sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Olen aina ollut ääliö, mutta vasta nyt tajuan sen itse

Depis ottaa kovat keinot käyttöön ja taas tuntuu, että se puhuu totta, vaikka tietenkin haluan leikkiä, että se höpöilee omiaan. Kukapa ei haluaisi ylläpitää kuvitelmaa itsestään kivana ja fiksunakin olentona? On vahva tunne siitä, ettei minun pidä lähteä kotoa mihinkään muita tapaamaan. Täällä sentään saan pidetyksi itseni kasassa, muualla välttämättä en. Muutenkin on parasta vain pitää turpa kiinni ja olla sössimättä mitään tärkeitä ja hyviä asioita omalla tökeryydelläni.

Kurssilla istuttiin iltaa keskiviikkona ja kaiketi join turhan nopeaan tahtiin ja sitten filmi hiukan pätkii. Mielestäni en voinut tulla kamalan humalaan niillä määrillä, vaan jotain outoa on koko kuviossa. Nolasin itseni kuitenkin - tai ainakin tuntuu siltä. Yäk. Viina ei ole depressiojuoma. Olen ottanut kantaa rokotuksiin ja siksi tuntuu kurjalta, koska puheissani on takuulla näkynyt turhautumiseni nykyiseen rokotusvastaiseen hörhöilyyn.

Ymmärrän kyllä, jos jotain tiettyä rokotusta joidenkin yksilöiden tai ryhmien kohdalla vastustetaan hyvin argumentein, mutta yleinen rokotusvastainen (fanaattinen) asenne on jännä 1st world -ilmiö eikä sen tueksi löydy asia-argumentteja. Yleisesti ottaen rokotukset ovat yksi ihmiskunnan merkittävimmistä keksinnöistä, koska niiden avulla on saatu vähennetyksi valtaisat määrät inhimillistä tuskaa ja kärsimystä.

Kuopus joskus tenttaa minulta, ketä rakastan ja ketä vihaan. Vihaamiskysymykseen vastaan aina, että viha kohdistuu tekoihin tai tekojen seurauksiin eikä niinkään ihmisiin, mutta kun tivaus jatkuu, saatan nimetä Andrew Wakefieldin. Hänen opportunistinen tutkimushuijauksensa, joka yhdisti kolmoisrokotteen ja autismin, julkaistiin Lancetissa 1998. Se pani liikkeelle rokotusvastaisen aallon, joka on yltänyt tänne asti, ja sen seuraamuksia nyt ihmettelemme. Eikä se ota laantuakseen. Se on vaikuttanut vammattomiin lapsiin ja nuoriin, mutta myös syönyt autismitutkimuksen resursseja, joita oltaisiin kipeästi kaivattu muihin asioihin (kuntoutukseen, todelliseen etiologiaan, lääkitykseen...) kuin rokotteiden ihmettelyyn.

Tässä linkki Darryl Cunninghamin englanninkieliseen sarjikseen, jossa koko hommeli on selitetty pätevästi: http://tallguywrites.livejournal.com/148012.html (Mainittakoon nyt, että itse opiskelin näitä asioita alun perin muista lähteistä, kun joku siellä taas kumminkin rupes...)

Mutta vertaistuki-illanvietto ei ole oikea paikka näille asioille. Pystyn kyllä juttelemaan niistä pää kylmänä, koska harjoitusta on niin paljon, mutta silti. Turhautuminen näkyy väkisinkin.

Tilanteeni taustalla on se, että muistin lääkitykseni väärin ja shrinkki kirjoitti 150 mg Voxraa, kun piti olla 300. Hinta on oikeastaan sama näillä eri määrillä, eli kallis. Se tuntuu pahalta. Voinko muka vetää kahta nappia kerralla tai ostaa heti perään uutta 80 euron satsia? Vai kärsinkö mieluummin siitä, että polla sekoilee, vaikeat väsymyskohtaukset iskevät jne.? Huoh. Viksua on tietysti kärsiä ja saada muutkin kärsimään. Ehkä pyydän puhelinreseptiä tutulta lääkäriltä vaikka heti ja käytän nuo puolikkaat tabut sitten, kun joskus erkaannun Voxrasta.

Nyt vasta hoksaan, että voimakkaat kello viiden väsymykset eivät luultavasti johdukaan perussairaudestani, vaan tästä lääkityksestä.

Istun kirkasvalolampun ääressä ja suunnittelen ulkoilua. Tuolla on sankka sumu, joka parempina päivinä on kiehtovaa ja kaunista, tänään kolkkoa ja koleaa. Valohoitomatkaani on 23 päivää. Siellä saan mielin määrin katsella luonnon kirkasvalolampun valoa ja olla yksin kokonaisen viikon!

Vittu että haluaisin saatana päästä näistä helvetin alkoholijutuista eroon perkele. Pahoittelen voimasanankäyttöä, mutta jumalauta olen kypsä tähän aihepiiriin. Eikä turhautumista vähennä se, että tiedän kyllä keinot, joilla saisin aiheen siirretyksi historiaan. Tai periaatteessa tiedän. Käytännössä en tällä päällä välttämättä saa montakaan sanaa suustani ilman alkoholia sosiaalisessa tilanteessa, jossa on oudompia ihmisiä ja voin kiusaantua hengiltä. Miksi minusta on tullut tällainen? Ei ennen tuottanut mitään vaikeuksia olla ääliö selvinkään päin. Tarkoitan sopivan puhelias selvinkään päin. Nytkin pärjään kyllä ilman viinaa, jos keskityn kuuntelemiseen enkä itseeni. Siitäkin saa sosiaalisen kanssakäymisen hyvää vaikutusta, vaikka oma ilmaisu jäisi vähäiseksi.

3 kommenttia:

  1. Joskus kiroilu on hyvästä. Tehostesanoja tarvitaan välillä. Mutta sille depressiollesi minulla olisi pari sanaa sanottavana, vaikka tiedänkin, ettei se kuuntele. Sinun kanssasi on mukavaa myös ihan ilman alkoholia. Ja kun malttaa kuunnella, niin sinä puhut. Itse taas välillä pälpätän liikaa, koska välttelen oikeita ajatuksia ja tunteita. Sitten kun hetkeksi pysähtyy, tietää, mikä on tärkeätä. Ystävät ovat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunti turpaan olisi aivan liian positiivinen ja kepoinen palaute tälle luonani nyhjäävälle depressiolle.

      Sun kanssasi hengaamisessa ei ole mitään propleemia, olipa alkoholia veressä tai ei. Olet vissiin sen sortin henkinen sukulainen, ettei tarvihe spennata.

      Poista
  2. Kiroilu parantaa maailmaa! Ainakin omaa oloa! Omassa blogissa saa veivata ihan millaista kieltä haluaa, kuten tiedät™.

    Vaikka tiedän että iso D kuunteleekin huonosti mitään järkiperusteluja ja vertaiskommentointia, huutelen silti että se Puolimieli jonka kanssa mä olen hengannut, on mahtava, sanavalmis, kuunteleva, argumentoiva, fiksu kuin mikä ja lisäksi vielä hauska. Ja hänen seurassaan saa olla oma itsensä, hiljainen tai suulas, kiroileva tai hillitty, väsynyt tai pirteä, jauhaa huonoa huumoria tai pähkätä isoja juttuja syvällisesti. Ja se on ihan helvetin iso ja upea juttu ihmisessä. Olen etuoikeutettu että saan sut tuntea. Sekä viinilasin että kahvikupin kanssa.

    Depis on vittu niin arsesta kyllä.

    VastaaPoista