Jospa se tällä kertaa menisi hyvin

Rakas terapiapäiväkirja

Miksi joidenkin hankalien ihmisten kanssa piti aiemmin yrittää ystävyyttä ja kärsiä sen takia paljonkin pakollista joustamista, pahaa mieltä ja muuta ikävää, kun kerran on kiinnostavia, kivoja ja mutkattomiakin ihmisiä käden ulottuvilla? Miksi vapaaehtoisesti käytin suuren määrän energiaa ystävyyden rakentamiseen manipuloivan, hötkäilevän, aggressioihin äityvän ystävän kanssa ja laiminlöin niitä kivoja?

Jatkoin terapiassa tästä aiheesta ja terapeutti mainitsi, että jos lapsuudessa on ollut tietynlaisia ihmissuhteita ja niissä pulmia, aikuisena saattaa etsiä ja tunnistaa samantapaisia ihmisiä ja toiveikkaana lähteä ihmissuhteeseen, josko se tällä kertaa onnistuisi. Josko tällä kertaa ongelmat pystyisi ratkaisemaan. Siksi siis jotkut ihmiset saattavat vaivata yhä mieltä, vaikka ovat kauan sitten jääneet taa enkä ole ollut vuosiin missään tekemisissä heidän kanssaan. Ei se suhde taaskaan onnistunut eivätkä ongelmat ratkenneet, lukkoihin löytynyt oikeita avaimia.

Tunnistin itseni terapeutin puheesta ja kirjoitan asian tähän, ettei se unohdu. Onneksi läheskään kaikissa ystävyyssuhteissa tai parisuhteessa ei ole ollut pakkoa toistaa noita asioita. Ainakin luulisin, ettei puolison kanssa ole niitä elementtejä eikä välttämättä juuri aiemmissakaan. Olen kyllä ensi-ihastumistani lukuunottamatta aina tuntenut parisuhdevetoa ihmisiin, joilla on jonkinlaisia psyyken ongelmia. Rakastetuissani on ollut luovuutta, yllätyksellisiä ajatuksia, verbaalista lahjakkuutta, liikkeen tuntua (siis ei jämähtäneisyyttä), sisäistä värinää - ja psyyken ongelmia. Nykyään rakastan ennen muuta kiltteyttä ja tietynlaista integriteettiä. En ole vaihtamassa puolisoa, mutta hän osaa onneksi tavallaan olla kiltti ja integriteettiäkin piisaa kotitarpeisiin, jotta romantiikkaa saattaa näkyä meilläkin päin.

Mietin taas kerran sitäkin, miksi juuri nyt olen depressiossa, kun kerran elämä olisi muuten paremmassa jamassa kuin aikoihin (ikinä?). Terapeutti sanoi, että se voi olla sopeutumiseen liittyvä ilmiö ja on todella tavallista, että raskaasta vaiheesta selvittyään ihminen masentuu. Ja masennuksen päälle vielä syyttää itseään masentumisesta "vaikka kaikki on niin hyvin". Tämä on tuttua asiaa, mutta terapeutti osasi sanoa sen hyvin ja oikeassa kohdassa.

Aloin kelata yllättäen koko tätä työskentelyä, tilannetta ja tavoitteitani ylemmällä tasolla. En jaksa enää olla se kameleontti, joka saatoin aiemmin olla, muiden toiveiden ja tarpeiden mukaan (pyytämättä) joustava ja muuntuva. Koin muiden tarpeet relevantimmiksi kuin omani, joten ikuinen joustaminen oli looginen johtopäätös. Nyt kuitenkin tiedän, selkeät, terveet rajat ja niiden ilmaiseminen ovat palvelus kaikille kanssakäymisen osapuolille ja mahdollistavat tasaveroisen vuorovaikutuksen ja suhteen rakentamisen toisin kuin sellainen leikki, että totta kai minulla kaikki on aina hyvin eikä mikään haittaa.

Minun täytyy pingertää itselleni selväksi, mikä on nyt etiikkani ja moraalini mukaista, että pystyn elämään paremmin. Jatkuvat isot ristiriidat syövät minua, vaikka pienemmät ovat arkipäivää. En ole jäykkärajainen, mutta perusasioiden pitäisi olla selviä eikä minkä tahansa asian neuvoteltavissa.

Minuuden palikat pitää asetella taas kerran johonkin uuteen järjestykseen, että voisin nyt elää hyvää, omanlaistani elämää. En etsi universaalia hyvää elämää edes itselleni, vaan ainoastaan sitä, mitä näillä palikoilla juuri nyt voin rakentaa. Kuka minä olen nyt ja mitä haluan, mikä on tärkeää ja missä järjestyksessä.

Muistiinpanoni varmaan ovat sekavia ja kaukana lukijaystävällisestä, vaikka omassa päässäni nuo kuviot näyttäytyvät ihan kirkkaina.

***
Olen niin onnellinen, että olen saanut ärtymystäni aisoihin eikä se ole enää (yleensä) itseään ruokkiva kehä, jossa äristään muille ja muut ärisevät tai muuten reagoivat kielteisesti takaisin. Nyt, kun tytär alkaa murjottaa, menen hänen luokseen ja rakennan kontaktin. Tehokkainta on toimia jo ennen murjotusvaihetta, mutta tuokaan ei ole lopulta iso ponnistus.

Nyt muistan taas sen asian, joka lasteni kanssa on aina pitänyt paikkansa. On turhaa odottaa, että lapset ohjautuvat äänellä. Voin ohjata, komennella, karjua ääneni käheäksi kaikenlaista, mutta nopein, paras ja helpoin tapa on mennä lapsen luokse ohjaamaan ja auttamaan jonkin asian toimittamisessa. Vaikka useimmiten riittää, että sanoo, monta ärtymystä ja konfliktia välttää, jos menee lapsen luokse muitta mutkitta ja rauhallisin mielin silloin, kun sanominen ei tuota tulosta.

Nautin tästä nyt täysillä, vaikka milloin hyvänsä voi tulla takapakki ja palaan takaisin ärtyneeksi möykyksi. Tämä on niin palkitsevaa ja kivaa, että haluan tästä jäävän muistijäljen. Ehkä sen avulla saan motivaatiota yrittää vääntää reagointiani toiseen suuntaan myös siinä vaiheessa, kun voimat ovat jälleen huvenneet olemattomiin.