C

Aamu käynnistyi siten, että nousin vuoteesta ikävien aavistusten vallassa. Menin kuopuksen huoneeseen ja totesin, että 10 minuuttia ennen toivottua lähtöaikaa hän oli vielä vuoteessaan täydessä unessa. Aloin itkeä. Olen melko kovassa flunssassa ja tänään oli ainoa aamu tällä viikolla, kun olisin voinut nukkua vähän pidempään. Sen sijaan jouduin kokoamaan itseni ja auttamaan lapsen aamutoimien läpi parhaani mukaan. Hammasharja, vaatteet, aamupala.

Puoliso ei ollut vielä lähtenyt töihin, vaan tuli suihkusta ja ihmetteli, mitä kuopus nyt oli tehnyt, kun olin niin surkeana. Ei mitään, sanoin ja ajattelin: Yhtä hyvin voisin yksinäni hoitaa kaikki jutut ja säästyä pahalta mieleltä. Sitten menin takaisin nukkumaan ja he hoitivat aamutoimet loppuun eikä minun tarvinnut kuin vetää peitto korviin. Aiemmin aamulla puoliso oli hoidellut esikoisen koulutaksiin 7.30, kuten jokaisena arkiaamuna, jos hänellä ei ole muuta menoa.

Täysin samoista lähtökohdista voi kertoa kahta (tai useampaa) hyvin erilaista tarinaa. Kerron nyt puolisosta pettymyksen ja vieraantumisen tarinaa melko paljon. Se tarkoittaa, että katan vain pienen siivun eikä tekstieni antamaa informaatiota voi pitää läheskään kattavana tai reiluna. Se kertoo luotettavasti ainoastaan siitä, mitä tapahtuu päässäni, ei niinkään siitä, millaisia muut ihmiset ovat. Kaunistelen omaa osuuttani, jätän pois keskeisiä informaatiopalasia - en tarkoituksellisesti, vaan siksi, että ihmisen pää toimii sillä tavalla. Omasta elämästään tarinoidessaan ihminen ei ole mikään objektiivinen, kaiken näyttävä kamera, vaan tarinat muotoutuvat ja painottuvat sen mukaan, mikä teema ja tunne on meneillään.

Tämä teema on melko herkkä ja projisoin menneisyyden huonoja kokemuksia herkästi nykyisyyteen. En halua aikoinaan tapahtuneen enää koskaan toistuvan.

Aikoinaan, kun suuritarpeinen esikoinen oli pieni, puoliso hermoromahduksessa, isä hiljattain kuollut jne. olin rikki ja väsynyt. Silloisille ystävinä pitämilleni ihmisille pystyin lähinnä puhumaan puolison kanssa kohtaamistani ongelmista, vaikka nuo muut olivat vähintään yhtä raskaita juttuja. Heillä ei ollut paukkuja ymmärtää lapsiin liittyviä asioita, vielä vähemmän vaikeavammaisiin (eikä vammaisuus edes ollut alkuun tiedossa, suuritarpeisuus vain). Isän kuolema oli niin vähäpätöinen juttu heille, että se ehti unohtua jo yhden keskustelun aikana. Valtava suruni, väsymykseni ja ahdistukseni olivat tietenkin täysin ilmeisiä. Niinpä nämä ystävinä pitämäni ihmiset alkoivat painostaa minua eroamaan. Se varmasti ratkaisisi kaikki ongelmani. Se olisi suorastaan velvollisuuteni, muuten saisin syyttää vain itseäni kaikesta murheesta.

Tyyppien tulkinnat menivät niin pitkälle, että sain joka käänteessä kuulla valitusta siitä, miten hirveän alistettu ja sorrettu uhri olin. Mikä tahansa oli todistus uhriudestani. Jos kuljin vauvan kanssa bussilla, kun puoliso kulki autolla, olin sorrettu uhri. Jos en jaksanut matkustaa toiseen kaupunkiin isoihin juhliin, olin sorrettu uhri. Jne. Erosin lopulta - heistä, koska en tarvinnut tuollaista alentavaa paskaa elämääni. Tämäkin oli todistus uhriudestani epäilemättä. En halunnut kohdat totuutta, vaan halusin jatkaa, pitää kulisseja pystyssä, etäännyttää puoliani pitävät ihanat ystävät tai vittu jotain muuta yhtä tyypillistä luonteelleni ja toimintatavoilleni.

Vihaan harvoja kohtaamiani asioita niin paljon kuin jatkuvaa ratkaisujeni, sanojeni, valintojeni virheellistä tulkintaa. Siihen on paljon historiallisia syitä, kun laps-nuorena tulin niin loputtomiin väärinkäsitetyksi kirjakielisen, tarkan ja usein turhan kärkkään ilmaisun sekä poikkeavan nonverbaalin viestinnän takia.

Jatkuvat virheelliset tulkinnat paljastavat, millainen käsitys tulkitsijalla on minusta. Jos siellä näkyy esimerkiksi käsitys säälittävästä, sovinnaisuussääntöjä palvovasta pikku torsposta, en näe mitään syytä jatkaa ihmissuhdetta tulkitsijan kanssa. En voi koskaan tulla ymmärretyksi keskeisissä asioissa noilla premisseillä. Valitettavasti olen vaatinut sen lopulliseen tajuamiseen aina valtavasti hinkkaamista ja turpiin ottoa, noidenkin kanssa meni vuosia täyteen etääntymiseen. Mutta ehkä mieluummin niin kuin että säntäilisin, tekisin nopeasti pahoja virheitä. Ystävät kuitenkin ovat parasta mitä on olemassa eikä niitä sovi viskata tuosta vaan tien poskeen. (Tosin jotkut ystäväni ovat kokeneet minun tehneen juuri niin, kun olen pitänyt niin heikosti yhteyttä ihmisiin. Miksihän he eivät ole pitäneet yhteyttä minuun? Perustuuko heidän tulkintansa minun syistäni siihen, mitkä heidän omat motiivinsa ovat olleet?)

He varmasti tarkoittavat vain hyvää, sanoo aina joku, jos valittaa ystävien virhetulkinnoista tai painostavasta tavasta jakaa "hyviä neuvoja". He haluavat lähinnä mestaroida, käyttää valtaa, vastaan, jos jaksan. Ei ole mikään harvainaisuus, että hyvien tarkoitusten varjolla tehdään ikäviä tekoja eikä mielestäni kenenkään tarvitse sellaista sievästi sietää. Minulle saa mieluusti kertoa, jos tuntuu, että menen sen rajan lähelle tai yli, niin mahdollisen hämmennykseni hälvettyä peräännyn ja pyydän anteeksi. Vaikka tarkoitukseni olisi enkelimäisen puhdas ja kirkas.

Toivottavasti ketään lukijaa ei yllätä, että minulla ei tällä hetkellä ole tuolla tavoin käyttäytyviä ystäviä. Jotain ihminen joskus oppii terveestä itsesuojelusta.

Tämä on 100. julkaisemani blogikirjoitus. Kaksi täysimittaista bloggausta on jäänyt luonnokseksi. Olen nyt taas depression sisällä, joten en osaa sanoa, olenko päässyt eteenpäin senttiäkään. Tämä typerä flunssa masentaa myös, kun olen niin kipeä ja väsynyt koko ajan enkä saa nukutuksi tukehtumisen tunteelta. Onneksi lääkkeet auttavat jonkin verran. Erityinen kiitos ihanalle Duactille tähän loppuun.

Voisin joka tapauksessa keittää mutteripannukahvit satasen kunniaksi ja kilistää lukijoiden kanssa. Kiitos, kun olette täällä! Kommenttinne ovat arvokkaita.