perjantai 10. toukokuuta 2013

Mä en kestä -viestintä

Puhuin kamun kanssa vähän ärtymyksestä ja se teki hyvää. Olen tavannut olla melko lunki ihminen (luulisin ainakin) enkä tavallisesti ärähtele toisille, mutta depressio on tuonut muassaan ärtymyksen. Ärähtelystä tai räyhäämisestä on vain harvoin hyötyä, se tuntuu itsestä nololta eikä muilla ole velvollisuutta ottaa satunnaisia ärtymyksenpurkauksia vastaan. Se on harvoin reilua. Ärtymys tuppaa olemaan satunnaista eikä juuri suhteessa ärtymyksen näennäiseen aiheuttajaan. Aiheuttaja on vain hitunen, jonka ties mikä ilmavirta puhaltaa räyhäkatkaisimelle ja jos katkaisin on yliherkkä, se naksahtaa.

Lapset ovat oikein käteviä ärtymyksen kohteita, koska ovat usein lähistöllä ja tuottavat jatkuvasti sellaista pientä ylimääräiseksi helposti tulkittavaa (mutta lapsen tapauksessa ei mitenkään ylimääräistä, vaan maailman toiminnan opettelemiseen liittyvää) vaivaa ja touhua. Toistuva ärtymys tarttuu ihmisestä toiseen ja alkaa muuttaa ilmapiiriä ankeaksi melko nopeasti. Lapset heijastavat ärähtelyä erilaisin tavoin eivätkä ne tavat ole yleensä omiaan ainakaan vähentämään näennäisiä ärtymyksen aiheuttajia.

Joskus jopa alkaa kuvitella, että minulla on oikeus olla ilkeä ääliö, koska kaikki on niin ärsyttävää. Ei ole kovin kivaa huomata käyttäytyneensä ilkeän ääliön tavoin, mutta terveellistä se on. En halua sellaista. En halua, että täällä on yleisankea ilmapiiri, jossa negatiivinen palaute rehottaa ja positiivista saa etsiä suurennuslasilla. Jokaikinen päivä on paljon enemmän syytä positiiviseen palautteeseen kuin negatiiviseen, jos lakkaa ottamasta positiivisia asioita itsestäänselvyyksinä.

Kaikki tunteet ovat sallittuja kaikille meillä asuville ihmisille ja niitä saa myös ilmaista, mutta on eri asia tehdä satuttavia asioita niiden tunteiden vallassa. Etenkin meillä aikuisilla on iso vastuu.

Kotiin pyöräillessäni mietin, miten olen viime kuukausina sortunut sanomaan Mä en kestä ja En kerta kaikkiaan jaksa. Ei-kestäminen ja jaksamattomuus ovat aivan todenmukaisia kuvauksia senhetkisistä tunteista, mutta viiden minuutin kuluttua taas kestän ja jaksan ihan hyvin taas ohjata ja järjestää, vaikka lapset minun mielestäni käyttäytyisivät mälsällä tavalla. En vain tule kertoneeksi sitä lapsille. Kyllä mä kestän ja Nyt taas jaksan. Olisi aika keskeistä lasten tietää, ettei heidän käytöksensä riko minua tai suista minua uupumuksen syöveriin, vaikka itsestäni hetkellisesti siltä tuntuisikin. En halua, että he joutuvat pelkäämään lopullista päsähdystä.

Minun pitäisi tietää paremmin. Ei ole hyvä puhua tuollaisia sekunnin mittaisia totuuksia ainakaan, jos en kerro sitten, kun ne eivät enää pidä kutiaan.

2 kommenttia:

  1. Erittelet ihan megahyvin yleistä ilmiötä tässä. Olen palannut tähän mielessäni monta päivää: että miten usein sitä tulee ärhäistyä jotakin, joka menee ohi, mutta muutoksesta ei tule sanottua mitään. Hieno oivallus!

    VastaaPoista