Kirjoittelen ja unohdan postata kaikenlaista

Syyskuun lopussa tulee on tämän kierroksen psykoterapian vuosipäivä. Saan apua puhumisesta tarpeeksi sympaattiselle, järkevälle ihmiselle, joka osaa tehdä hyviä kysymyksiä ja synteesejä. Hänellä voisi olla muitakin keinoja takataskussaan. Epäilen, että neuropsykologista asiantuntemusta ei niinkään ole. Viime istunnossa käytiin läpi vuoden asioita enkä keksinyt vielä lainkaan kritiikkiä, mutta yritän miettiä jotain toivomuksia ja kehitysajatuksia ensi kerralle.

Luin blogia hieman taaksepäin ja ajattelin, että toivottavasti lapsen suun sulkemisesta ei tullut vääriä mielikuvia saati minkäänlaista, implisiittistäkään hyväksyntää sellaiselle toiminnalle, että pidetään kättä suun edessä. En hyväksy sitä lainkaan. Jos äärimmäisessä pollanpehmenemistilassa sorrun tekemään niin, tajuan alle sekunnissa, ettei se käy ja lopetan. Se on silti väärin, se on väkivaltaa ja sillä on seurauksensa.

Väkivallan kuvaus saattaa normalisoida väkivaltaa. "Näin on mahdollista tehdä ja näin tehdään, ihan tavallisetkin ihmiset tekevät näin." En tiedä, mikä vaikutus sillä on, että illasta toiseen vastaanotamme sekä uutistarjonnassa että viihteeksemme hirveyksiä, joita ihmiset tekevät toisilleen. Aiemmin ajateltiin, että negatiivista vaikutusta ei ole tai jos on, ihminen on valmiiksi jotenkin vinksahtanut. Nykyään on toisenlaisia punnittuja ääniä. Pelko ainakin on tiettävästi lisääntynyt, vaikka mitattava todennäköisyys joutua uhriksi on vähentynyt. (Tai näin oli, kun viimeksi jokunen vuosi sitten asiaa tarkastelin.)

Itse olen sellainen lälläri, että katsellessani esimerkiksi Siltaa tai Fringeä joudun katsomaan myös poispäin ja välillä laittamaan äänenkin pois, etten stressaantuisi liikaa. Olen hyväksynyt sen enkä koe tarpeelliseksi karaista tai kovettaa itseäni. Nautin kuitenkin niistä asioista, joita pystyn katsomaan seinille hyppimättä, kuten tarinoista sekä henkilöhahmoista ja heidän välisistään suhteista. Fringessä esimerkiksi on mielenkiintoinen, kehittyvä itse valitun perheen teema kaudesta toiseen. Huvittava piirre Fringessä on se, että tunnen satunnaisesti kasvoillani agentti Leen ilmeitä, vaikka en erityisesti eläydy häneen.

(Sillalle tulee syksyllä jatkoa ja Fringen vitoskausikin tulee US-Netflixiin syyskuussa. Kolmas fanitukseni kohde, BBC:n Sherlock, saa kolmannen kautensa ilmeisesti alkuvuodesta.)

-----

Puhuin puolisolle suuni puhtaaksi hänen viimeaikaisesta asennoitumisestaan etenkin kuopukseen, mutta myös muuhun perheeseen ja sain takaisin tyypilliset "En miksikään Jeesukseksi rupea" ja "Hiljaa ei saa olla eikä huutaa, mitä sitten saa olla, voinko enää olla kotonakaan." Ja sitä rataa, mitään vikaa ei ole hänessä, vaan meissä muissa. "Minun vikani on taas kaikki, niinhän sinä aina ajattelet." Hän ei kuitenkaan lähtenyt mykkäkoulufestaroimaan, joten voinen päätellä, että ehkä hän vastaanotti jotain eikä keskity pelkkään puolustautumiseen. 

Mielestäni en syyttänyt enkä määrännyt tai kertonut, mitä saa ja ei saa tehdä. Kerroin kyllä, millaisia seurauksia tietynlaisella käytöksellä voi olla. Ja kerroin, että meillä on ongelmia ja niitä pitäis ratkaista. Ja ne ongelmat eivät ole kuopuksessa.

Me kaikki (ainakin meillä päin) puramme kotona pahaa mieltä, joka on tullut kodin ulkopuolelta, mutta mitä enemmän sitä kantaa, sitä raskaammaksi käy ilmapiiri. Jos itse teemme niin, muillakin pitää olla siihen oikeus ilman että syttyy sota. Kotiin tullessa on hyvä aikuistaa itsensä kotiovella viimeistään, että lapset saavat ansaitsemaansa kohtelua. Lasten ei tarvitse aikuistaa itseään kotiovella, vaan he saavat olla lapsia koko ajan. He tuovat paljon hyvää mieltä muassaan muutenkin ja meidän aikuisten kannattaa antautua sille ja nauttia tarpeeksi usein.

Muuten olen sitä mieltä, että perheessä kaikki voivat käyttää asianmukaisesti tervehdyksiä, anteeksipyyntöjä ja kiitoksia eikä se ole liikaa vaadittu. Ne voi vaikka opetella rutiineiksi ja päästää suustaan sen kummemmin miettimättä. Jos ei viitsi niin tehdä, on täysin asiatonta kritisoida lapsia huonoista käytöstavoista.

Puhuttuani näistä asioista olen itsekin jaksanut paremmin olla aikuinen. Vaikka jokin asia ärsyttää, lopetan oman ärsähtäneen reagointini alkuunsa, pyydän tarvittaessa anteeksi ja mietin sitä, mitä tarvetta lapsen irrationaaliselta näyttävä käytös ilmaisee. Ne ovat yleensä täysin ilmeisiä juttuja. Jospa lapsi oppisi itsekin ajan mittaan ilmaisemaan tarpeitaan rationaalisemmilla ja parempaa tulosta tuottavilla tavoilla, kun hänen tarpeensa tunnistetaan. Hankalalta haiskahtava tilanne menee ohi kymmenesosassa siitä ajasta, jonka ärsähdyksen tie vaatisi ja kaikki saavat elämästä enemmän iloa irti. Pitää vain jaksaa ottaa pää pois perseestä tai kauniimmin sanottuna havaita muutakin kuin omia tunnetiloja ja tarpeita. Ainahan sitä ei jaksa ja sitten kärsitäänkin ihan himona, kuten nuoriso sanoo.