Vaikeneminen on multaa

Mielialapentele notkahti melko pahasti ja päädyin terapiassa siihen, että viime viikon kurssi nosti esikoisen vaikeavammaisuuteen liittyviä menneitä ja nykyisiä juttuja pintaan. Väsymyskohtausten en kuitenkaan usko johtuvan siitä, vaan kyseessä on jokin muu. Diabetes pitää ainakin selvittää ja voi olla muutakin autoimmuunijuttua taustalla, koska yksi autoimmuunisairaus jo on ja sen sanotaan lisäävän muiden vastaavien riskiä. Äh. Mutta varasin kuin varasinkin omalääkärille ajan ja se on vajaan kahden viikon päästä. Kiusallista vain, kun omiin tuntemuksiin ei voi täysin luottaa, sillä depis voimistaa usein huonoja tuntemuksia, kipua jne.

Lähetin eilen iltapäivällä sisarusten sähköpostilistalle pientä kuvausta käsillä olevasta depressiotaudista. Yritin olla neutraali, vähän humoristinenkin, mutta selkeä ja naseva. Taidan kirjoittaa järkyttävämmin kuin itsestä tuntuu, koska yhtään vastausta ei tullut iäisyydeltä tuntuvaan aikaan. (Yleensä reagoivat melko nopeasti toistensa viesteihin.) Lopulta vanhin veli vastasi lähemmäs 20 tuntia myöhemmin ja ihan hyvin vastasikin.

Vaikeneminen ei ole kultaa, vaikeneminen on paskaa näissä tilanteissa. Jouduin vuosikaudet sietämään hermoromahdusta läpikäyvän puolison usean vuorokauden mykkäkouluja ja se on edelleen herkkä paikkani, koska henkinen väkivalta jättää vaurionsa. Mutta ilman sitäkin tuossa kohtaa vaikeneminen on pahuutta ja muistin juuri, että edellisen kerran, kun yritin puhua tästä, kukaan ei sanonut mitään. Muistini oli pyyhkinyt sen pois. Toivoin lähisuvulta jotain inhimillistä kädenojennusta, mutta jouduin pettymään. Latteudet kävisivät sympatian osoittamiseen oikein hyvin (koita jaksaa, onpa kurjaa jne.), koska niistä saa sen tarpeellisimman viestin: olen olemassa, joku välittää, joku kuulee, mitä sanon.

Älä toivo, ettet pety -periaate oli vuosikausia ahkerassa käytössä, mutta haluaisin hissuksiin karsia sitä suojakerrosta pois ja toivoa taas ihmisiltä jotain. Jaksanhan itsekin jo antaa jotain.