ihmisen jokaisessa solussa, joten huono lääkitystilanne tarkoittaa isoja asioita. Hiukset ovat yksi mittari, hidas tosin. Kasvojen pyöristyminen palloksi, harvenevat kulmakarvat, palelu, painonnousu ja muut kivat myös.
Auringonpaisteen, tukanlyhennyksen ja pyöräilyn tuottama hyväntuulisuus vaihtui yllättäen väsymykseen ja ankeuteen. En keksi, mikä muutokseen olisi ollut syynä. Tepastelin ihan normaalisti kaupassa eikä mikään mennyt siellä huonosti. Tarkoitukseni oli osallistua kokoukseen tänään ja lastenhoitajakin oli varattu, mutta jouduin perumaan kaiken uupumisen takia. (Minulla on eräs puolisoon liittyvä oletus, jota en jaksa avata tässä. Se saattoi vaikuttaa tunnelmaan. Merkkaan tämän kuitenkin tähän, että voin myöhemmin tarkistaa, olinko oikeassa.)
Depressio on nyt perustila, muut tilat ovat poikkeuksia. Tulevaisuus ei näy tähän pisteeseen ollenkaan. Nykyhetki on harmaan ja mustan sävyjä. Joitakin kohokohtia on, kuten kaverin kyläily ja taidenäyttely, sydämelliset olot veljen seurassa, vaikkei kummempia ole juteltu. Olen liian vanha ja liian nuori yhtä aikaa. Liian koulutettu ja liian vähän, etenkin niissä asioissa, joihin on todellista asiantuntemusta. En näe itseäni missään työssä. Näen itseni tästä hamaan tulevaisuuteen apaattisena kotona tappamassa aikaa. Joskus vain piipahdan toisissa todellisuuksissa. En pysty tekemään juuri mitään. Jos hengittäminen olisi tahdonalaista toimintaa, olisin kuollut aikapäiviä sitten.
****
Tänään kaikesta mälsästä huolimatta innostuin alkoholismiteemaisesta sarjakuvablogista. Vaikka itse en ole koskaan ollut osa alkoholistiperhettä, luin, eläydyin, samastuinkin moneen kertaan blogin tarinoihin. Siellä puhutaan myös yleisemmin riippuvuudesta, mt-ongelmista ja itsemurhasta. Luin kerralla koko blogin läpi. Tässä se on: Mitä nyt taas.
(Myös blogin nimi ilahduttaa. Jos muistan oikein, tuo sanayhdistelmä on ensin tarttunut itseeni Masi-sarjakuvasta, jossa kenraali Kaluuna käyttää sitä. Voin muistaa väärinkin. Englanniksi se on: What now.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti