Rentoutuminen television äärellä

Tässä oirepäiväkirjan jaksossa päähenkilö miettii televisiosuhdettaan. Aiheella ei välttämättä ole laajempaa kiinnostavuutta. Teitä on varoitettu.

Stressattuani Rikoksen kolmoskauden viimeiset jaksot antauduin saman tien uudelleen tanskalaisten valtaan. Silta-sarjassa on myös ruotsalaisia voimia ja Rikoksen tavoin kymmenen osaa yhtä tarinaa varten. Lyhyemmät (1 h) tarinat säästävät hermoja, mutta nämä ovat stressin arvoisia, koska henkilöhahmot ovat kiinnostavia. Raakuutta ja jännityksen piinaa on jonkin verran, mutta väkivaltaa ei ole silattu glamourilla. Katson usein muualle, koska hermot ovat pinkeällä. Jännityksen kiristyminen on välillä vaikeaa sietää ja yöunet siirtyvät stressihormonien purskeessa kauemmas.

Tekee mieli panna hanttiin hissuttelulle. Onko jokin outo itseisarvo kestää televisiossa näytettäviä fiktiivisiä asioita? Tärkeysjärjestyksessä se ei kenties pidä aivan kärkisijaa. Moni viettää hyvää elämää altistamatta itseään raa'alle televisiotarjonnalle. Tiedän muutenkin, mitä kaikkea kauheutta on olemassa ja kuinka kamalia ihmiset voivat olla toisiaan kohtaan. Toisaalta ilmeisesti tarvitsen jonkin riittävän ärsykkeen, että yleensä pystyn seuraamaan ohjelmaa. Tavalliset kuviot eivät riitä, vaan tarvitaan rikoksia. Omituista.

Joskus katson etukäteen, mitä juonessa tapahtuu, koska stressi nousee muuten liian kovaksi. Jotain jätän suosiolla katsomatta. Koska en kovin hyvin kestä suspensea, jätän väliin kaikki ne, joissa jännityksen tiivistymistä ja pelottelua on suurin osa sisällöstä.

Amerikkalaisten sitcomien katselu on lähes mahdotonta, koska niissä juonikuviot ovat toisteisia ja ennalta-arvattavia. Inhottava on esimerkiksi se erittäin runsaasti toistettu kuvio, jossa henkilöhahmo valehtelee välttääkseen kiusallisen tilanteen ja sitten valheiden takia joutuu yhä kiusallisempaan tilanteeseen, yrittää värvätä ystäviäänkin mukaan valheeseen jne. jne. Silloin, kun elämä oli erityisen rankkaa, hermostutti sekin, kun monet sitcomien henkilöhahmot pyörivät loputtomiin oman napansa ja pikkufiilistensä ympärillä pienessä kuplassa. Pahimmillaan yli 90 % sitcomin oletetusta hauskuudesta perustuu kiusaannuttavuudelle ja silloin tekee mieli räyhätä ruudulle: Puhukaa asiat toistenne kanssa ja lopettakaa valehtelu ja järjettömistä pikkuasioista valittaminen. NYT!

Jatkuvissa yleisdraamasarjoissa (sairaalat ja muut) tahtoo mennä täkäläinen hermo vakihenkilöiden juonikuvioiden takia. Jos katsojaluvut uhkaavat pudota, käsikirjoitustiimi lisää tehoja. Läheisiä kuolee, henkeä uhkaava sairaus todetaan, joudutaan onnettomuuteen tai pyssyn väärälle puolelle, mutta seuraavassa jaksossa taas porskutetaan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Osa hahmoista alkaa juonitella ja vehkeillä kuin viimeistä päivää täysin aiemman luonteensa vastaisesti. Ja katsojan otsasuoni tykyttää uhkaavasti.

Onneksi on brittien epookkidekkarit, joiden kaavamaisuus sopii hermoille. Yksi tai useampi murha tehdään ja nerokas, omalaatuinen hahmo ottaa selvän, kuka sen teki. Kaavaan mahdutetaan erilaisia variaatioita. Kameran eteen marssitetaan riittävän kiinnostavia hahmoja, joita esittävät hyvät, ihmisen (ei muovin) näköiset näyttelijät. Puvustus, kuvaus, maisemat ym. ovat erinomaisia. Useimmiten voi luottaa siihen, mitä on tulossa. Onneksi puolisolla on samanlaisia mieltymyksiä eurooppalaisiin dekkareihin kuin minullakin.

Viime yönä en suostunut nukkumaan, vaan katselin muutaman jakson Fringeä. Taas. Se tuntuu sopivan yöhön. Katsomissani jaksoissa päähenkilöt löysivät toisensa pitkästä aikaa. Rakkaus oli vetoavaa ja liikuttavaa. Naispääosan vakavuus on virkistävää eivätkä muutkaan vääntele naamaansa koko ajan. He eivät hypi seinille hermostuneina tai meuhkaa, vaikka täysin käsittämättömiä asioita marssitetaan heidän tielleen.

En ajattele, että mieltymykseni heijastaisivat jotain yleisempää hyvyyttä tai huonoutta. Mietin näitä siksi, että uskon niiden kertovat jotain päässäni sijaitsevan omituisen tilan luonteesta. Stressi on ilmeinen tekijä ja taudin kannalta kiinnostaa, mikä stressaa. Juonittelu, vehkeily, valehtelu, teeskentely, kiusallisuuden maksimointi (koska ihmiset eivät voi puhua suoraan) ovat tavallisten stressitekijöiden (henkilöitä uhkaa vaara) kanssa samalla viivalla ja jopa mieluummin otan vaaran kuin nuo muut.

Pahimmalta tuntuu, etten pysty juuri katsomaan aiemmin suuresti rakastamiani elokuvia. Jopa lasten kanssa on vaikeaa katsoa elokuvaa alusta loppuun. Ennalta-arvattavat juonikuviot saattavat hermostuttaa liikaa kaavamaisemmissa elokuvissa. Mietittyäni asiaa useita vuosia epäilen nyt, että hyvinä pitämissäni leffoissa pelkään tuntevani liikaa tunteita ja joutuvani ajattelemaan, kohtaamaan asioita, joihin en halua koskea. On vaikeaa lukea hyviä kirjoja samasta syystä, mikä tuntuu kertakaikkisen järkyttävältä. En uskalla mennä niihin maailmoihin, joissa ihmisen sisimpiä kosketaan.

Ehkä voisin kokeilla katsoa Veronican kaksoiselämän ja lukea New York -trilogian loppuun. Mutta en yhtä aikaa.