Jaksaa, ei jaksa, jaksaa, ei jaksa...

Ei jaksaisi mennä nukkumaan eikä jaksaisi herätä yöunilta. Aamulla ei jaksaisi miettiä, mitä pukea päälle, mitä syödä, pitääkö mennä suihkuun vai eikö pidä. Ei jaksaisi mennä suihkuun, pukea, pestä hampaita (tai no, hammaspesu menee usein autopilotilla, eli jaksaa sittenkin), laittaa aamupalaa, syödä aamupalaa, lähteä ovesta ulos. Menen kuitenkin useimpina päivinä ovesta ulos, koska se tuntuu parantavan yleistä toimintakykyä. Toimintakyky ja aikaansaaminen puolestaan parantavat yleistä vointia ja mielialaa. Yleisen voinnin ja mielialan parantuminen lisää jaksamista. Häntää pureva käärme koko elämä. Positiivista kierrettä tässä yritetään virittää vaikka edes pienin keinoin, koska negatiivinen on perheestä.

Tänään tarkoitukseni oli aamulla porottaa valohoitoa naamalleni, mutta kun naksautin lampun päälle, se ei syttynyt. Piuha ei ollut kiinni. En jaksanut nousta ja työntää töpseliä pistorasiaan. Jos olisin saanut valohoitoa, olisin ehkä jaksanut. Jaksoin syödä gluteenitonta näkkäriä ja klementiiniä aamutelkkaria silmäillen, jaksoin juoda kahvia ja lähteä ovesta ulos terapiaan. En jaksanut käydä suihkussa, mutta ulkona satoi, joten ei sen niin väliä. Köh.

Ensi viikolla pääsen valohoitomatkalle, joten minulla olisi toinenkin terapiakerta tälle viikolle. Peruin kuitenkin ajan, koska tuntui, etten jaksa käyttää sitä. Kun pitäisi jaksaa tehdä opintohommat loppuun, että pääsen loppukokeisiin joulukuussa. Terapiassa virkistyin kuitenkin niin paljon, että alkoi heti kaduttaa peruminen. Äh.

Puoliso oli varannut lastenhoitajan eilisillalle, joten jaksauduin ovesta ulos hänen seurassaan. Kävimme syömässä ja vietimme sen jälkeen pari tuntia musavisassa. Joukkueemme ihmiset ottivat ystävällisesti ja lämpimästi vastaan. Tuntui hyvältä. Palasimme kymmeneksi kotiin ja sekin oli hyvä. Katselimme Kriminalistia ja sitten vielä vitkuttelin itsekseni sohvalle ennen kuin siirryin yhdeltä nukkumaan. Kieriskelin vuoteessa hyväsen aikaa kaaoksen kainalossa.

Tuntuu että kaaos on koko ajan aivan lähellä. Kaaos on enimmäkseen pimeää tyhjyyttä, mutta siellä välähtelee viiltävän kirkkaita valoja ja kuuluu kakofonia, raastava melu, lähestyvä tuhomyrskyn ääni. Elämäni on sitä, että kuljen kaaoksen vellonnan yllä kapeita pitkospuita ja yritän olla horjahtamatta.

Kaaoksen mielikuva ja siihen suistumisen riski on aina ollut mukanani. Järkevä minä rauhoittelee. Jokaisen stressipiikin kohdalla voi miettiä konkreettisesti, mikä on pahinta, mitä voi sattua. Mikään niistä pahimmistakaan vaihtoehdoista ei sisäisen realistini mielestä ole suistuminen tuohon kivulla täytettyyn tyhjyyteen.

Eilen olin myös lääkärillä, hyvä minä! Lääkärin kohtaaminen oli miellyttävää. Hän kuunteli tarkkaan ja teki perustutkimukset ja antoi labralähetteen. Ainakin verensokeri ja kilpirauhasarvot katsotaan, kuten onkin tapana väsymyskohtausten tapauksessa. Olin jotenkin arka ja soperteleva lääkärillä ja samantapainen tunne oli myös illalla musavisassa. Olen aikuisiällä tottunut olemaan melko sanavalmis ja rauhallisen itsevarman oloinen. Arkuus tuntui oudolta, mutta ei oikeastaan pahalta.

Mietin, voisiko tämän kääntää positiiviseksi. Voisiko uudenlaisen arkuuden yhdistää alentuneisiin suojamuureihin? Musiikin kuuntelu ja muu taiteen vastaanotto on edellyttänyt muurien purkamista. Suojauksien poisto lisää yleistä herkkyyttä. Arkuus ja vetäytyminen ovat ihan hyviä defenssejä, jos ei halua rakentaa muureja takaisin, vaan jatkaa herkkänä. Ovathan ne sata kertaa parempia defenssejä kuin kylmyys, aggressiivisuus tai liiallinen alkoholinkäyttö, noin esimerkiksi. Jos ajattelen positiivisesti, ehkä toipumiseni on siinä vaiheessa, että voin tulla jälleen herkemmäksi ympäristölle ja siitä tulee vähän horjahtelua, ehkä takapakkejakin, mutta yleissuunta on terve.

Niin kuin muovaisin itseäni uudelleen. Elämäni ja minänikin ovat muuttuneet, prioriteettini, tarpeeni ovat toiset, joten pitää muovata elämä ja toiminta uudelleen. Joudun ehkä luopumaan jostain, mutta jotain muuta tulee tilalle, ehkä parempaakin kuin vanha, vaikka saatan olla epäluuloinen. On usein helpompaa tarrautua vanhaan, vaikka se olisi haitallistakin, kuin rakentaa uusia malleja ja toimintatapoja. Mutta pitkällä aikavälillä työ kantaa hedelmää. Tai niin aion uskoa, että jaksan jatkaa.