Pohjan alla oleva pohja

Joskus tuntuu, että on vajonnut pohjalle. Sitten pohja pettää ja putoaa yhden pykälän verran alemmas. Sosiaalisessa ja taloudellisessa mielessä olen kai jotenkuten pinnalla, mutta ahdistaa. Ystävänpäivä mukavasti korostaa tämänhetkistä eristäytynyttä tautista jumitusta. Olen ollut huonommassa jamassa, syvemmällä, mutta nyt ei vaan jaksaisi rimpuilla yhtään. Lasten takia sinnittelen kyllä enkä tee mitään lopullista. Vaiheen jälkeen tulee toisenlainen vaihe. Ongelmiin tulee ratkaisuja ja tulee myös uusia, erilaisia ongelmia, jotka ehkä rasittavat eri kohdista kuin tämänhetkiset. Ja sitä rataa.

Flunssa ei ota parantuakseen. Viikko on mennyt kehnon olon vallassa. Särkee ja kaikki sisukset ihon alla tuntuvat tulehtuneilta. Välillä on hiki, välillä paleltaa, mutta kuumemittari ei näytä suuria vaihteluita, ainakaan silloin, kun jaksan mittailla. Yritän tappaa aikaa sillä välin, kun kehon immuunipuolustus hoitelee pahikset pois elimistöstä. Ahdistaa mennä nukkumaan, kun yöt ovat niin tuskastuttavia. Äsken palelin tunnin, kun en jaksanut nousta hakemaan lämmikettä.

Pakko on kuitenkin tehdä jotain pientä, ettei talo suistu kaaokseen. Kuopus ripustautuu minuun eikä tällä kertaa ole ottanut kuuleviin korviinsakaan sitä, että olen kipeä. Lapset sentään tekevät pieniä juttuja, jos jaksan pyytää (tarpeeksi monta kertaa). Puolisolla on töissä ruuhka, mikä tarkoittaa, ettei hän ehdi tehdä kotona paljonkaan. Paha ämpyillä vastaan, kun hänen töissään on ihmisten terveydestä ja hengestä kyse. Flunssa on melko pientä niihin juttuihin verrattuna

Yhtenä päivänä käytin Netflix-hoitoa ja tuijotin useita Bonesin 8. kauden jaksoja. (Hyppäsin vain pakolliset superpahisjaksot ylitse. En jaksa jatkuvia superpahisjuonia sarjoissa, koska ne ovat ikävystyttäviä ja penseitä ennalta-arvattavuudessaan. Ilmeisesti suuri yleisö pitää niistä ja niiden avulla koukutetaan katsoja sekä saadaan lisää esityskausia tuotantoyhtiöltä. Plääh.) Päähenkilöiden perhe-elämä ja parisuhde on viihdyttävää seurattavaa. Kaksi hyvin erilaista ihmistä sovittelee taipumuksiaan ja kasvattaa lasta sekä ratkoo melko karmeita murhia. Tieteellinen asenne on kohtalaisen hyvin esillä. What's not to love? Muukin ensemble on varsin onnistunutta.

Eilen en nähnyt kunnolla koko päivänä, vaan näköni oli sumeana. Luultavasti se johtuu niska-hartiajännityksistä, koska olen nukkunut sen, mitä olen kyennyt, omituisissa väännelmissä, joiden pyrkimys on ollut pitää ylävartaloa koholla. Henki haluaa pihistä eikä hukkua flunssaan. Kaikenlaista pientä inhottavuutta on koko ajan eikä mikään oikein kunnolla ilahduta, paitsi hetkelliset hauskuudet Facebookissa tai lasten kanssa. Esikoinen on kireänä kuin viulunkieli, mutta sentään haluaa halata ja hengata. Hän vain alkaa heti hyppiä seinille, jos sanoo jotain vähän jämäkämmin. Yritän sanoa pehmeästi, se tavallisesti riittää. Kuopus on nyt ottanut iisimmin eikä ole niin raivoaltis kuin viime viikolla (vai milloin se oli). Osaan ehkä itsekin olla hänelle iisimpi, koska hän on osannut selittää, mitä kaipaa silloin, kun käyttäytyy tietyllä tavalla.

Aikana ennen lapsia perjantai tarkoitti hengähdystä, vapautta, huolettomuutta, ystävien tapaamista, hauskanpitoa ja sen sellaista. Esikoisen synnyttyä se tarkoitti monta, monta vuotta, että pitää olla viikonloppu tauotta suuritarpeisen, tavattoman selkeää ja toisteista päivärytmiä tarvitsevan lapsen käytettävissä. Pitää olla tauotta valppaana, myös öisin, koska voi tapahtua mitä tahansa omituista ja vaarallista, jos en ole. Edelleen viikonloput ja lomat tarkoittavat, että pitää yrittää selviytyä vanhemmuudesta jotenkin, ainakin siedettävällä tasolla. Pitää tarjota ruokaa viisi kertaa päivässä, seurustella, vastaanottaa kiukkukohtauksia, keksiä tekemisiä, ohjata, ojentaa jne. Ikiomaa aikaa on paljon vähemmän kuin tarvitsisin, monina päivinä ei lainkaan, mikäli en valvo myöhälle. Seuraavana päivänä olen sitten väsynyt, ärtyisä, huonompi vanhempi kuin haluaisin ja sitä rataa.

Ilkeä hammaskeiju on iskenyt purukalustooni. Tällä viikolla on lähtenyt jo kaksi paikkaa. Tai oikeastaan ensimmäinen lähtö tuli viimeisille hampaan rippeille ja suuhun jäi pelkkä paikkamuodostelma. Jaksoin silloin soittaa hammashoitolaan ja sain peruutuksen samalle päivälle. Tämän toisen takia en ole jaksanut soittaa, vaikka tiedän, miten tärkeää se olisi. Ensi viikolla ollaan perhekurssilla, mutta ajan voisi saada vaikka heti reissun jälkeen. Hampaistoni on ollut sekalaisen touhuilun ja puoskaroinninkin temmellyskenttänä ala-asteiästä lähtien enkä koskaan ole kohdannut hammaslääkäriä, jota kiinnostaisi hoitaa suuni terveyttä. Hammaslääkärien näkökulmasta minulla on jotain erillisiä hampaita, joille tehdään toimenpiteitä. Purentani on näiden sekalaisten toimenpiteiden johdosta mennyt kummalliseksi, mistä myös seuraa niska-hartiavaivoja ja päänsärkyjä ja paikkojen rapautumista.

Halvan eskapismin nimissä laitan loton vetämään. Pelkkä raha ei takaa hyvää hammashoitoa, mutta sen avulla voisi ehkä helpommin löytää hyvän ja taitavan hammaslääkärin, jota kiinnostaisi muukin kuin yksittäiset toimenpiteet ja massin saaminen. Joka voisi vaikka sitoutua hoitamaan terveyttä, edes vähän. Kunnallisella saan tällä hetkellä yhtä hyvää hoitoa kuin yksityisellä siihen aikaan, kun olin hyväpalkkaisissa töissä. (Silloin aikoinaan en edes saanut aikoja yksityiselle mitenkään. Soittelin hammashoitolasta toiseen esikoista odottaessani, kun niin terhennettiin suun terveyttä, mutta kaikkialla tarjottiin ei-oota.) Ilmeisesti kysymys on yksilöistä eikä yksityinen/julkinen-jaosta - kuten yleensäkin terveydenhuollossa.

VMP-hengessä nyt mennään, mutta yritän tarttua ilonpilkahduksiin, jos niitä sattuu tielle. Puoliso on sentään puhelias ja yhteistyöhaluinen sen, minkä töiltään ehtii. Itse olen vaitonainen ja penseä vuorostani, koska melkein kaikki vituttaa, mikä ei sureta tai ahdista.