Heikot jäät

Kuopuksen televisionkatselu on tällä viikolla hyvin rajoitettua. Tämä on tuottanut paljon vieroitusoireita, mutta suunta on koko ajan parempaan päin. Lapsi keksii hetken kiemurreltuaan omaa hupia, kun helppoa ruuduntuijotusta ei olekaan tarjolla.

Liiallinen ruudun ääressä kyykkiminen näkyy kuopuksen käytöksessä ja siihen auttaa kokemuksemme mukaan ruutupaastoilu joko kokonaan tai vahvasti säänneltynä. Kun tilanne tasoittuu, voi AV-viihteen ja pelit ottaa arkipäivään takaisin, vaikka ei silloinkaan määrättömässä määrin.

En usko, että ruutuviihteen "passiivinen" vastaanotto on niinkään ongelmien taustalla kuin se, että tuijotteluaika on poissa yhdessäolosta ja omasta tuottamisesta, kuten piirtämisestä ja soittamisesta. Ja lukemisesta, mikä etenkin hänen vanhoja lukutoukkavanhempiaan mietityttää. Todellisuudessa vastaanotto ei ole passiivista, vaan lapsi täydentää ja jatkaa aktiivisesti mielessään (sekä piirroksissaan, leikeissään jne.) television tarjoamia tarinoita ja katseluhetkelläkin elää mukana eikä vain tahdottomana kappaleena istu laitteen säteilyssä. Kirjan lukeminen on epäilemättä aktiivisempaa luomistyötä, kun lukija luo kirjan maailmat apunaan vain mustat vinkurat valkealla paperilla, mutta jälkeläisen tv:n-katselu ei ole samanlaista lorttina lötköttämistä kuin oma sohvailuni saattaa monesti olla.

Psst, älkää kertoko hänelle, että kaukosäädin piilee yöpöytäni laatikossa.

Joka tapauksessa aamulla hän lähti hieman kitisten käyntiin, kun ei ollut tv-ohjelmia motivoimassa aamutoimiin. Autoin joka kohdassa ja otti alustavasti päähän. Sitten saimme kontaktin toimimaan. Juttelimme toissaöisestä tapauksesta, kun lapsi unissaan teputteli portaita alas ja oli jo menossa ovesta ulos ennen kuin ehdin pysäyttää hänet ja ohjata takaisin vuoteeseen. Hän ei itse muistanut tilanteesta mitään, mutta tuntui pitävän sitä sekä koomisena että jännittävänä.

Kontakti on asian ydin. Yhteistyö toimii, kun syntyy kontakti ja olemme samaa joukkuetta tai edes saman planeetan lajitovereita, joilla on yhteinen kieli.

Saatuani kaikki perheenjäsenet ovesta ulos tein syntiä ja menin takaisin vuoteeseen! Olen ylläpitänyt parhaani mukaan järjestyneen yhteiskunnan mukaisia rutiineja, eli noussut aamulla vuoteesta ja pukenut päivävaatteet, vaikka en olisi menossa mihinkään, mutta nyt rakensin aamupalatarjottimen, kaivauduin lämpimiin peittoihin takaisin ja luin kirjaa. Välillä katselin ikkunasta, miten päivä valkeni ja vaaleanpunainen kajastus imelsi pakkasesta kimmeltävän lumipeitteen. Tämä ei ehkä ollut turmion alku tai keskikohta, mutta silti. Vuoteeseen aamupäiväksi, vaikka ei ole kipeänä eikä krapulassa? Paljon kovempaa kamaa kuin sekalainen häilääminen nuoruusvuosina.

Valvoin illalla ilman mitään järkevää syytä yli kahteen. Otti päähän tämä notkahdus jo yöllä, mutta en vain suostunut menemään yöpuulle. Katsoin televisiosta Fringen viimeisen kauden (jota on salavihkaa alettu näyttää MTV:ssa) toista osaa, mutta se loppui melko pian puolen yön jälkeen. En enää muista, mitä sitten tein. Paitsi että yhtäkkiä koin välttämättömäksi kirjautua Veikkauksen kanta-asiakkaaksi sekä tilata Kelasta eurooppalaisen sairaanhoitokortin. Hyvin keskeisiä toimia klo 01:38. Alkoholilla ei ollut osuutta asiaan.

---
Oli mukava iltapäivä. Leivoimme ja lapsi piti kahvilaa, josta sai ilmarahalla leivonnaisia, kahvia, kaakaota ja pieniä palveluksia. Kuitenkin tänään on kohdattu 5-10 tilannetta, joissa kuopus on suuttunut tai viime tipassa leppynyt erinäisten korjausponnistusten (minun) jälkeen. En pysty juuri ymmärtämään tolaltaan menemisen syitä eikä lapsi suostu selittämään.

Mietimme nyt puolison kanssa, voiko syynä olla hormoniheilahtelu, siis puberteetti, alle 10-vuotiaalla! Päänsärkyä, univaikeuksia, mielialan rajua ja irrationaalisen tuntuista heittelyä, voimakkaita reaktiota, kuten tavaroiden heittelyä ja haukkumista... Menemme lastenneurologille keskustelemaan asiasta varmuuden vuoksi. Mutta emme niille lastenneurologeille, jotka aikoinaan olivat vastuussa osastosta, jossa esikoisen ensimmäinen diagnoosi sorvattiin. Ei ole luottamusta.

Hmm. Vielä ihmettelen, miksi olen näin väsynyt. Lähes kaikki hetket kuopuksen kanssa ovat heikoilla jäillä kävelemistä, ja vääjäämättä räsähtelee. Sellainen uuvuttaa minua, olen valmiiksi rasittunut, kulunut juuri siitä kohdasta. Onneksi puoliso sai hetkessä kasan mielenrauhaa, kun alkoi ajatella että kyseessä on selitettävissä oleva ilmiö. Kaikki tuki on tarpeen.