On ollut kaikenlaista nastaa ja kivaa, mutta valitettavasti koko ajan minua häiritsee se, että join liikaa yhtenä iltana. Silloinkin oli ja etenkin olisi ollut kaikenlaista nastaa ja kivaa, mutta juominen lyhensi ilon määrää merkittävästi ja tuotti massiivista henkistä krapulaa (jonkin verran fyysistäkin, mutta ei moneksi päiväksi). Vieläkin on pakko kiroilla, kun ajattelen asiaa ja päähän punkeaa sitä typeryyttä yhtenään. Huoh. Yritän ajatella, että otan opiksi ja olen jatkossa fiksumpi. Hävettää raskaasti joka toinen hetki enkä pysty aina oikein olemaan, vaan tepastelen ympäri huushollia ja kiroilen itselleni.
Olin tuossa välillä jo niin iloinen, kun osasin ottaa fiksulla tavalla eikä tullut ylilyöntejä, mutta nyt mokasin pahasti alkoholin annostelussa enkä ole ihan varma, kannattaako annostelun säätämistä yrittääkään jatkossa, jos näinkin voi käydä. On kai jotain varotoimenpiteitä, joita voisi tehdä, ettei kävisi näin. Ainakin laiminlöin kunnollisen syömisen, vaikka olin harjoittanut varsin reipasta liikuntaa ja muutama muukin tekijä oli sopassa. Mutta ei minun ole pakko juoda lainkaan tilanteissa, joissa en osaa. Ei minua haittaa, vaikka muut joisivat ja itse en, vaikka se saattaa hieman kankeaa olla alkuun. Kotona voin sitten ottaa lasin tai pari punaviiniä, jos absolutismi kauhistuttaa, enhän minä täällä koskaan halua sen enempää.
Miksi minun pitää olla näin hidas oppimaan? En voi syyttää ketään muuta tästä mokastani kuin itseäni ja minun pitäisi jo osata. Tekee mieli hakata päätä seinään. Mutta en voi hakata päätä seinään, koska pää on täynnä räkää ja kaiken muun typeryyden lisäksi sotkisin seinänkin. Äh. Ehkä huumori hieman auttaa asiaa. Toivottavasti kohta helpottaa tämä häpeän polte, koska en kovin hyvin pysty nyt keskittymään mihinkään.
Onneksi jaksoin tehdä muutakin viikonloppuna kuin inhota itseäni krapulassa. Hengasin erittäin mieluisan ystävän kanssa ja urhoollisesti päihitin huomattavan pinon omenoita säilöön. Terävällä veitsellä huitelussa oli tiettyä samuraihenkeä ja sain aikaiseksi omenasosetta ja -raastetta. Annoin koneen hoidella raastamisen, veitsellä vain perkasin sisukset pois. Siuuuh siuuuh.
Inhottaa ja tympii tämä itseäni ajoittain runteleva perisuomalainen juoppoääliömäisyys. En halua olla sellainen ihminen, joka edes kerran vuodessa sortuu aivottomaan kännäykseen. Elämä on liian lyhyt ja tarjoaa paljon todellisia nautintoja, joihin voi tarttua, kunhan ei ole saattanut itseään sairaaseen känni- tai krapulatilaan. Voisinko nyt vihdoin oppia sen? Inhottavaa jauhaa tätä perustympeää suomalaisasiaa täällä blogissa, mutta en tiedä, jaksanko puhua shrinkillekään. Jaksan kai, huomenna on seuraava sessio. Jos vaikka saisin apua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti