Yöllisiä mietteitä, koska nukkuminen on epämuodikasta

Jossittelut ryömivät mieleen, kun hetkeksi lakkaa vartioimasta. Saan itseni aika ajoin kiinni ihmettelemästä, miksen jäänyt opiskelemaan ja harjoittamaan taiteen, kulttuurin tai journalismin tutkimusta, kun aihepiirit kerran ikuisesti kiinnostavat. Tai miksi en koskaan alkanut itse laatia teoksia toisten tutkittavaksi. Toisinaan taas ihmettelen, miksi en isän neuvoista huolimatta opiskellut psykologiksi, kun kuitenkin ihmisen psyyke se eniten kiinnostaa. Ja niin edelleen. Lopulta näpräilen sitä ja tätä, mutta en todella osaa mitään. Tai ainakin tuntuu siltä depression kanssa kykkiessä.

En jäänyt opiskelemaan kirjallisuustiedettä perusopintoja ja joitakin irtohiluja enempää, koska en pystynyt motivoimaan itseäni. Sama juttu tiedotusopissa. Älyllinen askartelu teosten ja journalismin äärellä on mieluisaa, avartavaa, antoisaa. Mutta kokonainen työura? En nähnyt itseäni siinä. Joitakin vuosia koin mielekkääksi käyttöohjeiden kehittämisen ja suunnittelun, vaikka olin ajautunut niihin lähinnä rahantekomielessä. "Tehostusten" myötä kuitenkin huomasin liukuvani niin etäälle tuotteiden käyttäjien palvelemisesta, että mieli katosi työstä. Stressi oli kovaa, henkinen palkitsevuus alkoi yhä useammin käydä miinuksella, joten rahanteko alkoi käydä liian kalliiksi.

Pelkään, että opettajana myös joutuisin asemaan, jossa en pystyisi tekemään työtäni siedettävän hyvin ja nääntyisin, koska olen valmiiksi tässä kondiksessa ja tyhjentänyt kasvattajuuteen ja kertakaikkiseen riittämättömyyteen liittyviä voimavarojani vuosikausia vammaisuuteen liittyvien asioiden kanssa eläessäni. Jaksamiseen tarvittavat voimat tulevat erilaisista varannoista. Jos olen joistakin varannoista ammentanut liikaa, pitää mahdollisuuksien mukaan siirtyä toisenlaisten rasitusten äärelle.

Ajatus kouluun menemisestä tuntuu muutenkin hankalalta. Ei oppilaiden takia (yläkoululaistenkaan), vaan työyhteisön. Suuri osa tunteesta on ennakkoluuloisuutta ja yleistä depistä ja näköalattomuutta, mutta toisaalta opettajayhteisö on normittamiseen ja normaalin tuottamiseen sitoutunut porukka ja se tuntuu ahdistavalta juuri nyt. Minunkinlaisistani olisi iloa koulumaailmassa, osana muuta porukkaa. Oppilaiden kannalta on hyvä, jos on monenlaisia aikuisia (kunhan nämä ovat järjellisiä, luotettavia, osaavia ja näin), jotta jokaiselle löytyisi koulusta edes yksi aikuinen, joka vähän tajuaa, missä oppilas menee.

Toisaalta taas ajattelen, että ihan sama, mitä teen, kunhan teen jotain järkevää enkä vain pode. Mutta toimintakykyni on todella vähäinen, ajoittain olematon. En voi sitoutua mihinkään työhön tällaisessa kondiksessa. Toisaalta rauhallinen tarkastelu osoittaa (vaikka ottaisi depressiokertoimen pois), että toimintakykyni on aina ollut hyvin heiluva, epäluotettava. Nuorena sitä pystyi paikkaamaan hurjilla työrupeamilla (ei tosin aina silloinkaan, olin usein vaikeuksissa), mutta nykyään se ei ole enää mahdollista.

Häpeä, vanha vanha häpeä korventaa sisuksiani, kun ajattelen toimintakyvyn notkahduksia. En voi ymmärtää niitä, mistä ne tulevat. Miksi en ole voinut tehdä haluamiani asioita? En voi sietää ajatusta, miten olen joutunut pettämään omat ihanteeni niiden takia, hautaamaan tavoitteita ja hankkeita - työntämään itseinhoa ja pettymystä pois mielestä, jotta pystyisin tekemään edes vähän jotain.

Mietin, olisiko apua neuropsykiatrisen profiilin tarkastelusta. Saisiko vastauksia, joiden avulla pystyisi rakentamaan elämäänsä paremmalle tolalle? Depressio ei selitä toimintakykyasiaa, mutta toimintakyvyn notkahtelu ja suoranainen jäätyminen ovat hirvittävän masentavaa tällaisella omallatunnolla varustetulle ihmiselle. On ollut niin kauan kuin muistan, vaikka nyt onkin pahin jakso tähän mennessä.

Pahin sitten lapsuuden. Ala-asteiässä minun oli vaikeaa mennä nukkumaan, vaikeaa nousta. Oli vaikeaa syödä - sekä syömisen muistaminen että itse syöminen olivat vaikeita. Oli hirveän vaikeaa mennä suihkuun tai hoitaa hampaita. Vaatehuolto tuntui todella vaikealta ja vaatteeni olivat usein likaiset ja risat. Vaatteiden ostaminen oli lähes mahdotonta, onneksi oli isompia sisaruksia. Läksyjä en enimmäkseen pystynyt tekemään, vaikka olisin osannut ja halunnut. (Tuntui kertakaikkisen ihanalta aina silloin harvoin, kun ne oli tehtynä. Olin turvassa nolaamiselta ja haukkumiselta.) En muistanut koulun erikoispäiviä oikeaan aikaan (ahdistuin niistä kyllä väärinä aikoina) enkä tiedä, miten selviydyn hammaslääkäreistä ja vastaavista. Urheiluvälineet, kynät, kumit, koulukirjat olivat usein jossain muualla kuin olisi pitänyt. Hukkasin kelloja ja muita tavaroita silmittömiä määriä, vaikka otin raskaasti perheen vähävaraisuuden ja podin kovia omantunnontuskia. Kouluun ajoissa ehtiminen tuntui erittäin vaikealta. Saatoin jumittaa ja jäätyä milloin vain eikä sitten mikään onnistunut. Vaikka olisin tiennyt, mitä pitää tehdä, minulla olisi ollut tarvittavat asiat ja halukin tekemiseen, en välttämättä pystynyt tarttumaan työhön tai hupiin.

Monet näyttivät ajattelevan, että nämä olivat valintoja, joita tein vapaasta tahdostani. Olinhan sanavalmis, eloisan ja älykkään oloinen, joten olisihan minun pitänyt tietää paremmin. Salasin myös kaikkia ongelmiani mahdollisuuksien mukaan. Hävettävä ja surkea totuus oli se, että olisin halunnut toimia toisin, mutta en pystynyt. Oli liudoittain asioita, joita en vain pystynyt tekemään. (Teini-iässä näin Buñuelin Tuhon enkelin. Se oli sanoinkuvaamatonta! Siinä ihmiset jumittavat selittämättömällä tavalla ja saavat kokea, miltä se tuntuu ja millaisia seuraamuksia sillä on.)

Mutta hei! Ala-asteikään verrattuna olen nykyään hirvittävän kykenevä. Miksi ihmeessä se ei lohduta?