Haaveilen itseni seurassa yksinäisyydestä

Lähetin muutama päivä sitten sähköpostia erään luotettavia neuropsyk-diagnooseja väsäävän tahon ajanvarausosoitteeseen, mutta en ole saanut vastausta. Soittaminen ei nyt oikein onnistu. Hyvä, jos saan yhden kirjakerhon soitetuksi. (Kävinkin tässä välissä lopettamassa kirjakerhon jäsenyyden, vaikka piti peräti soittaa puhelimella asiakaspalvelijalle. Vistottaa, ettei sitä voi tehdä nettilomakkeella toisin kuin liittymisen ja kaikki muut mahdolliset asiat. Jos liityn vielä johonkin, varmistan sen, että eroaminen onnistuu netissä.) Lähetänkö uudelleen sähköpostia neuropsyk-paikkaan? Tuntuisi typerältä. Lähetin hyvästä osoitteesta, joten sen ei pitäisi jäädä roskapostisuodattimeen.

Kotona kuopuksen ja puolison välillä jälleen kärjistyy kaikki ja sitten puoliso on myös vihainen minulle. Mahtavaa. Eikun eipäs olekaan mahtavaa, vaan ihan perheestä. Tuntuu typerältä valittaa aiheesta näin usein, mutta kun teen koko ajan asian edistämiseksi jotain, valittaminen olkoon sallittua. Eri asia on sellainen valitus, joka auttaa sietämään ongelmia sen sijaan, että auttaisi ratkaisemaan niitä.

Toki on sellaisiakin ongelmia, joita on pakko vain sietää, kun nopeita ratkaisuja ei ole. Kuten esimerkiksi lapsen vaikeavammaisuus ja se, ettei ole tukiverkkoja tai muuta apua saatavilla. Valittaminen huojentaa oloa. Toisaalta on terveellistä myös tarkastella positiivisia puolia ja sanoa niitäkin ääneen. Yksipuolisuus on epäterveellistä. Teeskentelykin on epäterveellistä. Ainakin minulle.

---
Loikkaus iltaan. Puoliso oli poissa iltaseitsemään asti, joten saimme olla rauhassa hänen kireydeltään. Nyt hän kieltäytyy vastaamasta mihinkään kysymyksiin. Ja tämä sama tyyppi on raivona, kun hänen lapsensa tekee samaa hänelle. Pääni ei pääse tästä itsepetoksesta (vai mitä tuo on) ylitse. Minun moraalikoodini mukaan pitää kestää sellaista, mitä itsekin tekee toisille ja erityisen painokas vaatimus on silloin, kun tekijä on oma lapsi. Jos ei kestä, pitää mennä itseensä nopeasti ja tehdä toiminnalleen jotain. Vasta sitten voi olla pokkaa raivota muille.

Tämä kuuluu itsestäänselviin moraalikoodeihin. Olen aivan ihmeissäni, kun muilla ei välttämättä olekaan samanlaisia. En ole ollut koodin noudattamisessa tietenkään täydellinen, mutta kun saan itseni kiinni sen rikkomisesta, yritän tehdä jotain enkä jää syyttelemään muita omista tökeryyksistäni.

---
Mietin tänään, miksi ihmeessä en asu yksin. Se on minulle paras asumismuoto. Nautin aina yksin asumisen suomasta vapauden ja vastuun balanssista, omasta tilasta, mielenrauhasta. Saa itse päättää, milloin altistaa itsensä muille ihmisille ja milloin on vain ikiomassa seurassaan. Ei tarvitse koko ajan aistia muiden mielentiloja ja yrittää saada niitä hyväksi.

Olen edelleenkin jossain määrin yliempaattinen ja toisten tunteet saattavat jyrätä omieni ohi. Lapsena näytti, ettei minulla tunteita suunnilleen olekaan, ainakaan merkittäviä. Muilla vain. Omien lasten kanssa olen oppinut pitämään rajoja. Vanhemman roolissa venyn muutaman sentin enkä anna lasten tunteiden viedä mukanaan. Käytän empatiataitoa hyväkseni, että voin paremmin ymmärtää heidän tilannettaan. En enää heittäydy tunteiden virtaan, vaan katselen rannalta, mitä siinä tapahtuu.

Syy omasta vapaudesta luopumiseen oli se, että olin hirveän, pyörryttävän, totaalisen rakastunut enkä olisi jaksanut asua erillään.

Nyt en pysty tavoittamaan sitä tilaa oikein abstraktillakaan tasolla. Että minä rakastuisin? Ei herätä minkäänlaista mielenkiintoa. Muiden rakastumiset sentään hempeyttävät, etenkin jos onnellisuutta säteilee ympäristöön.

Suurin osa ajasta on hyvää enkä osaa kuvitella, että monikaan tyyppi osaisi ottaa esimerkiksi yksinolon tarpeitani huomioon samalla tavalla tai olisi samoilla linjoilla näin monissa perheen kannalta keskeisissä jutuissa. Mutta nämä notkahdukset rasittavat aivan hirveästi. Ne rasittavat jo valmiiksi kuluneista, eroosiosta kärsineistä kohdista.