Epämääräinen paha olo taas velloo rintalastan alla. Se on akkuhappoinen velli, joka polttelee kuin henkinen refluksitauti. Eilen oli parempi päivä. Illansuussa sain hetkellisen impulssin: olisi mukavaa lähteä kahden oluen ajaksi baariin yhden tai useamman mukavan ihmisen kanssa. Se meni onneksi melko nopeasti ohi, sillä en enää osaa kysellä ketään seurakseni. Sen tajuamisesta seuraa aina lisää surkeutta ja lamaannusta, mutta sain nekin pidetyksi aisoissa keskittymällä tarvikehankintoihin ja Morseen. (Morse oli musiikkeineen päivineen hyvin lohdullista ja koossapitävää katsottavaa siihen aikaan, kun isä kuoli, puoliso sekosi ja esikoisen suuritarpeisuus edellytti valppautta yötä päivää. Puhuinkohan tästä jo joskus täällä?)
Selailin verkossa pitkään taidekauppoja, sillä kuopus halusi tiettyjä Lyran puuvärejä, jotka tarkemman ihmettelyn jälkeen osoittautuivatkin maineeltaan hyviksi. Ostin saman tien myös vesiliukoisia väriliituja (hyvänlaatuisia ilmeisesti nekin), koska muistin, että 25 vuotta sitten rakastin sellaisilla piirtämistä ja kulutin useita settejä. Niistä voi saada muhkeasti väriä pienellä kostutuksella. Ne ovat matalan kynnyksen välineitä eivätkä edellytä suurta harjaannusta. Tilasin myös paria erilaista paperia, koska tulostuspaperi ei futaa kovin pitkälle. Sitä paitsi on kiusallista, kun tulostuspaperi on yhtenään lopussa, vaikka kuinka arvostaisi tyttären taiteellisia pyrkimyksiä (ja arvostanhan minä).
Tänään on sellainen kuolettava kalpeanharmaa sunnuntaipäivä, jotka ovat jo nuoresta vetäneet mielialaa nurpalleen, mikäli ei ole apua käsillä. Nuorena usein sukelsin kirjaan mahdollisimman nopeasti, paitsi jos sattui olemaan seksiseuraa, AV-tuijotettavaa tai muuta distraktiota. Olen myös seikkaillut tällaisella säällä kameran kanssa ulkona ja rouskuttanut kuvia erilaisista yksityiskohdista, joista ei kuolettavuus niin näy. Kerran nuorena kävelin jäätä pitkin erääseen huvipuistoon ja kuljin siellä kuin transsissa. Kelmeä tausta nosti esiin koristenaamojen jähmettyneet irvistykset, lumen peittämät laitteet ja koristukset, iloisiksi tarkoitetut räikeät värit. Ne kaikki paloivat muistiin, kun kameraa ei silloin ollut mukana.
Ihmettelin päivänä muutamana, miksi nuoruuden keskeiset rakkaus-, seikkailu- ja jännitysmuistot sijoittuvat talvikaudelle. Selitys on yksinkertainen. Olen ollut mahdollisimman paljon töissä kesäisin teinistä lähtien (14- ja 15-vuotiaana tosin vain talkooleireillä tai leirityöntekijänä, 16-vuotiaasta palkkatöissä), joten vapaammat aikani sijoittuvat talvikauteen. Kesäisin tuntui melko ankealta, kun ainoa yhtään pidempi vapaa jakso oli kolmipäiväinen juhannusviikonloppu, mutta toisaalta rahaa oli saatava, kun leipääkin oli syötävä. Ilmankos nuorena pimeä kausi oli kukoistusaikaani ja nautin kaamoksesta paljon enemmän kuin yöttömästä yöstä, vaikka tunnustin ja otin ilon irti kesän tarjoamista villeistä aistimuksista.
Usein kahvila- tai baaritapaamisen paras resepti on: 1 osa puutaheinää, 1 osa lennokkaita (taide, tiede, musiikki, politiikka... melkein mikä vaan voi kiinnostaa, paitsi kilpaurheilu), 1 osa kuulumisia. Jos itsellä on tosi vaikeaa, kuulumiset yleensä painottuvat sen toisen elämään. Vaikeina aikoina usein lähden tapaamaan muita päästäkseni hetkeksi vapaalle kodin tilanteesta enkä siksi välttämättä halua käyttää aikaani siinä vellomiseen. Poikkeuksiakin toki on.
Alkoholinkäyttöni on nyt sellaista, että haluan silloin tälläin yksi-kaksi olutta tai vastaavan määrän punaviiniä. En juo itseäni kovaan humalaan, koska se ei ole seuraamusten arvoista. Aiemminkaan en halunnut, mutta en aina onnistunut välttämään sitä. Nyt asia tuntuu melko hyvin sisäistyneeltä. Ei enää uusia kouristavia häpeäntunteita. Ehkäpä ne vanhatkin kouristukset vielä joskus helpottavat! Viikolla enimmäkseen en ota yrttiteetä vahvempia juomia iltaisin. Jos kaapissa ei ole punaviiniä, ei myöskään ole kiusausta, koska oluet, siiderit, kuohuviinit tai väkevämmät eivät houkuta.
Yritän muistaa kiittää itseäni aina, kun en juo. Monina iltoina on ollut vanne hyvinkin kireällä pään ympärillä, kun kuopus sekoilee. Pari lasia punkkua löyhentäisivät vannetta ihanasti - hetkeksi. Ne pari lasia myös heikentäisivät yöunia, hankaloittaisivat unensaantia, huonontaisivat ihoa, nostaisivat syöpäriskiä (minun kohdallani, teistä en tiedä) ynnä muuta sellaista mälsää.
Vaikka minusta tuntuukin, että kaikki on joka tapauksessa menetettyä eikä minusta ole enää koskaan mihinkään, pienestä itiöstä asti vahvana ollut vaihtoehtojen auki pitämisen eetos komentaa pitämään myös loppuelämän vaihtoehtoja avoimina terveyden ja aineriippuvuuden puolesta. Niin moni asia voi muuttua etkä saa estää tulevaa minääsi elämästä, kuiskaa pieni menneisyyden minä ja väittää omistavansa totuuden tässä asiassa, vaikka D. sanoisi mitä elämättä jääneestä elämästä ja hukkaan valuneista kyvyistä ja voimista.
Aineriippuvuus näyttäytyy minulle kuolettavan ikävänä ja orjuuttavana kuviona. Ihan tavalliseen lapsiperhearjen pyöritykseenkin liittyy hurjasti pakollisia rutiineja, mutta ne eivät niele niin totaalisesti elämää kuin voimakas aineriippuvuus, joka pakottaa kaikki elämän palikat pyörimään ympärillään. Fundamentalistiuskovaisuus näyttäytyy samanlaisena orjuutuksena, samoin peliriippuvuus, ehkä jotkin terveyslahkoilutkin. Vaikka stressipäissään tuntuukin raskaalta tehdä valintoja ja ratkaisuja, haluan silti pitää ne omissa käsissäni. Rakennan itse rutiineja, joita voin myös itse muuttaa, mieluummin kuin murjon elämäni johonkin aineen tai aatteen määrittelemään muottiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti