On oikein epätavallisen penseä päivä, vaikka aurinko paistaa ihanasti ja lumi sitä vielä moninkertaistaa. Pakkaspäivät ovat olleet todella kauniita ja saan hienojen juttujen tuijottelusta paljon virtaa, mutta jostain syvältä mielen syöveristä mönki taas epämääräistä liejua sotkemaan kaikki. Olen kauttaaltani epäonnistunut paska, joka on aina tuottanut pelkkää huonoa ja noloa ympäristöönsä -ajatus valuu joka kohtaan, jolloin jokainen mielen kohta alkaa tuottaa todistusaineistoa väitteen tueksi eikä paljon muuta ainakaan ilman pinnistystä.
Tuo mielikuva tuo mieleen jotain eilen luetusta kirjasta. *hetkinen* Etsin kohdan kirjasta ja näin se meni: "Viininlitku - muuta nimeä siitä ei voinut käyttää - virtasi hänen elimistöönsä ja levitti happoa koko ruoansulatusjärjestelmän kaikille pinnoille." Tekstin jatko ei, harmi kyllä, enää osu niin hyvin: "Hän joi pahvitökin tyhjäksi jokseenkin tyytyväisenä viinin aiheuttamaan polttavaan tunteeseen - onhan totta, että lievän kärsimyksen kourissa elämä maistuu elämältä." (Fred Vargas: Jalattomat, elottomat. Suomentanut Marja Luoma.)
Aamu alkoi siten, että kuopus tuli aamuhalaukselle vuoteeseeni, mikä on oikein jees, ja alkoi painostaa minua nousemaan hänelle aamutoimien apulaiseksi, mikä ei ollut yhtään jees. Puoliso ja kuopus ovat jälleen saavuttaneet siedettävästi toimivan kontaktin, joten he pärjäävät aamulla loistavasti ilman minuakin. Totesin, että lapsi ei lopettaisi millään järkevällä keinolla jankuttamista, joten myrtyneenä nousin kiroillen ylös. Kasattuani lapselle päivävaatteet puettavaksi (minkä hän osaisi tehdä täysin itsenäisestikin) painelin suihkuun puhisemaan. Vihaan painostamista ja erityisesti vihaan painostamista, jolle ei ole rationaalista perustelua eikä näköpiirissä mitään järkevää loppua. Toivotin kyllä toettuani hyvät koulupäivät ja muut mukavat, mutta synkeä epäonnistuneisuus jäi jäseniin.
Neuropsyk-asioita tutkiva putiikki ei edelleenkään ole vastannut sähköpostiini, joten pitäisi kirjoittaa uusi, mutta kun en halua lähetellä viestejä, vaan haluaisin, että he jotenkin maagisesti hoksaisivat alkuperäisen viestini ja vastaisivat siihen. Onneksi lasten asioita hoitaessani toimin yleensä järkevämmin kuin omia asioita hoitaessani.
Eilen olin hetkittäin onnellinen, kun mietin kirjallisuutta, erilaisia kerrontatapoja, eri aisteihin vetoamista, tekstin rytmiä ja vaikka mitä. Loin kokonaisen aistiperustaisen kirjallisuusteorian alkeet, mutta ehdin jo unohtaa kaiken. Sain hienosti unta sitä sorvaillessani. (Kaikki on yleensä keksitty aiemminkin, joten voisin halutessani varmaankin kaivella, mitä on puhuttu kehollisuudesta.)
Usein kirjoja lukiessani tunnen kytkeytyväni niihin samaan tapaan kuin scifielokuvien ihmiset kytkeytyvät erilaisiin mielenlaajennuslaitteistoihin. Kirjan kansi on ovi toiseen maailmaan. Esimerkiksi Vargasin rakentamilla poluilla mieleni etenee vaivattomasti ja luontevasti. Jotkin opukset haraavat vastaan koko ajan. Niissä joutuu raivaamaan tietä linkkarilla, että pääsisi ryteikössä eteenpäin ja irto-oksat jakelevat läimäyksiä. Se saattaa olla vaivan arvoista, mutta harvemmin viitsin jaksaa yrittää kovin pitkään, kun maailma on väärällään kutsuviakin kirjoja. Joissakin teksteissä on niin kömpelöitä kielikuvia (ja -ääniä, -tuntemuksia yms. mieliaistimuksia), että aivot heittelehtivät miten sattuu eikä keho tunnu yhtään mukavalta aistimusten sekasotkussa. Silloin voi epäillä, että kustannustoimittaja on puuttunut prosessista.
Mieluisten kirjojen sivuilta tulee itselleni eläväisiä aistimuksia, jotka kertovat minulle kaikenlaista mielenkiintoista, Vargasin tapauksessa Adamsbergin ja kumppanien kansoittamasta maailmasta. Aistimukset ovat ainakin yksi syy. Esimerkiksi tuo viininlitkujuttu oli mielessäni paljon isompi kuin nuo lainaamani pienet virkkeet. Se herätti eläytymisen kautta hetkessä liudan muistikuvia, siis sivutarinoita ja lisämerkityksiä.
Olen alkujani melko kirjaimellinen. Pääni muodostaa paljon aistimuksia tekstistä. Tulkitsen metaforat, vertaukset yms. konkreettisesti samalla, kun tavallisesti ymmärrän niiden halutun merkityksen. Puiseva nostattaa mieleen useita erilaisia puuaistimuksia (elävän ja raaka-aineeksi tai tuotteeksi käsitellyn), kuten tuoksuja ja tuntuja. Tämä taipumus voi hauskuttaa myös suuresti, mutta useimmiten vain itseä, koska moni pitää risteävillä merkityksillä leikkimistä turhanaikaisena saivarteluna tai vääntelynä. Tietenkin niille on aikansa ja paikkansa, ja olen opetellut pitämään suuni niistä kiinni kohdissa, joissa ne häiritsisivät. Ponnistusta se vaatii usein. Joskus, vaikkapa esitelmää kuunnellessani, kirjaan niitä muistiinpanolehtiön reunaan, jotta saan ne pois mielen päältä ja voin jatkaa varsinaisen asian vastaanottoa.
Olen kohtalaisen hyvä oikolukija siitä syystä, että mieleni askartelee usein useilla tekstin tasoilla yhtä aikaa eikä pelkästään yritä ymmärtää, mitä kirjoittaja haluaa sanoa (vaikka se onkin tärkein ulottuvuus tavallisessa lukemisessa). Oman tekstini virheitä en kuitenkaan, ainakaan tuoreeltaan, kovin hyvin erota, koska lukiessani elän sen sisältöä enkä sanatasoa. Viikon kuluttua näen tekstin uusin silmin ja saattaa vatsasta vääntää, jos metaforat vaikkapa tökkivät ja heittävät kuperkeikkaa yhtä aikaa. Saati, jos kaksi metaforaa tekee tuommoista parivaljakkona.
---
Loppukaneetti: Näköjään unohdin lopettaa ja lähettää tämän postauksen keskiviikkona, joten julkaisen sen nyt torstaina. Onneksi ilta paransi eilistä tilaa huomattavasti, kun sekä yhdistyksen kokous että musiikkipitoinen illanvietto pienen pienessä pubissa olivat todella onnistuneita kokemuksia. Olin ohjelmoinut itseni lähtemään autopilotilla enkä edes käynyt jossittelemaan ja hannaamaan ennen lähtöä. Joskus tämä onnistuu näin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti