Itseen kohdistuva keskustelupalstaviisastelu diagnoosiluokitukseen?

Tein itselleni melkein viikon gluteenialtistuksen ja se oli kamalaa. Mahakipu ei edistänyt unensaantia eikä virkeyttä ollut riittää juuri mihinkään. Jaksoin tehdä päivässä korkeintaan yhden lomailuasian eikä se tahdo riittää lomaileville lapsille. Ruokaa pitäisi tarjoilla viisi kertaa päivässä eikä ole kivaa tarjoilla valmisruokia kovin usein (vaikka en pidä niitä peevelin keksintönä, vaan oivana täydennyksenä ruokalistaan). Kaipaan koko ajan omaa aikaa yhä kipeämmin. Yksinoloa tai aikuisoloa. Sellaista, että saan rauhassa uppoutua, mihin haluan eikä kukaan ole arvioimassa, onko uppoutumiseni kohde riittävän hyvä verrattuna siihen, mitä minun heidän mielestään pitäisi suunnata voimiani.

Gluteenialtistuksen tein siksi, että sain teetettyä keliakiavasta-ainetestin. Siihen ei lukemani perusteella kerta-altistus riitä. Lisäksi sain todistettua itselleni, ettei gluteeniton ruokavalioni ole perusteeton. Viikossa maha ehtisi tottua ruokavaliomuutokseen tai ei ainakaan menisi päivä päivältä kipeämpään suuntaan. Depikseni välillä ujuttaa mieleeni itse-epäilyjä ja sellaisia netin keskustelupalstojen tyylisiä juttuja, että gluteenittomuus on vain muoti-ilmiö ja täyttä höpöhöpöä, jos ei ole keliakiaa. (Suomalaiset asiantuntijalääkärit ovat kirjoittaneet aiheesta ja heidän mukaansa gluteeniherkkyys on todellinen vaiva, vaikka sitä ei vielä pysty laboratoriokokeilla tai vastaavilla mittaamaan, vaan on tyydyttävä oireiden perusteella toimimaan. Oireiden perusteella diagnosointihan ei ole suinkaan mikään harvinaisuus lääketieteessä, toim. huom.)

Keskustelupalstatyyliniekka tietää myös, että masennus on höpöhöpöä. Nykyajan ihmiset eivät vain kestä mitään takaiskuja ja surua tai pahaa mieltä vaan tuosta vaan kaikkia elämän kupruja lääkitään sileäksi. Jos kynsi katkeaa, heti pitää terapeutin olla pitämässä kädestä. Kun masentuneena kuuntelee noita kaikkitietävien olentojen ehdottomia totuuksia, alkaa helposti myös syytellä itseään heikkoudesta ja kuvitella, että pitäisi vaan ottaa itseään niskasta kiinni. Mikä lie daijuus tai kertakaikkinen kehnous estää sitä tekemästä? Vai olisiko kuitenkin jotain vaikutusta depressioksi nimetyllä aivokemian sekasotkulla.

Kun järkevästi ajattelen, uskon vahvasti, että mieluummin olisin terve ja toimintakykyinen kuin sairas ja kyvytön. Ottaisin niskasta tukevasti kiinni ja nostaisin itseni tästä helvetin suonsilmästä, jos se olisi mahdollista. Voisin tietenkin keskittää kaikki ponnistukseni siihen, että yritän ja yritän sitä niskasta nostamista, mutta olen kuitenkin päätynyt sijoittamaan resurssini mieluummin terapiassa käymiseen, lääkitsemiseen, muihin terveellisiin asioihin ja lopulta siihen, että opetan aivoja reagoimaan vähemmän depressiivisesti. Enkä nyt tarkoita positiivisen ajattelun Fake it till you make it -osastoa. Mitään feikkausta ei kiitos minulle enää koskaan eikä kikkaviitosia. Ne ovat osaltaan minut tähän jamaan saattaneet, koska niiden varassa jatkoin vielä silloinkin porskutusta, kun ei olisi enää pitänyt.

Olen nyt kahvilassa kirjoittavan ystävän kanssa ja vanne pään ympärillä löystyy joka hetki. Aah.