Muistin juuri, mikä tilanne erottuu kaikkein mustimpana ja musertavimpana elämässäni. Yritin saada vaikeavammaista pikkukoululaislastani keskussairaalaan siihen yksikköön, jossa hänen erityistä vammalaatuaan ymmärrettäisiin parhaiten. Tarvitsimme kipeästi apua ja asiantuntijoiden tutkimusta sekä näkemystä. Yksikössä sanoivat, ettei se missään nimessä käy, kun esikoinen on kehitysvammainen eikä heille oteta kehitysvammaisia. Raja vedettiin siellä niin, että puhumattomat ohjataan keva-puolelle. Emme sitten saaneet asiantuntija-apua.
Saman sairaalan eri osaston neropatit keksivät myös, ettei lapseni voi saada puheterapiaa, kun hänellä ei ole puhetta. Tekisi mieli huutaa megafonilla talon katolla kaikki tämä patoutunut vitutus taivaalle, jotta se voisi haihtua sinne ja poistua sydämeni päältä.
Aina, kun tapaan muualta maasta tulevia "kollegoita" tai tupladiagnooseilla olevien (esikoistani vastaavien) lasten vanhempia, saan kuulla heidän saamistaan kuntoutuksista ja apukeinoista, jotka meiltä on evätty. Se vetäisee helvetin katkeraksi.
Tämä nousi yhtäkkiä pintaan, kun puoliso mietti, pitäisikö sieltä keskussairaalalta nyt kysellä apua. Aloin holtittomasti itkeä ja säikäytin lapsetkin siinä sivussa. En pysty menemään sinne enää koskaan enkä kohtaamaan sitä paskalääkäriä, joka puhui paljon paskaa lapsestani tietämättä tästä yhtään mitään. Puoliso voi hoitaa asian ja toivottavasti hoitaakin.
Jos olisin ollut fiksu, olisin muuttanut johonkin parempaan kaupunkiin. En jaksanut enkä jaksa nytkään.
En ihmettele että on jäänyt vähän paskan maku suuhun tuollaisen kohtelun jälkeen. Toivottavasti asiat kuitenkin kääntyisivät parempaan päin, jos sieltä olisi vaikka lääkäri vaihtunut.
VastaaPoistaMinäkään en ihmettele yhtään. Itseen kohdistuvat vääryydet vielä jotenkin voi käsitellä jossain kohdassa päätä, mutta lapseen - ja vielä erityistarpeiseen joka ei pysty omia puoliaan pitämään - kohdistunut paskamaisuus ja ylikävely on ihan saatanan rampauttavaa :( Minäkin toivon että vuodet olisivat tehneet tehtävänsä ja siellä olisi meno muuttunut. Ja mahtia olisi jos puoliso voisi hoitaa kontaktit sinne päin kun muisto edellisestiä on noin musertavana sulla.
VastaaPoistaHelvetillinen vääryys enkä ymmärrä miksi näin pystytään tekemään/vetämään raja jollekin kohtaa sillä eikö sairaalan tulisi kaiken tavoin pyrkiä potilaan tervehtymiseen?
VastaaPoistaToivottavasti asiasta päättäneillä tahoilla menee elämä päin helvettiä.
Ei auta kostomietteetkään mua, kun raastaa vaan mieltä. Vaikka (kuten vanhassa vitsissä) sain kahdesti: toivoa ja pettyä.
PoistaKiitos teille kaikille sympatista, se kyllä antaa kummasti voimaa vaikeissa mietteissä!
VastaaPoista