Elossa kolossa

Kahden kuukauden bloggaustauko ei ollut suunniteltu eikä toivottukaan, mutta ei johdu mistään dramaattisista syistä. Viikon päivät se on johtunut etenkin itsesyyttelyistä, ahdistuksesta ja väsymyksen aiheuttamasta flegmaattisuus-tahmaattisuudesta. Kirjoitin viime kuussa tänne tekstin, mutta en venynyt enää loggautumaan sisään tilille julkaistakseni sitä. (Julkaisen sen kohta alkuperäisellä kirjoituspäivämäärällä.)

Sain koulutukseni kunnialla päätökseen joulukuussa ja tunsin hetken aikaa tervettä egonpullistusta (se kun tahtoo olla rusinamainen näinä päivinä) ja itseluottamusta, intoa tutkimusta kohtaa ja muuta sellaista, joka nyt näyttää haihattelulta. Joululoma oli melko vaativa. Kotijoulu ja tervehdyskäynnit isoäitien luo sujuivat ihan hyvin, vaikka esikoinen oli kireänä, kuten hänellä on tapana päiväjärjestyksen muuttuessa radikaalisti. Kuopus puolestaan oli ilmeisesti pitkästä syksystä väsynyt. Mutta joulu meni silti hyvin, kun molemmat lapset nauttivat siitä.

Uuden vuoden viikon olimme reissussa Saksassa. Olin odottanut matkaa. Viime vuosina lasten kanssa matkustus on ollut mainiota. He nauttivat ja ottavat enimmäkseen iisisti. Hengaillaan, käydään kävelemässä ja ihmettelemässä maisemia, kahvilla, syömässä, puistossa, museossa jne. Tällä kertaa kuopus kuitenkin oli kerran tai kahdesti päivässä vihainen milloin mistäkin syystä. Käytännössä se tarkoitti huutamista, kieltäytymistä yhteistyöstä, aktiivista sekä passiivista vastahankaa, haukkumista, mykkäkoulua, murjotusta jne. Se tekee matkailusta melko rasittavaa, kun koko ajan pitäisi voida kommunikoida, sopia erilaisia menemisiä ja tekemisiä, ottaa selvää kunkin toiveista ja tarpeita yms. Suurin osa ajasta oli toki ihan mukavaa, mutta etenkin iltaan ajoittuvat raivoilut söivät jaksamista todella paljon.

Lisäksi lapsi kieltäytyy keskustelemasta raivoiluun liittyvistä asioista, kuten syistä tai siitä, miten sitä tunnetta voisi ilmaista ja kokea jollain kaikkien (etenkin hänen itsensä) kannalta paremmalla tavalla. Keskustelu ei siis onnistu, mutta onnistuisiko kuvallinen työskentely?

Erityisen jännittävää oli kannaltani, että kuopuksen vihaisuus herätti raivoa puolisossa ja sitten puoliso purki sen olemalla töykeä ja mykkäkouluileva minulle ja kuopukselle tuntikausia. Hyvin reilua. Melkoisen tatin kasvatti otsaani se, että puoliso kehtasi syyttää omasta käytöksestään 9-vuotiasta lasta. Aargh. Pitää kysyä, ajatteleeko hän todellakin niin "selvin päin" eli silloin, kun akuutti ärtymys ei sekoita päätä.

Tartuin rakkaaseen lohtuajatukseeni erosta ja omasta kerrostaloasunnosta, jonka jo ehdin jälleen sisustaa mukavaksi itselleni ja lapsille. Valitsin 60-luvun kerrostalon läheltä keskustaa ja uimahallia sekä ulkoilualueita. Siinä on myös nätti sisäpiha ja kirjastokin kävelymatkan päässä. En ole tarvinnut näitä yksityiskohtaisia pakopaikka-ajatuksia enää viime vuosina kuin kerran tai pari vuodessa. Ne ovat ihan hyviä lohtuja hetken helpotukseen, mutta niitä voi myös alkaa toteuttaa, jos realistinen minäni arvioi lähdön paremmaksi vaihtoehdoksi kuin jäämisen. En nyt tarkoita, että olisin aina jalka oven välissä lähdössä tai ettenkö olisi sitoutunut rakentamaan yhteistä elämää. Tarkoitan, että jos rakennustyö vaatii minulta liikaa eikä toinen osallistu siihen - tai suorastaan jyrää rakennustamme maan tasalle, on parempi suunnata ponnistuksensa hedelmällisempiin kohteisiin.

Kotiinpaluun jälkeen olen jo ehtinyt syytellä itseäni saamattomuudesta ja laiskuudesta. Kuitenkin tiedän vanhastaan, että tuollaiset koettelemukset syövät voimani vähiin ja tarvitsen flegutusta, jotta saan ne takaisin. Tajusin vasta tänään, että todellakin, paluusta on vain viikko eikä ole vielä mitään syytä heittää kirvestä kaivoon, vaikka Depis olisi sitä mieltä. D. ehti jo kertoa senkin, etten kykene koskaan olemaan töissä yliopistossa tai muussakaan oppilaitoksessa eikä oikeastaan ole mitään duunia, mihin venyisin. Olen niin onneton surkimus, etten edes blogia kykene kirjoittamaan. Huokaus.

Liikuntakin auttaa voimainpalautuksessa. Kokeilin sitä mukavassa liikuntakeskuksessa, koska halusin välttää omaa ajattelua ja mennä ohjauksessa aivot narikassa. Oli todella nastaa riehua itsensä hikeen ja punaiseksi ja kärsiä lihasten vahvistumisesta kertovat parin päivän viivästyneet lihaskivut. Olen kaivannut tällaista, vaikka en ole jaksanut hakeutua sellaiseen riehuntaan. Tällä viikolla taas, vaikka kahdesti, jos intoa piisaa. Pakko ei ole.

Opintojen suorittamisen ohella minulla oli myös eräs toimitushanke, joka tuli uunista ulos juuri äskettäin. Se on vapaasti verkossa saatavissa, ja sain siitä kiitosta! Joku siteerasikin tekstiäni kehuen. Depis kuitenkin kertoo, että oma osuuteni oli ihan höttöä ja mitätöntä pirinää. Muut osuudet olivat kyllä päteviä, mutta kutistuivat alle puoleen siitä, mikä oli suunnitelma (itsestäni riippumattomista syistä kuitenkin - kai), joten kyllä on noloa. En tosiaan tarvitse vihollisia, kun on tuo kiva Depis kaverina.

Kirjaan tähän muistiin, että haluan kirjoittaa metaforista ennen pitkää tänne. Olen blogitauon aikana kirjoittanut päässä lukemattomia (heh heh) blogitekstejä ja muitakin tarinoita. Ehkä osan niistä voisin siirtää tekstiksi muidenkin luettavaksi, vaikka se onkin työlästä ja ärsyttävää puuhaa.