Itsehillintä ja aistiherkkyys

Tyttären huuto on minulle todellinen ongelma. Useimmiten pystyn olemaan rauhallinen ja rakentava sekä jämäkkä aikuinen, vaikka lapset sekoilisivat jostain syytä, mutta tietynlainen ääni saa aivoni sulamaan kipeäksi mössöksi enkä pysty ajattelemaan juuri muuta kuin sitä, miten äänen saisi pois. Menen kellariin kuulosuojaimet päässä ja suljen oven, lapsi saattaa tulla perässä huutaen. Saatan pitää kättä hänen suunsa edessä hetken. Se on väkivaltaa, jota en hyväksy ja josta on huonoja seurauksia. Itselleni ansaittua häpeää ja syyllisyyttä, lapselle jotain muuta. Saatan huutaa hänelle takaisin eikä sekään rakenna mitään. Saatan työntää hänet huoneeseensa ja pitää ovea väkisin kiinni. Ei auta sekään ongelmaan juuri lainkaan. Tietyllä taajuudella huutaminen on minulle kidutusta ja se sekoittaa pääni.

Sunnuntaina lapsi taas kehitteli jonkin käsittämättömän konfliktitilanteen ja aloitti huudon. Puoliso oli jumpalla. Kun hän palasi, istuin kellarissa vettä valuvat silmät kiinni ja kuulosuojaimet päässä. Olin kasa täydellisen uupunutta massaa, oloni oli hirveä. Pyysin, että puoliso veisi lapset jonnekin viettämään mukavaa kesäpäivää, koska itse en pystyisi mihinkään. Puoliso alkoi tuottaa sellaista tarinaa, että hänellä on nyt kovin ikävä tunnelma. On niin kurjaa tulla kotiin, jossa tilanne on ihan sekaisin. Kun hän oli jatkanut tätä kurjuutensa valittamista aikansa, kysyin häneltä suoraan, onko hän todellakin sitä mieltä, että HÄNELLÄ on tässä tilanteessa vaikeaa eikä esim. minulla ja tyttärellä.

Ymmärrän ja tiedän kokemuksesta, että on ikävää ja raskasta tulla kotiin, kun se on yhtäkkiä muuttunut sotatantereeksi. Silti on täysin selvää, että itse on siinä vahvassa asemassa ja se todellinen kurjuus on niillä sodan uhreilla. Itse ulkopuolisena on loistava tilaisuus korjata tilannetta ja auttaa kärsiviä osapuolia, olla eräänlainen Punainen Risti. Monesti kotiutuessa on mukavia odotuksia ja ajatuksia levosta, rennosta oleilusta yms. joten odotukset pitää nollata ja rakentaa kokonaan uusiksi. Se on perhe-elämään oleellisesti kuuluva taito, koska aina on useita liikkuvia osia eivätkä omat, jäykät odotukset useinkaan toteudu sellaisinaan.

Puoliso vei pitkin hampain lapset kesäretkelle. Hän sanoi tyttärelle usean tunnin aikana ainoastaan, että jos minä en jaksa maanantaina tämän takia lähteä konserttiin, hän on tyttärelle hyvin vihainen. Mykkäkoulu on todella viheliäistä henkistä väkivaltaa eikä sellaisella saa lyödä omaa alakouluikäistä lastaan. Lapset eivät myöskään saaneet mitään syötävää reissullaan. Onneksi venyin tekemään heille lounaan ennen lähtöä. Mutta molemmat asiat, vuorovaikutus ja ravinto, ovat mielestäni sitä peruskauraa, joita vanhempien pitää lapsilleen tarjoilla aina tarvittaessa. Aina, jos ei ole jotain pakottavaa syytä! Luottamukseni puolison vanhemmuuteen kärsi kovan kolauksen.

Jaksoin konserttiin, mutta olenkin sen jälkeen ollut varsin väsynyt. 15 000 ihmistä pienellä pläntillä nielee melkoisesti energiaa kaltaiseltani toipilaalta. Toisessa vaakakupissa oli elämääni paljon vaikuttanut muusikko ja musiikki, joten pidän päätöstä osallistua kuitenkin onnistuneena.

Puolisolla on todella paljon vahvuuksia vanhempana eikä tuo tapahtumaketju ollut mitenkään tyypillinen hänen vanhemmuudelleen. Tämä kesä on kuitenkin tuottanut useampia pettymyksiä ja depressiivinen mieleni maalailee uhkakuvia.

Joka tapauksessa on löydettävä ratkaisuja lapsen huudon aiheuttamaan ongelmaan enkä tiedä, mistä päästä alkaisin ongelmanratkaisutyön. Tehokkaammat kuulosuojaimet tai korvatulpat?