Kahvi oli hyvin hyvää

Muistan varmaan viimeiseen henkäykseeni asti sen, kun nuoruudenrakastettuni lähetti kirjeitä hankalasta paikasta. "Puuro oli hyvin hyvää", hän totesi. Siellä ei liikuttu kohottavissa tunnelmissa. Rakastettu oli ihana, koskettava olento. Vieläkin tunnen pientä, etäistä kaihoa, vaikka näin yli 25 vuotta myöhemmin hän on minulle lähinnä fiktiivinen hahmo. Silloin tuntui, että häneen sai eri tavalla kontaktin kuin kehenkään muuhun. Aika moni mahdollinen romanttinen kohde tuntui henkisiltä ominaisuuksilta puupökkelöltä häneen verrattuna. Hänellä oli sävykästä sisäistä elämää, joka oli kuin salaperäinen metsä, vähän Rousseaun malliin. Jossain vaiheessa kuulin, että hän oli sairastunut skitsofreniaan ja päätynyt sairaalahoitoon.

Aloin hieman hämäriksi jäävien sattumusten jälkeen kuitenkin olla tyypin kanssa, joka selitti mm. ostavansa vaikka eteläafrikkalaisen paidan, jos sattuu huvittamaan, koska niinku mitä väliä, jos hinta ja laatu ovat kohdillaan. (Noihin aikoihin vielä kavahdettiin Etelä-Afrikkaa apartheidin takia. Se oli melkein kuin natsi-Saksa, ainakin toisille meistä.) Hän oli kyllä turvallinen ennalta-arvattavuudessaan. Sittemmin olin parisuhteessa tukehtua pysähtyneisyyteen ja latteuteen ja karkasin pois. Sain kaikkien vihat päälleni, koska lattana kävi selittämässä pahuudestani kaikille yhteisille tutuille. Hänen sisaruksensa vaihtoivat kadulla puolta, jos tulin vastaan, niin paha olin. Pahuuteni ydin oli se, etten halunnut jatkaa lattanan kanssa, mutta lattana kertoi jutun vähän jännittävällä tavalla, koska sain jopa väkivaltauhkauksia.

Jos nyt tulisi ero, enpä tiedä, viitsisinkö harrastaa minkäänlaisia parisuhteita enää. En tiedä, onko kiltti ja ystävällinen, reilu kumppani pelkkää fiktiota ja jos on, voisinko kirjoittaa itselleni sellaisen ja pidättäytyä tosielämän tympeistä sotkuista.

Kahvin hyvyydellä on sentään itselleni selvästi positiivisempi klangi, koska se tarkoittaa, että haistan taas riittävästi arvostaakseni ihastuttavaa aeropressillä puserrettua, vastajauhettua Mokkamestarien Tarrazua! Sekin on hienoa, että heikoiksi käyneistä voimistani huolimatta jaksoin pusertaa kahvin hengästymättä. Jotain lohtua, kun kohta tulee kaksi viikkoa flunssavankeutta täyteen. Vatsa on gluteenikokeilun jäljiltä klesana ja päätä särkee kuin olisin polttanut kolme askia tupakkaa, yskittää ja väsyttää. (En ole polttanut ensimmäistäkään henkäystä, yäk.)

Ulkona paistaa aurinko kuin viimeistä päivää, ja olisin voinut tänään treffata ystävää kahvilakirjoittamisen merkeissä. Sen sijaan säälin itseäni kotona. Pölykoirat vainoavat minua ja kriikunoiden henki. (Pitäisi tehdä jotain lahjoitetuille kriikunoille ennen kuin ne pilaantuvat.) Eilen panin radion päälle ja käsittelin pienen omenavuoren soseeksi ja paistokseksi. Kävimme pojan kanssa ääniseikkailulla konsertissa, taiteilijan kotona, maailmanpolitiikan tapahtumissa jne. Muodostan riippuvuutta YLE1-kanavaan, paitsi kun addiktoidun Barbarottiin (joka on Håkan Nesserin keksimä fiktiivinen kyttä). Nesser kirjoittaa paljolti niin kuin minä haluaisin. Olen sanonut noin toisenkinlaisista kirjoittajista.

Nyt pitäisi tehdä Kelaan terapian jatkohakemus. Sen ei tarvitsisi olla valtavan työlästä, kun kerran pojankin hakemukset menivät kaikki läpi.